Joulutervehdys: luonto ja joulu

Luonnontieteilijän joulu ja ympäristö

(Puhe Kumpulan kampuksen ympäristö-teemaisessa jouluhartaudessa 16.12.2011)

Onko luonnontieteilijällä erityissuhde jouluun?
Onko joulu erityisen vaikea asia luonnontieteilijälle, joka tutkii luonnon toiminnan säännönmukaisuuksia, kun joulun tapahtumat ovat nimenomaan poikkeuksia sääntöihin?
Miten sellaiset myyttiset, jopa sadunomaiset asiat kuin neitseestäsyntyminen, taivaalla loistava tähti jota on vaikea sijoittaa astronomisesti, ja ylipäätään persoonallinen Jumala joka syntyy ihmiseksi, miten nämä yhdistyvät luonnontieteilijän maailmankuvaan?

Ei ole yllätys, että monelle luonnontieteilijälle ne eivät olekaan sopineet; ja tässäkään salissa tänään eivät liene paikalla kaikkein skeptisimmät luonnontieteilijät. Mutta nykyään moni yllättyy siitä, kuinka useat merkittävät luonnontieteilijät historiassa ja nykypäivänä ovat samalla maailmankatsomukseltaan uskonnollisia, myös kristillisiä. Joulun sanoma on selvästi ollut löydettävissä ja hyväksyttävissä myös luonnontieteilijöille.

Tänään en halua käyttää koko puhetta keskusteluun uskonnon ja tieteen suhteesta, vaikka Dawkinsin ja muiden ärhäköiden uusateistien haaste on herättänytkin suuren keskustelun uskosta ja ateismista – molemmista maailmankatsomuksina. Sen osalta suosittelen Aku Visalan kirjoja, ja puhun tieteilijöiden sijaan luonnosta, tuosta sanasta joka määrittää luonnontieteilijöitä, ja joka on keskeinen joulun sanoman kannalta. Joulun lapsi syntyy luonnon keskelle, ja tällä on seurauksensa kaikelle luonnolle.

Yliopistolla kun olemme, ei tosin jouluhartaudessakaan voi välttää kysymystä siitä, mitä luonnolla tarkoitetaan. Sana on lopulta niin vaikeasti määriteltävä ja hallittava, että havaintojeni mukaan erityisesti luonnontieteilijät usein nykyään välttävät koko luonto-sanan käyttöä, nimestään huolimatta! Esimerkiksi Helsingin yliopiston monitieteellisten HENVI-ympäristöopintojen eri luennoilla tämä käy selkeästi ilmi. Yläkäsitteenä käytetään enimmäkseen ympäristö-sanaa, mutta se on ongelmallinen asia, ja myös jouluun liittyvällä tavalla, kuten vähän myöhemmin väitän.

Perusongelman näiden sanojen suhteen voi kiteyttää kysymykseen siitä, onko ihminen läsnä kyseisen sanan merkityssisällössä. ”Ihminen ja luonto”; sisältyykö sanankäyttöön aina tietty erottelu? ”Lähdetään luontoon”, eli jonnekin pois kaupungista, yleisen ymmärryksen mukaan. Siellä, missä ihminen on, ei tunnu olevan tilaa sille mitä kutsumme luonnoksi: ja kuitenkin juuri luonnontieteilijät ovat osoittaneet mitä moninaisimmilla tavoilla, kuinka ihmiset ovat lukuisten sidosten kautta yhteydessä muuhun luontoon, siitä täysin riippuvaisia ja monin tavoin sen muokkaamia. Tästä asiasta ei kuitenkaan onnistuta pakenemaan käyttämällä ympäristö-sanaa: siinä on jälleen oletuksena jokin keskipiste, jonka ympärillä ympäristö avautuu. Vaikuttaa siltä, että ihminen on erittäin taidokas eristämään itsensä myös ympäristö-sanan merkityspiiriin kuuluvuudesta. Syksyn HENVI-luennolla eräs luonnontieteiden opettaja käytti näitä sanoja aikaamme kuvaavalla tavalla: ympäristö oli yläkäsite, ja luonto oli ei-inhimillisten luontokappaleiden ympäristö! Missä ihminen sitten on?

Tässä kohtaa tulen siihen, miten tämä liittyy jouluun. Kristityt uskovat, että Jeesus, joulun lapsi, on Jumalan Poika, joka syntyy ihmiseksi: hänellä on sama luonto kuin ihmisillä (kahdessa hivenen eri merkityksessä!), mutta hän on myös jumalallinen. Sanoisimmeko, että Jeesus syntyi osaksi samaa ympäristöä? Että hänellä on sama ympäristö kuin muilla? Vai että Jeesus syntyi osaksi samaa luontoa, sen keskelle ja sen keskeltä, ja että hänellä on sama luonto paitsi ”ympäristönä”, myös oman ruumiinsa rakenteena?

Ydin, tärkein asia tässä on mielestäni siinä, että Jeesuksessa, joulun lapsessa, kaikki tulee yhteen. Aine, materia, luonto – mitä sanaa käytämmekään ja millaisten vivahteiden kanssa – kantaa jumalallista, pyhää. Jeesuksen syntymässä, jota joulu juhlii, tapahtuu inkarnaatio: kirjaimellisesti lihaksi tuleminen, aineelliseksi syntyminen. Tämän lapsen myöhemmän elämän ja työn kautta Jumalan valtakunta tulee todelliseksi maan päällä käsinkosketeltavalla tavalla; Jeesus puhuu siitä niin konkreettisin kuvin, että osa väestä, niin tuhansia vuosia sitten kuin tänäkin päivänä, odottaa Jumalan valtakunnan tulemista valtiona, maanpäällisenä valtakuntana. Mutta Jumalan valtakunta ei tarkoita maallista valtakuntaa, vaikka se onkin läsnä jo maan päällä: ”Jumalan valtakunta on teidän keskellänne, sisäisesti teissä”, sanoo Jeesus evankeliumissa (Luuk.17:21). Pelastava todellisuus on totta, sen merkit ja myös sisällöt ovat aineellisen maailman, luonnon keskellä ja osia siitä; mutta se ei ole valtio. (Sivumennen sanoen, Mika Waltarin historialliset romaanit sisältävät useamman kuvauksen historiallisista yrityksistä rakentaa jumalanvaltakuntia maan päälle, ja näiden yritysten karmeista seurauksista.)

Joulu, se, että Jeesus syntyy luonnon keskelle ja sen osaksi, tuo pyhän ja jumalallisen arjen keskelle. Uskonto ei ole enää salainen kultti tai maailmasta vetäytymistä, vaan keskellä elämää tapahtuvaa Jumalan valtakunnan etsimistä ja todeksi elämistä: sitä, mitä kristityt kutsuvat Kristuksen seuraamiseksi. Se tarkoittaa kutsumusta palvella toisia, jopa kärsiä toisten puolesta. Se tarkoittaa kutsumusta edistää yhteistä hyvää, eikä sortua pelkkään itsekkyyteen. Se tuo uskonnollisen ulottuvuuden, jos sitä näillä sanoilla kutsumme, myös luonnontieteilijöiden työhön ja vapaa-aikaan: uskonnolliselle ihmiselle kaikki, mitä hän kokee ja tekee, on yhteydessä hänen maailmankatsomukseensa. Tieteenetiikalle on vankat seurauksensa lähimmäisenrakkaudesta, ja myös sellaisella tavalla, joka liittyy siihen mitä useimmin kutsumme luonnoksi, eli eläimiin, kasveihin ja ekosysteemeihin. Luonnon ja joulun yhteydestä kertoo runo, joka on sävelletty myös virreksi, numeroltaan 463: Anna-Maija Raittilan teksti, josta nyt luen.

1. Kanssa luomakuntansa
liiton solmi Jumala.
Liikkumaan ja kasvamaan
kaiken loi hän päälle maan.
Itse Herra taivasten,
lunastaja ihmisten,
syntyi seimeen eläinten.

2. Ihmiselle uskottiin
valta luontoon, eläimiin.
Hän sai niistä ystävän
uskollisen, väkevän.
Hengitykseen härkien,
tyyneen lämpöön aasien
syntyi Herra taivasten.

3. Luonnon varjelijaksi
Luoja meidät tarkoitti,
liittoon pienten, suurien,
heikkojen ja vahvojen.
Ihmissuku yksinään
pystyy ylpeydessään
Luojan liiton särkemään.

Näin kolme säkeistöä neljästä. ”Herra taivasten syntyi seimeen eläinten.” Sillä, että Jeesus syntyy luonnon keskelle ja luonnon osaksi, on seurauksensa myös luontokappaleiden suhteen, jopa koko universumin suhteen. Maailma on Jumalan maailma. Me ihmiset olemme osa sitä, ja kovin hieno joskin hankala osa; mutta me emme ole tämän maailman luojia emmekä hallitsijoita. Sen myös moni luonnontieteilijä on havainnollistavasti todennut, eivätkä vähiten kosmologit tai geologit. Olemme lopulta sangen pieniä maailmankaikkeuden suurten voimien keskellä. Tätä pienuutta voi yrittää paeta pyrkimällä hallitsemaan muita, ja todistelemaan sillä itselleen omaa valtaansa. Tämä on se suuri ongelma, pahuus, synti: että ihminen pyrkii käyttämään toisia luontokappaleita kuten omistaisi ne.

Jos puhumme ympäristöongelmista, niin tässä mielessä synti on perimmäinen ympäristöongelma; ihmisen pahuus on ongelmien alkujuuri, ja vain sen käsitteleminen voi tuoda mitään kestävää ratkaisua ympäristöongelmiin. Sitä käsitellään lainsäädännöllä, moraalilla, maailmankirjallisuuden kertomuksilla jotka puhuvat siitä millaisia me olemme; ja hyvin syvällä, ainakin minulle itselleni kaikista syvimmällä tavalla sitä käsitellään kristinuskon ydinsanomassa. Seimen lapsi kasvaa aikuiseksi, joka lopulta ruoskitaan ja ristiinnaulitaan; kristinusko ei ole yksinkertainen menestystarina, vaan se vie syvälle pahuuden ja kärsimyksen ongelmiin. Niiden osalta Vanha testamenttikin antaa paljon ajateltavaa, mutta kristinuskon vastaus on lopulta ylösnousemuksessa ja Jeesuksen sanomassa armosta. Jumalan radikaali rakkaus kutsuu ihmistä, viimeistään ristin kautta, rakastamaan muita, itseään ja Jumalaa. Anteeksianto ja armo kutsuvat ihmistä taistelemaan pahuutta vastaan, ja luottamaan hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan myös kärsimyksen keskellä.

Kristinuskon syvä haaste on näiden kahden tasapainon löytämisessä: toiminnassa paremman maailman puolesta, mutta samalla oman rajallisuuden hyväksymisessä ja Jumalaan luottamisessa, jopa pyhässä huolettomuudessa. Tämän saman haasteen ja tilanteen me kohtaamme tänäkin jouluna, myös kodeissamme: jouluna emme pääse pakoon itsemme ja läheistemme perustilannetta. Se sukulainen, joka käy väkivaltaiseksi; se, joka juo liikaa; se, joka ei tule toimeen lastensa kanssa tai se, joka ei tule toimeen vanhempiensa kanssa; joulu on samaan aikaan yhtäältä kynttilänvaloinen paluu lapsuuden unelmiin ja toisaalta karu muistutus siitä, millaisia me olemme. Me tarvitsemme sitä sanomaa, jonka joulu meille tuo: sanomaa, joka muistuttaa pahan vallan voittamisesta, koskettaa koko maailmaa ja kaikkea luontoa, ja kurkottaa kohti kuolemanjälkeistäkin elämää. Pohjimmiltaan se on sanoma ilosta ja rauhasta, ja sitä tahdon meille kaikille toivottaa. Tästä kaikesta puhuu Raittilan virren (463) viimeinen säkeistö, johon lopetan:

4.Mykkä huuto sorretun,
maailmamme turmellun
nousee kohti Kristusta,
kaiken uutta luomista.
Luomakunta kutsutaan
kirkastettuun kunniaan
uuden taivaan, uuden maan.

Mitä meillä on?

Meillä ei ole kuin aikaa
mutta sitä on hyvin vähän.

Matti Johannes Koivu

Vuoden hienoin kotimainen levy itselleni on Matti Johannes Koivun Toisen maailman nimi.

Koivu on tullut tunnetuksi ehkä eniten Irwin Goodmanin laulujen versioistaan, jotka ovat aidosti Koivun versioita: vähän samalla tavalla kuin Tori Amoksen laulamissa cover-biiseissä, on lopputulos artistin itsensä oloinen. Koivun tulkintoina Irwin-vedot muuttuvat rallatuksista balladeiksi, suomalaisuuden traagisiksi ja koomisiksi kuvauksiksi.

Itselleni tähän asti merkityksellisin Koivun levy on ollut Puuhastellen –debyytti. Lyhyet ja oivaltavat kappaleet ovat tunnelmallisia ja omaperäisiä, sopusointuisesti sovitettuja.

Uusin levy avaa toisen maailman, nimensä mukaisesti. Taitavien jazz- ja popmuusikkojen kanssa äänitetty teos uskaltaa ilmaista asioita sekä sanoilla että sävelillä. Kaikkea ei tarvitse eikä pidäkään sanoa, soitinmusiikki voi ilmaista sen osuvammin.

Pianisti-harpisti Iro Haarla on tehnyt loistotyötä sovitusten tukena, ja kitaristi Timo Kämäräinen loihtii komeita soundeja – kuten häneltä on totuttu odottamaankin. Kanneltalon keikalla lokakuussa on paikalla Koivun ja Haarlan lisäksi basisti Ulf Krokfors; Koivu esittää osan kappaleista yksin joko pianon tai kitaran kanssa, ja jazzmuusikot luovat soitinosuuksiin kelluvia maailmoja. Joulukuun alussa esitetyllä Musiikkitalon keikalla on mukana suurempi bändi, ja sähkökitaroita riittää.

YLE:n musiikkitoimittaja Jukka Haarma kuvailee levyä osuvasti arviossaan, enkä ala toistamaan samoja asioita (yllä olevaa enempää). Monta yksityiskohtaa voisi kehua; Nälkä-kappaleen loppuosan dramatiikkaa, Peukaloinen-biisin dramaturgiaa ja nimikkokappaleen kitarasoundia. Itselleni levyin komein veto on kuitenkin Ensimmäinen sunnuntai, joka tavoittaa hetken. Haastava ja palkitseva levy, jonka rohkeutta täytyy kiittää.

Musiikkitalon keikka katseltavissa 28.12.2011 asti.

Marraskuusta adventtiin

Idolit kaatuvat
liitot purkautuvat
haaveet maatuvat
toiveet surkastuvat

Päivät päättyvät
työt tylsyvät
surut syventyvät
yöt yltyvät

Mutta maailmat muuttuvat
unet uudistuvat
Kerran kuninkaat saapuvat
ja ovet avautuvat.

Marraskuu

Luonto odottaa lämmittävää lunta.

Tommi Musturi ja Toivon kirjat

Vaimo: ”Kuka sen kirjan lukee, kysyn vaan?”
Mies: ”Ei sillä ole mitään väliä…”

Sarjakuvataiteilija Tommi Musturin Toivon kirjat ovat hämmentäviä lukukokemuksia. Voiko viisiosaisen albumisarjan aiheena olla keski-ikäisen miehen kuljeskelu puutalon pihassa, järven rannalla ja unelmissa?

Kyllä voi, ja vieläpä erittäin kiinnostavasti. Puupäähatulla alkuvuodesta palkittu Musturi ammentaa pirkanmaalaisesta ja syväsuomalaisesta sielunmaisemasta kuvia, jotka toimivat sekä yksittäisinä maalauksina että pidempänä sarjana. Sade, linnut, suomalaisen kodin vanhat esineet (kuten Osuuspankin lahjoittama löylymittari!), kasvit, unimaisemat… Toivon kirjat sisältävät hämmästyttävän määrän erittäin oivaltavia ja poikkeuksellisia kuva-aiheita. Laatusarjakuvissa ei ole harvinaista oivaltavuus sinänsä, mutta sen liittäminen arkipäivän esineisiin ja etenkin luonnonelementteihin tässä mittakaavassa on. Missä muussa sarjakuvassa törmää kohdistettuihin kuviin sateen murtumisesta auringonsäteiksi, lumipisaroiden rakenteesta tai koko aukeaman mittaiseen vesivärigalleriaan ruokasienistä?

Toivon kirjat saivat neljännen osansa nyt lokakuussa, ja kirjassa on talven tulo keskeisessä roolissa. Kaksi ensimmäistä osaa maalasivat eniten alkusyksyn maisemia, ja kolmas on melkoinen trippi unien ja kuoleman valtakuntaan. Musturilla on tausta monenlaisissa piirrostöissä, myös tietokonegrafiikassa. Hänen muista töistään etenkin huomiota herättänyt Samuelin matkassa (2010) on myös erittäin lämpimien suositusten arvoinen; haastavaa, mutta palkitsevaa sarjakuvaa, jota voi halutessaan myös vain selailla. Oivaa piristystä marraskuuhun.

Hippien keskellä

Dodon väen ja Desmond Tutun kuunteleminen piristää vanhaa maailmanparantajaa. Megapolis-tapahtuma ja Global Dignity Forum tarjosivat molemmat hengennostatusta, mutta ensimmäinen enemmän varsinaista asiasisältöä.

Toki hengennostatuskin on asiasisältö sinänsä, tietyllä tavalla. Ongelmana ei useinkaan ole tiedon puute, vaan motivaation ja toiminnan puute. Innostaminen on tärkeämpää kuin usein muistammekaan. Changemaker-taustan omaavalle ihmiselle on piristävää kuulla maailmanluokan puhujien kannustavan väkeä muutoksentekijöiksi. Pekka Himasta on syytä onnitella kovasta saavutuksesta tapahtuman järjestyttyä.

Silti Global Dignity Forum oli hienoinen pettymys, etenkin fiilis-lämmön hiivuttua. Jopa Ahtisaaren puhe jäi sangen yleisluontoiseksi. Himanen käsitteli jälleen kuolevaisuutta sinänsä liikuttavan Niin kaunis on maa -laulun kautta, mutta luterilaiselle pyhäinpäivä tarjoaa siihen laajempia mahdollisuuksia. John Hope Bryantin retoriset taidot ilahduttivat, ja oli hauska tuntea olevansa Amerikkalaisen mustan seurakunnan keskellä koti-Suomessa.

Varsinaisella saarnaajalla oli kuitenkin eniten sanottavaa. Desmond Tutu teki tilaisuudesta ehdottomasti osallistumisen arvoisen. Toki Tutun tyyli on jo sinänsä vahva viesti. Ilo ja luottamus henkilöityy, tavalla jolle luo syvän taustan tietoisuus miehen osallisuudesta erittäin vakavien asioiden kärsimyksien täyttämään käsittelyyn. Tutu osaa tiivistää keskeisiä asioita ytimekkäästi. Ubuntu-filosofia (tai teologia) lämmittää mieltä. Me olemme toisistamme riippuvaisia (ja viime kädessä Jumalasta). Ekoteologisessa versiossa kaiken kontekstina on luomakunta.

Edellisenä viikonloppuna kaupunkiluontoa puolustavat Dodo ry:n modernit hipit saivat kuulla kunniansa moottoriturpa Jone Nikulalta, joka onnistui viihdyttämisessä mutta myös osaltaan lähikauppojen ja sitä kautta yhteisöllisyyden puolustamisessa. Paneelikeskustelu oli hyvä lopetus Megapolis-tapahtumalle, joskin Nightriders-polkupyöräily ei nyt ehkä ollut niin uniikki asia kuin millaisena se esiteltiin. Tässä haaste Dodolle: nostakaa joskus esiin vaikkapa Suomen Ladun liikuntapäivät Vantaalla osoituksena hyvästä kansalaisaktiivisuudesta. Kaikki hyvä osallistava toiminta ei perustu Facebookiin tai ole nuorten nohevien aikuisten järjestämää.

Järjestäytyneessä hippitoiminnassa on jotain sangen viehättävää. Arvostan kaikkea maailmanparannusta, joka ei liikaa korosta valistuneiden yksilöiden erottautumista muusta maailmasta. Jos muutosta halutaan, on toimittava yhteiskunnan keskellä; vaikka välillä onkin hyvä hakea uutta näkökulmaa sen laidoilta.


P.S. Pyhäinpäivän viikon tuore teemakappale: Graveyard / Feist.

Tori Amos

Kenenkään artistin on vaikea myöhemmin elämässä saada sitä merkitystä, mikä murrosiässä kuunnellulla musiikilla on. Iron Maiden ja Metallica pysyvät takaraivossa, mutta myös lukiovuosien tärkeimmät – kuten Tori Amos. Vaikkapa Winter yhdistyy ennen kaikkea 1990-luvun lopun talviin ja palapelin kokoamisiin.

Suomea kohtasi harvinaislaatuinen kunnia, kun Amos aloitti maailmankiertueensa muutama viikko sitten Helsingistä. Jousikvartetin kanssa tehty uusi Night of Hunters –levy merkitsee Amokselle paluuta juurille, klassiseen musiikkiin. Legendan mukaan Tori joutui teininä eroamaan konservatoriosta, koska soitti ennemmin Beatlesia kuin klassista pianomusiikkia. Lapsena opittu tekniikka ja säveltietous on sävyttänyt kuitenkin koko myöhempää uraa, vaikka joskus pianosta on haettu sähkökitaran sävyjä.

Amoksen tuotanto on ollut alati kiinnostavaa, mutta 2000-luvulla sangen epätasaista. Scarlet’s Walk ja American Doll Posse –levyiltä löytyi monta helmeä, mutta uusin albumi kuulostaa minun korviini monin paikoin parhaalta Amokselta sitten 1990-luvun. Tietty tunnevoima ja herkkyys, jota vaikkapa Under the Pink –levy pursusi, on löytynyt jälleen. Kappaleet kuten Fearlessness, Star Whisperer, Nautical Twilight ja Carry tarjoavat väkivahvoja melodioita ja tunnelmaa.

Tori on pastorin tytär, ja se on jättänyt jälkensä. On erittäin kiintoisaa, että niin moni taiteilija eri aloilta on kasvanut ’pappiloissa’. Halu ilmaista syvimpiä asioita yhdistää uskontoa ja taidetta, jotka monelta osin ovatkin päällekkäistä aluetta. Ehkä ne siksi ovat niin usein myös jännitteessä, ja erilaisten ristiriitojen lähde?

Amos on kulkenut pitkän tien protestanttisesta kodistaan, mutta yhtäläisyys yhden keskeisen kristillisen ideaalin kanssa on säilynyt: halu tehdä hyvää on seurannut häntä. Tori on tunnettu naisten aseman puolestapuhuja ja ylimaskuliinisuuden kritisoija. Ensilevyn Me and a Gun on riipaiseva laulu Amoksen omista raiskatuksi tulemisen kokemuksista. Siinä missä U2 on pitänyt Amnesty Internationalia esillä, on Tori kampanjoinut vääryyksiä kokeneiden naisten tukijärjestöjen puolesta. Hänen kuulijakuntaansa onkin aina kuulunut suuri joukko naisia, mutta ei pelkästään.

Nämä kaksi mainittua yhtyettä yhdistyivät Helsingin keikalla, kun yllätyscoverina kuultiin tulkinta Running to Stand Still –kappaleesta. Videon kuuntelu antaa kuvan lavaesiintymisen taiasta, ja alla olevat linkit vievät uuden levyn kappaleiden tulkintoihin. Apollon Musagete -kvartetti soittaa upeasti taustalla.

Running to Stand Still
Fearlessness
Star Whisperer
Carry

Paluu menneisyyteen

Kuinka usein luemme vanhoja kirjoituksiamme? Tämä on haaste: vanhat päiväkirjat, muistiinpanot tai äidinkielen vihkot tarjoavat yllätyksiä ja yleensä iloa.

Kaivoin eräät viiden vuoden takaiset kirjoitukset esiin, monesta syystä. Tuolloin aloitin pastorin työn, ja kirjoitin nimimerkillä tuosta ajasta nuorikirkko.net –sivustolle. Nimimerkillä tahdoin estää sen, ettei kukaan tunnistaisi tekstien henkilöitä. Halusin taata tietyn kirjoitusvapauden, vaikka pidin silti huolen vaitiolovelvollisuudesta. Aivan lähipiiri tiesi toki jo silloinkin, kuka nimimerkin takana on. Itse nimimerkki, pastor bonus (eli käännettynä hyvä paimen), oli sangen nopeasti valittu sanapari, josta kävi heti ilmi ammatti.

Nuorikirkko.net –sivusto uponnee jossain vaiheessa bittimereen, joten halusin pelastaa tekstit. Hyvä syy tehdä se tarjoutui Crux-lehden kirjoituksen myötä, jossa palasin pitkästä aikaa teologikoulutuksen ja pappisvihkimyksen teemoihin. Opiskeluaikana olin paljon näiden teemojen kanssa tekemisissä, ja pyrin järjestötoiminnassa kiinnittämään niihin laajempaa huomiota.

Muistan hyvin, miten kiinnostuneena luin tuolloin vasta-aloittaneiden pastoreiden kirjoituksia –joita ei kovin paljon ollut tosin tarjolla. Ajattelin tarjota omat vanhat tekstit uuden Papin alkutaival –blogin kautta luettavaksi, mutta blogin osoite jäi lopulta lehden taitossa pois. Nähtäväksi jää, kuinka moni opiskelija nyt blogin löytää.

Tekstien lukeminen on ollut kiintoisaa puuhaa. Tein ne aikoinaan samalla metodilla kuin tämänkin blogin tekstit: aihe on valmiina, sitä mietitään hivenen, ja sitten kirjoitetaan yhdeltä istumalta valmis teksti. Oikoluvussa korjataan mahdolliset kirjoitusvirheet, mutta harvoin muutetaan asiasisältöä.

Blogi alkaa lintu-tematiikalla: parvi tulevia pappeja. Teksteissä on monia ideoita, joita pidän yhä sympaattisena. Aikoinaan blogista tuli pääasiassa oikein hyvää palautetta; mutta nimimerkin käyttö toki ehkäisi palautteen saamista. Ehkä arvokkainta teksteissä on niiden välittömyys: ne on kirjoitettu samana aikana, kun niiden kuvaamat asiat tapahtuvat. Jälkikäteen ymmärtää, miten nopeasti monesta asiasta tulee arkipäiväisempiä. Valmistautuminen töiden aloittamiseen ja uran alkutaival on herkkää aikaa, etenkin jos kyseessä on kutsumusammatti.

Toki teksteissä on myös monia piirteitä, joihin nyt suhtautuu lievän huvittuneisuuden ja vaivaantuneisuuden tunneyhdistelmällä –kuten moniin nuorempana kirjoitettuihin teksteihin, ja etenkin alle parikymppisenä tehtyihin. Mutta pohjimmiltaan nuoruuden herkkyyttä ei pidä mitenkään hävetä tai väheksyä: elinvoimaisuuden, kokemattomuuden ja hyväntahtoisuuden hallitsemat nuoret jaksavat yrittää muuttaa maailmaa –tai ainakin itseään. Ehkä kolmi- ja nelikymppisillekin tekee hyvää muistella, millainen oli nuorempana?


P.S. Päivitän Papin alkutaival –blogiin tekstejä kerran viikossa. Teknisistä syistä ne eivät ilmesty Facebookiin (kuten eivät toisinaan nämäkään, vaikka niiden pitäisi…).

Syksy ja havahtuminen

Aurinko nousee sädehtivänä usvaisen lammen takaa: valo siivilöityy männikön lävitse kultaisena ja kirkkaana. Ihailen näkyä lumoutuneena - ja käännyn katsomaan muita junassa istuvia. Kukaan vaunussa ei katso ikkunasta.

Syksy loistaa ympärillämme hämmästyttävän värikylläisenä, ja kasvit muuttuvat jalokiviksi. Keskellä romuisia ja harmaita teollisuustontteja loimuaa keltaisia puuntaimia juhlapuvuissaan; syksy ei kursaile siitä, kenen luona se juhlii.

Ei kukaan aina jaksa olla pirteä. Mutta jos näkee ympärilleen, kasvaa myös pirteys. Havahtuminen on toive, jonka joukkoliikennevälineissä ja kaduilla havaitsee kohdistavansa kanssaihmisiin. Kovin paljon kauneutta jää huomaamatta.

Alice Walkerin Color Purple (Häivähdys purppuraa) on syksyn lukulistalla. Ajatus on sattuva: jos on luonut jotain niin hienoa kuin purppuraisen värin, eikö sinuakin harmittaisi, jos toiset eivät iloitsisi siitä? Soveltuu Jumalaan, Walker huomauttaa. Ja soveltuu syksyyn.

Tree of Life

Missä sinä olit silloin kun minä laskin maan perustukset,
kun aamun tähdet riemuiten karkeloivat ja Jumalan pojat huusivat ääneen iloaan?
- Job 38: 4,7

Näillä Raamatunjakeilla alkaa Terence Malickin uusin elokuva, Tree of Life: pitkä ja hämmästyttävän kaunis kommentaari elämästä. Malick on ennenkin ollut tunnettu hitaista, lumoavista kuvista, joita esimerkiksi Veteen piirretty viiva (Thin Red Line) ja The New World ovat tarjoilleet. Luonto on keskeisessä osassa, mutta myös ihminen: kyse on yhteenkuuluvuudesta, keskellä olemisesta. Yksilö voi usein vain hämmästellä, sekä kauneutta että kauheutta.

En heti muista toista elokuvaa, johon olisi koottu yhtä paljon kauniita kuvia. Lasten maailma tavoitetaan kaikessa multaisessa käsinkosketeltavuudessaan ja leijuvassa unenomaisuudessaan. Ankara mutta hyvää tarkoittava isä on harvinaisen monisärmäinen hahmo, ja Brad Pitt tekee erinomaista työtä roolissaan; äiti (Jessica Chastain) on enemmän luonnonlapsi, samaan aikaan irrallinen ja kiinteästi yhteenkuuluva ympäristönsä kanssa. ”Pitäkää huolta toisistanne! Rakastakaa kaikkea, jokaista lehteä…”

Ei tämä kaikille eikä etenkään kaikkiin aikoihin varmasti uppoa. Elokuva vaatii mahdollisuuden keskittyä, ja riittävästi tilaa pääkopassa; mutta ennen kaikkea itselleen annetun luvan lähteä lentoon. Lapsenomaisin silmin katsottuna elämän ihmettely sekä mikroskooppisessa että universuminlaajuisessa mittakaavassa, solut ja ihmiset ja tulivuoret ja planeetat kaikki asettuvat kokemuksen soljuvaan virtaan. Preisnerin Lacrimosa jyrisee äidin surua menetyksestään, poika ui talosta ulos ja valo heijastuu taivaallisesti myös pilvenpiirtäjien seinästä Sean Pennin taustalla; kaikki asettuu elämän kokonaisuuden yhteyteen, ja unetkin ovat todellisuutta.

Kukkulan laelta

(Amerikan ja Euroopan välissä, osa 3/3)

Elämän pysyvin piirre on muutos. Joskus, eri etappien välillä, polku vie suuremman mäen läheltä. Jos hyvin käy, saat voimia kiivetä mäen päälle: vaikka aina on helpompaa kiertää alempaa ohi. Huipulta, tuulessa, hikisenä katselet ympärillä avautuvaa maisemaa. Näet, mistä olet tullut; maasto piirtyy pääpiirteissään selkeänä. Tuollaiselta tuo vaihe näyttää kauempaa katsottuna; ja tuossa näkyy se kivikko, tuolla tuo niitty…

Sivuilla näkyy kiinnostavia näkyjä, mutta ne eivät ole yhtä merkityksellisiä, vaikka kiehtovia ovatkin; niihin ei ole henkilökohtaista suhdetta. Edessä aukeaa ehkä lumoavin maisema: suunta, johon olet aikonut kulkea, tai johon koet välttämättömäksi kulkea. Siitä näkyvät pääpiirteet: etenkin aivan seuraava maasto. Tuosta alas, tuolta puiden siimekseen; tuolla vähän kauempana nousevat harjanteet. Mutta tarkkaa reittiä ei näy; ainoa tapa saada se selville on kulkea.

Horisontissa loistavat kirkkaudessa vuoret. Nekin näkee usein parhaiten ylhäältä. Myöhemmin, alhaalla, kun suo aukeaa, siintää taivaanrannassa huippu: kaukaisena, muistuttaen, suuntaa antaen. Ehkä joskus askeleet vievät taas laelle; siihen saakka on vain kuljettava metsän halki.

Eräs pyhiinvaellus Amerikan halki

(Amerikan ja Euroopan välissä, osa 2/3)

Katselen junasta Helsingin kerrostaloja: pieniä, sangen sympaattisia, puiden ympäröimiä. Vähitellen toivun Amerikasta. Jotkut toipumisprosessit huomaa parhaiten vasta, kun ne ovat päättymässä. Terveyden olotilan voi unohtaa, ja muistaa keveyden vasta saavutettuaan sen uudestaan.

Amerikka muuttaa ihmisiä. Terveysvaikutteinen maanosa.
Mutta eihän terveys ole ikinä staattinen, muuttumaton. Terveys on suhde. Olo-tila. Kulkijan suhde tiehen, itseensä, kaikkeen ympäröivään ja läpäisevään.

Elämän halki vie tie. Kaksi asiaa korostuu: yritys kulkea vastuullisesti, ja samalla matkasta nauttien.

Vajaan puolen vuoden matka Amerikan halki opettaa monia asioita. Pyhiinvaelluksiksi kutsuttujen matkojen olennainen piirre on syvä merkitys, joka ilmenee muutoksena. Koko elämän voi nähdä pyhiinvaellukseksi, joka koostuu lyhyemmistä osataipaleista.

Amerikan pyhiinvaellus vetää länteen, kohti laskevaa aurinkoa. Suunnattoman keskitasangon jälkeen kohoavat valtavat vuoret. Niiden ihmeiden, korkeuksien ja syvyyksien, suolajärvien ja tulivuorien ja kivikaarien ja eläinlaumojen takana siintää valtameri. Rajavyöhyke, jossa maa järisee. Aurinko kimmeltää aavalla, suuret aallot hengittävät rantaan.

Maanteiden ja kaupunkienkin nimet muuttuvat hengellisiksi. Enkelten kaupunki, täynnä kaikenlaisia olentoja. Old Camino Road, rantaa pitkin, kulkien luostareiden kautta – joiden historiassa viiltää intiaaniheimojen kurja kohtelu, sama pyhyyden ja pahuuden yhdistelmä joka luonnehtii modernia enkelten kaupunkia. Viinitarhat notkuvat hedelmistä, työttömät etsivät elantoa, katoava kimmellys häikäisee monta kulkijaa. Pyhä Barbara, Pyhä Jaakko (Diego): monelta eri pyhimykseltä etsitään apua, mutta yleisin neuvonantaja on ammattinsa vanhin, punakätinen. Rikkaat ja köyhät, menestyjät ja hipit ja kulkurit: kaikkien edessä aukeaa meri, ikuisista voimista muistuttaen.

Tie johtaa eteenpäin
rannikkovuorten yli
punapuumetsien läpi
hiekkarantoja pitkin
autolaumojen halki

Kunnes edessä on silta
Kultainen portti
ja Pyhän Fransiskuksen kaupunki.

Amerikasta toipuminen

(Amerikan ja Euroopan välissä, osa 1/3)

Amerikasta toipuminen vie aikaa. Sekä siellä oleskelleilta yksilöiltä, että koko maailmalta.

Kaikki meteli, hyörinä, värivälke, kiitäminen, ihmispaljous;
kaikki suurten maisemien hiljaisuus, valtavuus, kauneus, yksinäisyys;
kiireettömyys jonka halki moottoritie kiiruhtaa.

Ehkä Amerikka on niin hallitseva maailmanlaajuinen unelma juuri sen monimuotoisuuden vuoksi. Sieltä löytyy kaikkea, ja samalla mikään yksittäinen ei määritä sitä.

Kaikki eri kulttuurit tulevat yhteen, ja kaikki muuttuvat. Jokaisen kansan unelmille löytyy tarttumapinta Amerikan runsaudesta; ja mikään kansa ei pysy ennallaan, kun se kulkee ostoskeskuksen ja aavikon halki. Vaurauden unelma näyttää houkuttelevan neutraalilta: ja lopulta kaikki ovat sidoksissa suureen kapitalismin verkkoon, jossa sätkivät, halusivat tai eivät.

Jos olet tehokas hämähäkki, verkko on mainio asia. Meille muille lentelijöille ei niinkään.

Toipuuko maailma koskaan siitä rahataloudesta, johon Amerikan johdolla olemme syöksyneet aina 1800-luvulta lähtien?

Kaksi päivää Yosemitessa

Punapuut, valon vuoret; John Muirin tekstit nostavat odotukset Yosemitea kohtaan korkeuksiin.

Vuoria on hyvä lähestyä tasankoja pitkin. Keskilänsi tarjoaa Kalliovuoriin nähden tähän hyvän mahdollisuuden, ja Kalifornian keskustasanko Sierra Nevadalle. Keltaiset aavat, hiekkaa ja viljaa, hedelmäpuita ja pikkukyliä: kilometrien ja tuntien ajan tie vie tasaisen maaston halki, kunnes taivaanrantaan alkavat kohota korkeuksiin hämärtyvät huiput.

Jos Yellowstone on USA:n kansallispuistojen kuningatar, on Yosemite kuningas. Ja monarkit ovat hämmästyttävän suosittuja. Kesäisin Yosemitessa vierailu vaatii melkoista kärsivällisyyttä. On ymmärrettävää, että moni haluaa nähdä tämän erittäin kauniin vuoristolaakson; ja on ymmärrettävää, että kapeaan laaksoon ei voi mennä kovin leveää tietä. Körötteleminen autojonossa kansallispuistoon on silti karua.

Nyt keväällä sesonki ei vielä ole kovinkaan kuumana, ja silti välillä jonotetaan. Kaikki on tosin sen arvoista: Muir ei paljoa liioitellut Yosemiten rikkauksia. Saavumme etelästä, vaeltelemme Wawonan vuoristoniityillä ja ihmettelemme kasveja; illalla ajamme Mariposan kuuluun jättiläispunapuulehtoon ja lähdemme patikoimaan auringossa, lumiläikkien keskellä.

Voisi sanoa, että punapuiden kuvailu on lähes mahdotonta, ellei Muir tekisi sitä niin hyvin (Mountains of California, My First Summer in Sierra & Our National Parks tarjoavat mainiota aineistoa). Edes paikan päällä ei ole helppoa ymmärtää puiden kokoa. Tuo oksa on valtavan puun kokoinen itsessään? Tuosta puusta on mahtunut ajamaan auto läpi? (Älkää kysykö, miksi jenkit kaiversivat siihen autotunnelin…) Tämä jättiläinen on Empire State Buildingin kanssa samassa sarjassa?


Metsä on palanut äskettäin, ja mustat hiiltyneet rungot luovat eriskummallisen tunnelman puuholvien suureen katedraaliin. Laskevan auringon valo oransseilla rungoilla on taivaallista, suuri hiljaisuus syleilee kulkijaa ja ihminen jää pienenä todistamaan valtavuutta ympärillään. Muiria lainatakseni:

”Jokainen puu vaikutti uskonnolliselta
ja tietoiselta Jumalan läsnäolosta.”

(Our National Parks, käännös PP)

-*-
Aamu vie meidät itse keskuslaaksoon, yli tunnin ajon ja jylhien vuorimaisemien jälkeen. Laakson suuaukolla ymmärtää jo hyvin, miksi paikka on niin suosittu: kapea ja syvä jokilaakso kulkee huimien kallioiden alla. Kiipeilijöiden suosima El Capitan, mahtavat vesiputoukset, taustalla Half Domen taivaallinen puolikupoli; alla raikas vehreys ja yllättävä eläinrunsaus, autopaljoudesta huolimatta. Kojootti juoksee tien vierellä, kauriit katselevat joen kosteikoilta ja linnut liitelevät ilmavirtauksissa.

Pysäköimme keskitetylle parkkialueelle ja heittäydymme bussin varaan: valitettavasti se ei (vielä?) ollut mahdollista Wawonasta asti. Opastuskeskus tarjoaa hyviä lounassämpylöitä ja upouuden esittelyfilmin, joka sijoittuu kornius/pateettisuuslistalla korkealle. Muir suorastaan juoksee kivikoiden ja purojen yli – siitä mallia, kaupunkilaistuneet kohta-nilkkansa-nyrjäyttäjät. Vesi virtaa, ja henki-sanaa sekä humisevia tuulia riittää.

Päästessämme lopulta polun alkuun asti olemme sangen valmiita jättämään väkijoukon taakse. Vilinää riittää aina ensimmäiselle näköalapaikalle, noin mailin päässä olevalle sillalle asti: sitten rauhoittuu jo huomattavasti. Mist Trail on kuvaava nimi: keväällä putouksissa riittää vettä sateeksi asti, ja nyt ennätyslumisena talvena kaatosateeksi. Jyrkät porrasmaiset askelsijat vievät sumun ja huutavan jyrinän halki korkeuksiin. Ylhäällä on kuivaa ja tuulista: joki syöksyy alas ja rinteet hahmottuvat jylhyydessään.

Polkumme jatkuu Nevada-putousta kohti, toiseen jyrkkään ylämäkeen; huipulta voisi jatkaa Half Domelle, jos sää ja kunto suosisivat. Nyt keväällä eivät kiipeilykaapelit ole vielä edes paikallaan. Näköalat ovat huimat, ja Muirin innostus selittyy; lumi täplittää jumalaista vuorimaisemaa. Loppuillasta valo siivilöityy sen ylle pilvien läpi, kunnes auringonlasku punertaa huiput, ja valon vuoret osoittautuvat nimensä veroisiksi.

Lisää kuvia voit katsella tästä linkistä.

Kalifornian rannikko, osa 2

Santa Barbara, Big Sur

Päivä 23. Santa Barbara – Solvang – Guadalupe

Kalifornia: meri, vuoria, hippejä ja kasvisravintoloita.

Santa Barbara on erikoinen paikka: välimerelliseen tyyliin rakennettu rantaparatiisi. Valkoiset talot, punaiset katot ja suorat kadut johdattavat ylämäkeen vanhan suuren luostarin luo. Kirkko täyttyy messuväestä: vierekkäin istuvat rikkaat ja maahanmuuttajat, turistit ja lapset. Luostarin yläpuolelta löytyy upea kasvitieteellinen puutarha, jonka hoitajat pyrkivät sisällyttämään kaikki Kalifornian kasvit polkujen varrelle.

Tie vie vuorten yli, Sideways-elokuvasta tuttuihin mahtaviin maisemiin. Suuret tammet seisovat alavien niittyjen keskellä ja kumpuilevat kukkulat jatkuvat kaukaisuuteen. Pysähdymme kahville Solvangiin, ”Amerikan Tanska-pääkaupunkiin”; samaan aikaan kammottava ja huvittava paikka. Muka-skandinaaviset rakennukset piirittävät turistilaumoja kauppoineen ja ravintoloineen. ”Tanskalaisen” leipomon herkut ovat kyllä mainioita, mutta muuten paikasta pitää päästä pian pois. Kunhan tuo räikeä hevoskärry ensin kulkee ohi.

Lonely Planet johdattaa matkailijat jälleen aarteiden luo: Guadalupen dyyneille vie niin pieni tie, että ilman vinkkejä tänne ei kyllä olisi löydetty. Puisto vain on menossa juuri kiinni, mutta se ei haittaa: laskevan auringon hallitsemalta mereltä puhaltaa niin huima tuuli, ettei hiekassa tarpominen houkuttelekaan. Mutta maisemat ovat valtavia; auringonlaskun viime vaiheet pyydystämme pikkukaupungin hiekkarannalta, ja päivä päättyy punertavaan horisonttiin.

Päivä 24. Big Sur

Legendaarinen Big Sur. Hippien, taiteilijoiden ja mystikoiden maisema. Onko se kiertotien arvoinen? Sitä jouduimme pohtimaan, kun selvisi, että maanvyörymät ovat katkaisseet rantatien. Yritimme vuorten yli, nautimme upeista maisemista, muttemme päässeet perille; missä se risteys oli? Ensi kertaa käsi ja kartta- suunnistus petti, mutta silti emme vielä osta navigaattoria…

Saavumme siis pohjoisesta, ja maisemat iskeytyvät tajuntaan… öö… valtameren aaltojen lailla. On sanottu, että Big Sur on mahtavin maan ja meren kohtauspaikka; makuasioista ei voi kiistellä, mutta väite ei ole ilman faktapohjaa. Tie roikkuu jylhillä rinteillä, alla avautuvat meri ja kanjonit, yllä karut vuoret. Jylhät sillat, vankien rakentamat, harppovat joenuomien yli.

Big Surin maisemien yksityiskohtaista kuvausta en edes yritä. Punapuumetsät, merenlahdet, vesiputoukset, aarteiden tavoin piilotetut rannat; paikka on maineensa veroinen. Lonely Planet on jälleen uskollinen kumppani: Parlington Cove ja Pfeiffer Beach ovat hivenen vaivaa vaativia helmiä, mutta unohtumattomia. Autolle palatessamme peura katselee meitä pitkään parkkipaikan laidalta.

Kuvia voit (edelleen) katsella tästä linkistä.

Kalifornian rannikko, osa 1

(Road trip 10)

Los Angeles, Channel Islands

Päivä 20: Santa Monica, Los Angeles

LA. Liikaa Autoja.
Huokaisen helpotuksesta, kun pääsemme ehjin nahoin ja peltikuorin Gettyn taidemuseon jättimäiseen parkkiluolastoon. Lonely Planet varoitteli Kalifornian liikenteestä, eikä suotta.

Getty on mahtava paikka. Ilmainen ja erittäin laadukas keskus toteuttaa taiteen keskeistä tehtävää: tuo ihmisiä sen luo, muodostamaan suhteen siihen – eli pohtimaan elämää, ja ennen kaikkea elämään sitä. Arkkitehtuuri on huikeaa, samoin maisemat kaupungin ylle – ja horisontissa siintävälle merelle, joka häipyy sinihämyyn. Ilmansaasteet ehkäisevät suurempaa näkyvyyttä. Silti tietoisuus Tyynestämerestä elävöittää.

Itselleni Gettyn kohokohtana on pieni Caspar David Friedrichin maalaus. New Yorkissa näin yhden Met’ssa; täällä kohtaan sellaisen, jota en entuudestaan tunne. Kävely iltahämärässä on mestarin viimeisiä tauluja, jossa tuttuun tapaan päivänajat yhdistyvät elämänaikoihin; kohti kuolemaa ja ylösnousemusta, kuun ja tähdenkin sitä kuvatessa.

Tien päässä odottaa Santa Monica Beach, vastaan vyöryvä valtameri ja tuulessa leijuva oleminen.


Pyöräilemme Venice Boardwalkin ihmissirkuksen ohitse laiturille katselemaan aaltoja ja kaupunkia; hiekka loistaa, meri on vielä kylmä, ihmiset lojuvat kuka missäkin ja autot ovat hetkeksi katveessa.

Illalla, aidon meksikolaisruoan jälkeen, päätämme ajaa Glendalen motelliimme Hollywoodin kautta. Iso virhe: liikenne on yhä illalla aivan kammottavan jumissa, ja yli tunnin junnaamisen jälkeen seikkailemme sivukatuja pitkin eteenpäin.

Päivä 21: LA, Malibu

Chavez Ridgen frisbeegolfrata kiertää harjua kaupungin yllä; liskot viuhahtelevat, peli kulkee ja aurinko porottaa. Ajamme Sunset Boulevardin lähes päästä päähän: Hollywood on niin täynnä väkeä, ettemme halua pysähtyä, ja jätämme myös epämääräiset Beverly Hillsin julkkiskartat ostamatta. Pacific Palisades tarjoaa paratiisinomaisen rauhanhetken: loistavaa kasvisruokaa, meri silmänkantamattomiin ja kukkien loisto.

Malibun rannalla surffareiden kauniit vaimot katselevat märkäpukuisten miestensä edesottamuksia. Ensikertalaiselle koreografian seuraaminen on lumoavaa. Harjoittelijat molskahtelevat aaltoihin yhdessä laidassa, kymmenet kokeneemmat nousevat keskemmällä laudoilleen, ja aallonkärjessä taiturit syöksähtelevät salamannopeina. Likaisen näköiset suuret pelikaanit liitävät komein, vakain liikkein rannan yllä. Laskuveden jättämiä merenihmeitä on mielenkiintoista tarkastella. Kahlaamme rannan poikki, palmut ja vanha valtatie 1 yläpuolellamme.

Santa Monican vuoret ovat hyvin kauniita: turhaan ei Muir kehunut erilaisia Kalifornian vuoria. Palaamme Mulholland Drivea pitkin itään, maisemia ihastellen ja loistavaa intialaista ruokaa nauttien; huoltoaseman pitäjiltä kannattaa kysyä vinkkejä…

Päivä 22: Channel Islands

Aikainen aamu: ajamme Venturaan ehtiäksemme Channel Islandsin lauttaan. Kaametamaraani puskee sumuun ja loikkii aalloilla, pärskeet lentävät. Pian vedestä kohoilee muutakin: delfiinit parveilevat ympärillä, peräaalloissa leikitellen.

Tunnin matkan jälkeen, sumun hälvetessä, merestä kohoaa pieni jyrkkärinteinen saariryhmä. Kansallispuisto tarjoaa ainutlaatuisen ikkunan siihen, miltä Kalifornian rannikko muinoin näytti. Nykyään asumattomalla saarella majailivat aikoinaan intiaanit, sitten eurooppalaiset uudisraivaajat; jälkimmäisten jäljiltä kasvaa villiintynyttä kauraa ja fenkolia, jota luonnon entisöijät yrittävät nyt hillitä. Valas syöksee höyryä aivan laivan vierellä, poikanen seurassaan; hylkeet ja merileijonat leikkivät laineilla, ja tunnelma on kovin kaukainen LA:n rantoihin verrattuna.

Vaellamme luonnonsuojelualueen halki Pelican Cove-poukamaa kohti, omintakeisia kasveja ja mahtavia maisemia ihastellen. Vähitellen vaellusryhmä pienenee ja pienenee, väki kääntyy takaisin ennen jyrkkiä jokikanjoneita. Jatkajat palkitaan upeilla näkymillä: meritähtiä on vielä nousuveden jäljiltä rantakivillä, merileijona uiskentelee lahdella ja aaltojen hengitys humisee rauhoittavasti. Paluumatkalla polkua juoksee vielä vastaan saarikettu, paikan oma nisäkäslaji: tuijotamme toisiamme hiljaisuudessa monta minuuttia.

Kuvia voit katsella tästä linkistä.

Meren rantaan

(Road Trip 9)

Ja jokainen päivä on ihana kuin merelle johtava tie.
- Anthony de Saint-Exupery, Terre des hommes (Siipien sankarit)


Meren rannalle saapumisessa on jotain syvän ikiaikaista. Aava jättää jälkensä rannikon asukkaisiin, jotka ovat aina hivenen erilaisia kuin useimmat sisämaan ihmiset; mutta erityinen vaikutus liittyy matkoihin, jotka saapuvat kaukaa ja päättyvät meren rannalle.

Aaltojen ääni resonoi pyhiinvaeltajan taajuuksilla ihmisessä. Rajallinen ja rajaton kohtaavat, yksilö ja kaikkeus. Ei ole lainkaan erikoista, että lukuisalle Santiagon tien vaeltajille on olennaista tehdä vielä jatkomatka meren rantaan, Finisterraan, ”maan ääreen”. Matka rajalle, laidalle, rannalle on silloin pisimmillään. Kun kasvot käännetään taas maata ja kotia kohti, sinne palataan muuttuneena. Joku polttaa vanhat vaatteensa tästä merkiksi.

Gonna take the state-by-state
‘til I hit the Golden Gate
get my feet wet in the ocean.

I’m still living in the dream we had
for me it’s not over...

Vanha kunnon Neil laulaa, ja kitaran sävelet siivittävät maailman lentoon; matkan tunnuslaulu kiteyttää olennaisen.

Talking ’bout you and me
talking ’bout eternity
talking ‘bout the Big Time.

Neil Young: Big Time

Kuolemanlaakso

(Road trip 8)

Aavikko tuo ihmisestä peruspiirteet esiin. Kuumat erämaat ovat ihmiselle ehkä vielä armottomampia kuin kylmät: turpea helle uhkaa moraalia enemmän. Las Vegasista lähikyliin; samassa pikkukaupungissa tien varresta löytyvät molemmat seuraavista, huonon maun huipentumana rakennettu ”Gentleman’s Club” (jossa ei liene mitään herrasmiesmäisyyttä) sekä huutava tienvarsikyltti.

Naapurina on Kuolemanlaakson kansallispuisto, kuuluisa Death Valley. Laakso vajoaa merenpinnan alapuolelle ja on kuuluisa hurjasta kuumuudestaan. Pelkistetyssä olemuksessaan se tarjoilee hämmentävää, karua kauneutta; aavikon jaloutta, joka käy ihmisen yli ja on hurmannut sellaiset kuuluisat erämaa-ajattelijat kuin Edward Abbeyn tai Joseph Wood Krutchin.

Päivä 19: Death Valley

Hämmentävää: sadekuuroja matkalla kuivuuden pesään. Kevät on viilein ja sateisin aika Death Valleyssa, mutta vesi lankeaa hyvin paikallisina kuuroina. Meille palkintona on täkäläisittäin viileämpi lämpötila (25-30 C) sekä uskomaton valo. Pilvien ja maiseman sävyt houkuttelisivat valokuvaamaan joka toisen mutkan kohdalla, mutta siinä nuoruuden into on häiventynyt järjen alle. Silti pysäytämme useamman kerran tiensivuun, kaikkea kauneutta ei vain voi ohittaa. Valokuvauksellisesti päivä on matkan aivan parhaimpia. (Kuvia voit katsoa tästä.)

Saavumme puistoon idästä, halki kymmenien kilometrien asumattomien osuuksien. Täällä on syytä olla vettä ja bensiiniä riittävästi. Puiston keskus kerää turistit: palmujen keitaan alla on muutama ravintola ja opaskeskus – sekä tietysti golfrata, kun kerran Amerikassa ollaan. Pitäähän sitä Kuolemanlaaksossa golfaamaan päästä, ajattelee amerikkalainen!

Tie vie etelään laaksoa pitkin ja ohittaa outoja ihmeitä. Devil’s Golf Coursen (ei pidä sekoittaa edelliseen rataan…) suolakentät tarjoavat näkymiä toisesta maailmasta. Murtuileva, mustavalkoinen pinta luo tuonpuoleisen tekstuurin maisemaan.

Taaempana häämöttää Badwater Basin, mantereen alin kohta, 86 metriä merenpinnan alla. Suolatasangot ovat auringossa niin vitivalkoisen kirkkaita, että aurinkolasienkin läpi uhkaa häikäistä. Varjot kutistuvat pieniksi aavistuksiksi, nestettä kuluu, horisontti väreilee.

Paluumatkalla voi, ja kannattaa, ajaa yksisuuntaista elämystietä Artist’s Palette –värivuorten ohi. Kivi näyttää kaikenväriset kasvonsa, tie kumpuilee ja kiertelee, valo lepää kaiken yllä. Maapallon ulkopuoliselta näyttävällä seudulla kuvattiin useita kohtauksia Star Wars: Episodi IV-elokuvaan.

Jäätelöä iltapäivän kuumuudessa kaupan luona; modernin matkaajan nautintoja. Suuntaamme kohti länsiuloskäyntiä, pysähtyen matkalla luontopolulle. Vihreät pensaat ja purot yllättävät: jäänteet muinaisesta järvestä muodostavat ekosysteemin, jota pienenpienet kalat elävöittävät. Aurinko kääntyy laskuun ja valonsäteet peilautuvat tummia sadepilviä vasten: laakson keskiosan dyynit loistavat kohdevalossa. Kauempana idässä siintää kivimuodostelmia kuin muinaisten kaupunkien raunioita. Tunnelma on maaginen. Pohjoisempana lepäävät oudot tasangot, joilla kivet liikkuvat toistaiseksi tuntemattomien luonnonvoimien seurauksena (Racetrack).

Yritämme ehtiä Ridgecrestin aavikkokaupunkiin ennen auringonlaskua, ja on pakko jatkaa matkaa. Laaksosta ei pääse pois nousematta vuorille: yli puolentoista kilometrin korkeusnousu ottaa kuumassa lämpötilassa koville, mutta urhea pikkuautomme selvittää tiensä saman tien alkavaan huimaan alamäkeen. Panamint Springsin viehättävä kylä tarjoaa iltaruokaa ja sateenkaariefektin lähivuorilla, kunnes laskeva aurinko värjää pienen aavikkotien majapaikkaa kohti. Iso armeijan lentokone kaartaa yltä, vierellä ovat suuret tukikohdat; valo leikkii oranssin sävyillä ja tekee taivaanrannan pilvistä tuonpuoleisia.

Las Vegas

(Road trip 7)
Uskonnollisella kielellä Las Vegas on enemmän kuoleman laakso kuin itse Death Valley. Unelmien kaupunkien katuojissa makaa painajaisiin langenneita. The American Opportunity on usein kuin pesäpallolyönti: jos missaat, olet ulkona.

Nevadan aavikkoa hallitsee autius. Valtatie piirtää pienen viivan hiekan keskelle. Kaktukset katselevat välinpitämättöminä, pitävät huolen omista asioistaan kiireisen ihmiskunnan naapureina.

Keskeltä karuutta nousee outo kaupunki; nykyajan Baabel, joka puhuu vain yhtä kieltä – rahaa. Tornit tavoittelevat taivaita, valokeilat kohoavat korkealle mutta eivät löydä kohdettaan, ihmiset vilisevät kuin muurahaiset – mutta pesästään eksyneinä.

Sukellus Las Vegasiin kanjoneissa vietetyn viikon jälkeen on raju. Pelikoneet vinkuvat ja vilkkuvat, neonvalot särisevät ja häikäisevät, puheensorina ja jorina ympäröi.

Aamun tullen kaupunki saa uuden sävyn: leikki on loppu. Valo paljastaa rakennelmien pienuuden aavikkoon ja suureen taivaaseen nähden. Keskusta on kuin umpeutunut, kuihtunut kukka, nyt harmaa ja huomaamaton, kunnes sen tekoterälehdet nostetaan taas sähköllä ylös illan lähestyessä.

Päivä 18: Vegas

Mitäpä Las Vegasissa muuta voisi tehdä – kuin pelata frisbeegolfia ja siivota sähköpostia? Paikalliset fribaajahipit ilahtuvat kaukaisista vieraista ja ovat ylitsepursuavan ystävällisiä.

Iltapäivällä taistelemme freewayn halki Hooverin padolle, yhdelle 1900-luvun mittavimmista rakennushankkeista ja amerikkalaisen kansalaisuskonnon erikoiselle ilmentymälle. Pato on teknologian temppeli, jonka muistopatsaat ja museot eivät jätä tilaa eriäville mielipiteille. 1930-luvun suuret sisämaalaukset muistuttavat hämmentävällä tavalla neuvostopropagandan vastaavia: lihaksikkaat miehet työstävät valtavia koneita.

Casino Strip, Vegasin valtakatu, on absurdi kokemus. Kilometreittän kasinoita, valtavana aikuisten huvipuistona, rakennettuna kuten vain Amerikassa voi: pyramidi ja ritarilinna, kultainen leijona ja riemukaari, merirosvolinnake ja valtava sähkökitara… Kaikki on Vegasissa kaupan; tyylitaju myytiin vuosikymmeniä sitten.

Vanhan kasinoalueen hotellimme, halpa ja hirveä, kilisee ja vilkkuu läpi vuorokausien, mutta huone on rauhallinen ja siisti. Pihalla jylisee Fremont Street Experience: valtava videoscreen välkkyy kadun yllä, värien ja musiikin ilotulitus roihuaa ja ihmiset kiitävät köysirataa kuluttajavirtojen yllä.

Bryce, Grand Canyon, Zion

(Road trip 6)

Kolme hämmästyttävää kansallispuistoa muutaman sadan kilometrin säteellä. Kuvat nähtävillä tästä linkistä.

Päivä 15: Bryce Canyon

Bryce Canyonin kansallispuisto on etenkin ulkomailla paljon vähemmän tunnettu kuin Grand Canyon, mutta omalla tavallaan aivan yhtä vaikuttava. Väriloistossaan Bryce on ylittämätön.

Kaikki on kiinni vedestä. Brycessä maasto muokkaantuu geologisella asteikolla erittäin nopeasti, ja siksi saamme ihailla mitä mielikuvituksellisempia muotoja.

Matka Capitol Reefistä Bryceen on jo elämys. Maantie 12 on yksi Amerikan arvostetuimmista, ja unohtumaton. Mäet ovat parhaimmillaan/pahimmillaan 14 astetta jyrkkiä, ja kulkevat harjanteita sekä rinteitä. Ympärillä avautuu valtava lähes asumaton Grand Stairway – Escalanten suojelualue, jonka loputtomat keltaiset harjanteet kätkevät alleen kapeita vehreämpiä jokilaaksoja. Tie vie Boulder-vuoren kautta ja Nissan ulvoo; huipulla on 9600 jalan kyltti, matkan korkein kohta.

Bryce on erittäin suosittu puisto, ja sisältää Archesin ja Zionin tapaan vain yhden päätien. Onneksi sukkulabussi kulkee ilmaiseksi puistoa halki ja säästää hivenen automäärää. Canyon on sinänsä harhaanjohtava nimitys, että tie kulkee korkean harjanteen päällä: sieltä aukeavat näköalat alas kanjoniin, ”amfiteatteriin”.

Lumi täplittää maisemaa ja tekee kontrasteista hyvin vahvoja: valkoista punaisella hiekalla. Sadepilvet pyyhkivät maisemaa ja tekevät valosta rikkaan sekä yllättävän. Kivilinnat, tornit ja kierot pylväät jatkuvat kilometreittäin. Tie mutkittelee havumetsän keskellä; tuoksu muistuttaa osittain kotimaasta, vaikka alaspäin katsominen on kuin toiseen planeettaan kurkistamista.

Päivä 16: Grand Canyon

Liekö maailmassa monta tunnetumpaa paikkaa kuin Grand Canyon?

Kanjonin eteläreuna on huomattavasti suositumpi, mutta moni kehui meille nimenomaan pohjoislaidan kauneutta. Edellisenä iltana huomaamme, että tie sille puolelle avataan vasta toukokuussa; tarkempi selvitys todentaa, että se avataan juuri samana päivänä kuin suunnittelimme mennä sinne. Tulee hyvä olo.

Tie vie, yllättävää kyllä, suuren metsäylängön halki. Mielikuvissa kanjonia ympäröi aavikko, josta Canyonlandsilla saatiin runsaasti näkymiä. Mutta kanjonin suuruus liittyy osittain juuri tähän metsäylänköön: sen kivilaji on suuresti murenevaa, mikä on tuottanut kanjonin valtavuuden juuri tällä kohdalla.

Intiaanit nimesivät kanjonin ”alaspäin kääntyneeksi vuoreksi”, ja mittasuhteet tukevat ilmaisua. Luontokeskuksessa on myös osuva lainaus Duttonilta: ”Dimension means nothing to the senses, and all we are left with is a troubled sense of immensity.”

Kanjoni on niin valtava, etteivät aistit saa siitä mitään kiinnekohtaa; mutta valtavuuden tunne hallitsee.

Tuuli on niin kova, että korkeimmalla näköalapaikalla kamera heiluu pakosti. Tiet ovat pitkiä ja metsät kauniita. Pieni kävely Cliff Springs-lähteen luo antaa upeita näkymiä kanjonirinteille. Jälleen kerran toivomme, että olisi mahdollisuus viettää useammassa kansallispuistossa useampi päivä; vaelluksia olisi tarjolla monia.

Syömme salmiakit Suomen jääkiekkomenestyksen kunniaksi; ottelu on ohi, mutta kännyköissä ei ole kenttää, eikä meillä mitään tietoa mitalin väristä. Hopeallekin kelpaa juhlasyödä, mutta motellissa juhlien laajuus selvenee.

Päivä 17: Zion

Siion: turvapaikka. Korkeiden pystysuorien rinteiden väliin jää suojaisa vehreä laakso, jota tosin ukkossateet möyhentävät. Mormoniasukkaat sinnittelivät siionissaan, joka on nykyään erittäin suosittu kansallispuisto. Niin suosittu, että viranomaiset ovat tehneet hyvän ratkaisun: syvemmälle puistoon pääsee ainoastaan tiheään liikennöidyllä bussilla.

Idästä tuleva tie vie huiman vuoristomaiseman halki ja läpäisee tunnelin, joka oli aikanaan maailman pisin. Jonotusta, jonossa ajoa; kevät on sesonkia. Päivävaellus vie Emerald Poolsien vehreiden lammikoiden luo; maisemat ovat aivan upeita, mutta väkeä myös hyvin paljon. Vesiputoukset kohisevat, valo kimmeltelee joenuomilla ja vehreät puut piirtyvät mahtavia kallioseinämiä vasten, joilla kiipeilijät uhmaavat painovoimaa.

Pidemmät vaellukset ja kiipeilyt jäävät väliin; illaksi olemme menossa huilaamaan kaupunkiin jonne on monen tunnin ajomatka, ja pitkä kanjonikierros alkaa hivenen tuntua etenkin kuskin olemuksessa. Yritämme kulkea jonkin matkaa kapeaan ja kuuluisaan Narrows-kanjoniin, mutta harvinaisen runsaasta lumentulosta ja -sulamisesta vuolaana virtaava vesi tukkii polun. Siion jättää itsestään kauniin kuvan ja suosituksen muille pidemmistä reissuista.

Arches, Canyonlands, Capitol Reef

(Road trip 5)

Kuusi päivää, kuusi kanjonien kansallispuistoa. Kirjoitukset ja kuvat kahdessa osassa.

Päivä 12. Arches

Miten kuvailla Utahin kanjoneiden ainutlaatuisia maisemia? Kivimuodostelmia, joiden koko ja ikä ylittävät yleensä käsityskyvyn? Kaikkia värejä: punaista ja keltaista, ruskeaa ja harmaata, sinistä ja vihreää, mustaa ja valkoista; kaaria, jotka ovat kuin ikkunoita; mesa- ja butte-muodostelmia, suuria siloseinäisiä kivilinnakkeita; kanjoneita, joiden syvyydestä ei saa kuvista mitään käsitystä; kevään katoavaa kukkaloistoa ja ikiaikaisia harmaita puita; veden ihmeelliseksi tekemiä kuivia muotoja ja juuri nyt kohisevia vesiputouksia.

Tie Salt Lake Cityn seudulta Archesin luo on elämys. Jälleen yhden vuoristoharjanteen ylitys ja valtava alamäki; karut kivilinnakkeet ilmestyvät ja autius hallitsee. Lopulta punaiset jättiläiset kohoavat edessä.

Archesin kansallispuistoa on kutsuttu usein yhdeksi maailman kauneimmaksi paikaksi, ja vaikka amerikkalaiset ovat kovia mainostamaan, ovat he tällä kertaa sangen oikeassa. Kiven ja veden, tulen ja tuulen ikivanha taistelu (tai leikki, kummasta sanasta pitää enemmän) on tuottanut valtavan määrän kaaria ja muita hämmästyttäviä muodostelmia.

Aavikon kevät yllättää meidät: emme osaa odottaa kukkien väriloistoa emmekä pensaiden vehreyttä. Aurinko leimuaa punakivisillä kaarilla, jotka piirtyvät terävinä taustan ukkospilviä vasten. Vaikutus on lähtemätön.

Vanha viisaus siitä, että kannattaa lähteä ainakin yhdelle pidemmälle polulle, todistaa itsensä jälleen. Lähdemme iltaa vasten kohti Navajo- ja Partition-kaaria, yhdelle matkan parhaimmista kävelyistä. Pidempikin reissu olisi ollut mukava tehdä, mutta päivänvalo loppuisi kesken. Laskeva aurinko sytyttää kivien huiput tuleen, kun ajamme hämärän halki huimaa tietä.

Päivä 13: Canyonlands

Moabin aavikko-frisbeegolfradasta nauttimisen jälkeen tie nousee Island in the Sky – mesalle, eli suurelle saarelle valtavan kanjonimaan yllä. On kuuma, mutta keväästä johtuen ei sentään liian; jälkeenpäin tosin huomaamme, että 50-kertoimisen aurinkorasvan käytöstä huolimatta molemmilta palaa ihan kunnolla muutama huonommin rasvattu ihonkohta.

Canyonlands on asteen tuntemattomampi kansallipuisto, jonka kolme osa-aluetta jäävät erillisiksi: Colorado- ja Green-jokien kanjoneita ei helpolla ylitetä. Maisemaa hallitsee suunnattomuus; mittakaavaa on vaikea käsittää paikan päällä ja vielä vaikeampaa kuvien perusteella. Jylhyyden lisäksi erikoisuutena on Upheaval Domen valtava kraateri, kuin alaspäin kääntynyt kupoli.

Geologia on äärimmäisen kiintoisa laji, johon alkeellinenkin perehtyminen rikastuttaa elämää. Bill Brysonin Lyhyt historia lähes kaikesta – kirja tarjoaa mainion lähtökohdan (ja Kirkkonummen – Inkoon seudun geologia-luontoretket hyvää lisävirikettä). Oli hämmentävää aikoinaan saada selville, kuinka myöhäistä nykygeologinen tietämys on; atomeille osattiin tehdä jo monenlaista, ennen kuin mannerlaattoja ymmärrettiin kattavammin. Ja vielä nykyäänkään montaa asiaa ei yksinkertaisesti tiedetä. Maan ytimeen on vaikea mennä tekemään empiirisiä havaintoja.

Utahissa geologisten voimien valtava laajuus ajan ja massan suhteen kirkastuu. Upheaval Domen synty oli pitkään epäselvä: tällä hetkellä varmistumassa oleva teoria on meteorikraateri, josta on vain tuhoutunut lähes kaikki mineraaliaineisto avaruuskappaleesta.

Päivä 14: Capitol Reef

Keväällä kanjonialueen leirintäalueet ovat täynnä, sesonki on suurin. Saimme illalla yhden viimeisistä Canyonlandsin alueen telttapaikoista, ja senkin puiston ulkopuolelta. Amerikkalaisten leirintäalueiden paikat ovat yleensä valtavia – jotta ylisuuret asuntoautot mahtuvat. Yö kanjoniylängöllä on mieliinpainuva; katselen pitkään tähtien syttymistä ja pakenevia värejä. Huonona puolena on lähistön ”mönkijäkilpuri”-kilpailusta johtuva kansoitus: naapuripaikalla joku ropaa mönkijää pitkälle yöhön ja röyhtäilee hämmästyttävän kovaäänisesti. Lyhyehkön yön jälkeen kömmin aamulla katsomaan auringonnousua: valo punertaa kanjonisaaret hiljaisuuden vallitessa.

Aikaisesta aamusta johtuen saamme kuin saammekin telttapaikan Capitol Reefin kansallispuistosta, vaikka ajomatka viekin kolmisen tuntia huoltoasemasuihkun kera. Olemme jo lanseeranneet juttusarjan ”Kaikennäkenyt kansallispuistokävijä liikuttuu”, joka ei petä. Capitol Reef tarjoaa huimia kivimuodostelmia (yllättävää, eikö?) ja Fruitan hämmästyttävän hedelmäpuulehdon kuivuuden keskellä.

Kansallispuiston laakso on tyyppiesimerkki monokliinistä, painuneesta vajoamasta, jonka toinen laita kohoaa jyrkästi. Tuloksena on mitä ihmeellisempiä muodostelmia ja outo vinous: näyttää kuin maisema olisi koko ajan kallellaan. Keskellä virtaa joki, joka luo erinomaiset olosuhteet ruoan kasvattamiselle. Muinaisten intiaaniasutusten jälkeen pieni mormonipioneeriyhteisö asettui tänne, ja hedelmäpuut voivat yhä hyvin. Intiaanit jättivät jälkeensä kalliomaalauksia sekä kastelukanavien pohjat; mormoniasutuksesta on jäljellä muutama museoitu talo.

Jokaisesta kansallispuistosta ja niiden historiasta voisi kertoa muutaman blogin verran; tiivistys on karua. Capitol Reefissä ajamme yhtä matkan kapeimmista teistä, joka kiemurtelee kapenevan rotkon pohjalla. Perillä odottaa loistava vaellusmaasto. Polut vievät kahteen suuntaan: jatkuva kiipeäminen Kultainen valtaistuin-vuoren luo on koko matkan kuumin osuus, mutta loistava kävely. Vastaan tulee kaksi ihmistä; ja kun myöhemmin kuljemme parkkipaikalta toiseen suuntaan helpompaa polkua, on luku 58 (M laski). Vähähiuksinen pääni on lähellä ylikuumeta varotoimenpiteistä huolimatta, ja vettä kuluu litratolkulla. (Vakiovarusteena autossa on oltava iso kanisteri.)

Illalla makaamme raukeina Fruitan nurmella; joki solisee taustalla, ja kohta havahdumme kolmen kauriin läsnäoloon; ne syövät nurmea kymmenen metrin päässä. Aurinko laskee, kuu nousee, ja punaiset jylhät rinteet palavat hitaasti hohtaviksi kekäleiksi ennen lempeää pimeyttä.

Kuvat ovat katsottavissa tästä.

Road trip 4: Grand Teton - Utah

.
Aamulla pyyhimme märkää lunta auton tuulilasista. Kevään tulo vie aikansa vuoristossa.

Päivä 9: Grand Teton

Aivan Yellowstonen vieressä on toinen kansallispuisto, paljon vähemmän ulkomailla tunnettu Grand Teton. National Geographicin lukijoille ovat tuttuja hämmentävät kuvat tasangolta suoraan kohoavasta huimasta vuoristosta. Valkohuiput nousevat korkeuksiin vaaleansinisen järven takana.

Niin ne nytkin nousevat, mutta maisema on täysin valkoharmaa. Vuorilla on pilvet päässä, ja kauloillakin; ja ne pysyvät vaatetettuina molempien päivien ajan, jotka vietämme puiston alueella ja Jacksonin sympaattisessa kylässä.

Kesällä Yellowstonesta pääsee suoraan Tetoniin, mutta nyt tie on suljettu, ja joudumme kiertämään Idahon kautta. Maisemat ovat kuitenkin mainiot myös siellä: perunoistaan tunnettu osavaltio on karun kaunis. (Joku sanoisi ehkä pelkästään, että karu.) Matkapäivä on sunnuntai; mietimme messuun menemistä, mutta matkalle osuu vain Missouri-synodin luterilainen kirkko. Onhan se surkeaa, että kynnys mennä katoliseen jumalanpalvelukseen on pienempi kuin erittäin tiukkapipoiseen luterilaiseen. (Missourin väki ei laske toisten luterilaisten kirkkojen väkeä ehtoollispöytään, esimerkiksi.)

Scenic Byway, tien luokitus, jota tulemme näkemään matkalla paljon, vie meidät tällä kertaa Tetonin vuorisolaan. Huima paikka, etenkin räntäsateessa ja kesärenkailla. Kymmenen asteen mäet ovat aika jyrkkiä, vaikka luku saattaa kuulostaa pieneltä.

Tetonin kierros on valkeanharmaa. Pari pientä puukappelia, suuret kinokset, aavistus vuorten jylhyydestä, opaskeskusten intiaanitaiteen näyttely sekä esittelyvideo; päivä sulautuu leppeään sateeseen.

Päivä 10. Jackson

Huilauspäivä: lepoa, valokuvien lataamista, viestejä ystäville. Aamupäivällä National Museum of Wildlife Art: arkkitehtuuriltaan komea rakennus, joka kerrankin sulautuu maisemaan. Paljon erittäin komeita eläintauluja, ja sangen kiinnostavia ympäristökasvatuksellisia metodeja sekä ideoita.

Iltapäivällä alkaa taas räntäsade, ja vuoraudumme Antler-motellin lämpöön sekä myöhemmin elokuvateatteriin. Win Win on sympaattinen pienen profiilin elokuva: Paul Giamatti loistaa jälleen, mutta suurimman huomion kerää erinomaisesti painijanuorukaista (!) esittävä poika.

Päivä 11. Jackson – Lava Hot Springs – Salt Lake City

Pitkähkö ajopäivä, räntäsateesta kevään kukkaloistoon. Vuoriston ylitys on tällä kertaa Tetonin solaa huomattavasti helpompi. Pienempi tie vie Soda Springsiin ja tarjoaa jälleen yllätyksiä: valtavat valkeat ylängöt, joita tulvavesijärvet täplittävät. Asutusta vain hyvin harvoin, samoin liikennettä.

Lava Hot Springs tarjoaa autuaita kuumia kylpyjä: vesi tulee luonnonlähteestä, ja tarjolla on neljä eri lämpöistä allasta. Niistä ”viilein” on sekin meille hyvin tarpeeksi lämmin. Selkä ja hartiat nauttivat erityisesti.

Salt Lake City on pitkän laakson päässä, jonne johtaa tasainen asutus sekä suuri moottoritie. Vuoriston rauhan jälkeen on aika karua ajaa kahdeksankaistaista vilkasta baanaa. Stressaavaa. Pelastaudumme mormonipyhäkön rauhaan, joka on ristiriitaista. Temppelialue on järjestyksen ja siisteyden prototyyppi, jota täplittävät mielettömät kukkaistutukset ja (yli-)innokkaat naisoppaat. Räntäsateen jälkeen väriloisto iskee.

Utahia hallitsee mormoniperintö. Siihen on jotenkin vaikea suhtautua. Yhtäältä kaikkia vastuullisia elämäntapoja kohtaan herää vahva kunnioitus. Toisaalta mormoneilla on perinteiseen kristinuskoon nähden niin outoja juttuja, että niihin on hankala sopeutua. Mormonit eivät ole aivan vieraan uskonnon edustajia: mutta ei heitä voi nähdä samankaan uskonnon edustajina. Suosittelen mormonitemppelin vieraskeskuksessa käymistä, ei jätä kylmäksi.

Suuri suolajärvi on karu paikka: sen rannoilla ei pitkään viihdy. Ekosysteemi on planeetan erikoisimpia. Seikkailemme lähiöiden halki Sandyn esikaupunkialueelle, josta netti löysi erinomaisen huokean ja silti tasokkaan majoituksen. Vuoret kohoavat mahtavina kaupunkilaakson takana, ja laakson toisella puolella: auringonlasku värjää ne entistä ylevimmiksi.

Yellowstone 2

(Road trip 3)

Juoksemalla biisonia pakoon ja muita elämyksiä Yellowstonen vuoristolaaksoja vaellettaessa.

Päivä 6. Rescue Creek, Mammoth, Boiling River

Useimmat kansallispuiston polut ovat vielä liiaksi lumen vallassa, mutta Mammothin läheiset toimivat jo. Rescue Creekin reitti tarjoaa ensin alavia vuoristoniittyjä ja paljon kauriita, kunnes se kaartaa upean monivärisen jokikanjonin luota jyrkkään ylämäkeen kapeassa kurussa. Korkeus laittaa puuskuttamaan: korkeanpaikan leirit ymmärtää nyt paremmin.

Ylhäällä odottaa upea lounasmaasto suojaisassa laaksossa. Yleensä biisonit eivät välitä autoistakaan mitään: nyt kaksi puhvelia ja lapsensa häiriintyvät meistä jo kahdensadan metrin päästä, ja jolkottelevat reittiä eteenpäin. Maikki pälyilee lounaan ajan ympärilleen, totean, ettei huolta ole; mutta kuinka ollakaan, kahvia juodessa ilmestyy horisonttiin iso biisoni.

Rakennamme skenaarion jälkeenpäin. Isä-puhveli löhöili kaikessa rauhassa nurmella, kun vaimonsa sekä jälkikasvu äkkiä hölkkäävät laaksosta. ”Isi, isi! Ihmiset häiriköi!”, lapset valittavat. ”Noh, noh. Ei niistä yleensä mitään vaaraa ole ollut enää isoisän ajoista lähtien”, isäpuhveli toteaa. ”Ukko! Tee jotain! Perhettäsi säikytellään!”, nootittaa vaimopuhveli, ja mitäs ukko muuta voi kuin lähteä vähän ärsyyntyneenä jolkottelemaan…

Jos olet tuulen alla ja biisoni ei kuule huutoasi, ja jolkottelee suoraan sinua kohti, on olemassa hyvä ratkaisu: hölkkä takaisinpäin. Laakson alaosassa näemme sen vielä tulevan samaan suuntaan, mutta kapeassa kurussa siitä ei näy enää vilaustakaan. (Todennäköisesti se ei edes todellisuudessa havainnut meitä, sattui vain tulemaan pitkään kohti kapeahkossa laaksossa.)

Mammothin käsittämättömän väriset kiviterassit loistavat iltapäivän kirkkaudessa, ja tarjoavat paluumatkalle vielä uintimahdollisuudenkin: kuumat vedet valuvat Gardiner-jokeen, luoden ideaalit olosuhteet luonnonmukaiselle kuumalle kylvylle. Suloista.

Päivä 7. Norris, Canyon, Lake Yellowstone

Majapaikan vaihto, ja sitä ennen pitkähkö ajelu puiston keski- ja koillisosassa. Maantie Yhdysvaltojen suurimmalle ylänköjärvelle on avattu juuri tänään, ja hyödynnämme toki mahdollisuuden. Tien myöhäisen avaamisajankohdan ymmärtää hyvin, kun ajaa sitä: lumivallit ovat parhaimmillaan kolmimetrisiä!

Yellowstone on niin täynnä ihmeitä, että edes neljän siellä vietetyn päivän tarkempi raportointi veisi kokonaisen sarjan blogeja. Joudun tiivistämään, ja toteamaan, että Norrisin geoterminen kenttä on erikoinen paikka: höyryävä ja värikäs laakso. Kanjonialueen kuuluisin paikka on Lower Falls – vesiputouksesta alkava hyvin jyrkkä ja värikäs rotko: lumi täplittää sitä ja korostaa muotoja sekä värejä entisestään. Vaikuttavaa.

Järvi on suuri ja rauhallinen, ja yhä paksusti jäässä, vaikka kuumat lähteet sulattavat pieniä kaistaleita rannoilta. Visitor Center on avattu tänään, ja kuten niin monessa paikassa matkallamme, uudet työntekijät ovat vielä hellyttävän innostuneita ja osaamattomia. Kahvit ja niiden maksaminen järjestyvät aikanaan; vapaaehtoisten määrä on erittäin arvostettava piirre näissä paikoissa. Maikki miettii eläkekesän viettämistä yellowstonelaisessa opaskeskuksessa.

Päivä 8. Geysir Basin

Nyt on nähty yli puolet maailman geysireistä, kun lasketaan Islanti ja tämä valtava geysirkenttä yhteen. Muir toteaa esseessään Yellowstonesta, että on kuin luonto olisi kerännyt aarteensa yhteen paikkaan, aarrekammioon, esiteltäväksi. On kaiken värisiä kiviä, altaita, vuoriakin; vesisuihkuja, höyrysuihkuja, mutasuihkuja; ympärillä aina eläinten ja kasvien rikkaus.

Yellowstonen geysir-kenttien tutkimiseen menee hyvinkin täysi päivä, etenkin jos haluaa kävellä niiden keskellä. Pyhän huolettomuuden matkalaisille käy jälleen hyvin: tihkusateen keskeltä purkautuu ensin jyhkeä Castle-geysir, sitten Grand (maailman suurin ennustettavissa oleva) ja vielä kohta Riverside, joka suihkuttaa vetensä valokuvauksellisesti joen ylle. Viheltelemme karhuille ja ihastelemme lammikoiden upeita väriskaaloja, lähes yksin: on kohtalaisen varhainen aamu, ja muutenkin turisteista suurin osa jää vain Old Faithfulin luo.

Grand Prismatic on parhaimmillaan kukkulalta tai ilmasta; mutta kumpikaan ei ole vaihtoehto, kun kukkulan polku on suljettu karhukauden vuoksi. Jotain käsitystä sen mahtavuudesta saa viereltäkin, jossa toinen lammikko kastelee meidät höyryillään.

Vaikea näitä näkyjä on kuvailla: valokuvista saatte jotain käsitystä. Toukokuun alkua voi suositella Yellowstonen-kävijöille: on ihanaa, kun tiet eivät ole täysiä.

Yellowstone

(Road trip II)

Yellowstonea on vaikea kuvailla: se on niin ihmeellinen paikka. Melkein sanoisin, että sen tarkempi kuvaus on mahdotonta – ellemme olisi juuri lukeneet John Muirin vanhaa ja mahtavaa esseetä tästä kansallispuistojen äidistä.

Päivä 5: Mammoth – Tower-Roosevelt – Cooke City ja takaisin

Rooseveltin valtava kivikaari vie puiston sisään, biisoneiden keskelle, jylhää jokilaaksoa ylös. Keväällä lumi kirkastaa vuorenrinteet, jotka ympäröivät ylänköä; auringossa ne hohtavat jumalallisina.

Mammoth Hot Springs on yksi puiston päätaajamista, ja samalla ihmeistä. Koko Yellowstone on valtava vulkaaninen lämpöpesä; itse asiassa puiston alla on suunnaton tulivuori, jonka purkauksista voi lukea lisää Bill Brysonin loistavasta Lyhyt historia lähes kaikesta – kirjasta.

Mammothissa vulkaaninen toiminta saa aikaan kuumia lähteitä, joista vesi valuu tasaisia terasseja pitkin – samalla synnyttäen nuo terassit! Veden mukana kulkeutuvat mineraalit muodostavat uutta maata, ja erilaiset bakteerit värjäävät maastoa entisestään. Jopa Islannin-kävijälle paikka on ihmeellinen.


Yellowstonen ydintä kiertää kahdeksikon muotoinen tieverkko, jolle pääsee kesäaikaan viittä eri reittiä. Nyt keväällä tieverkko on aluksi E-kirjaimen muotoinen, ja sisäänkäynneistä on vain kaksi auki. Ensimmäisenä päivänä ajamme Mammothista Cooke Cityyn, eli E-kirjaimen yläviivaa.

Maisemat ovat käytännössä sanoinkuvaamattomat, ja eläinten määrä on hämmentävä. Vaellamme yhdellä ensi pysähdyksistä puoli kilometriä Wraith Falls – vesiputoukselle, ja matkalla näemme sekä vikkeliä pika-piennisäkkäitä että keltavatsaisen murmelin. Viheltelemme mennessämme: karhut ovat aktiivisimmillaan kevätaikana. Paluumatkalla huomaan polulla karhunjäljet, ja yritän valokuvata ne vaivihkaa niin ettei Maikki huomaa…

Onhan karhuja Suomessakin, mutta täällä paljon enemmän. Silti perusta on sama, ja pätee myös susiin: kun pidät ääntä kulkiessasi, kaikki on hyvin. Mahdollisuus kohdata loppunsa karhun tai suden toimesta on valovuosia pienempi kuin liikenneonnettomuuden riski.

Ylängön näköalapaikalla kuluu kymmenen minuuttia paikallaan, maisemaa sulatellessa. Lumi korostaa piirteitä: kevät tuo tiettyjä kulkemisvaikeuksia, mutta palkitsee kävijän kauneudella sekä rauhallisuudella. Kesällä puistossa on tuhansia ja tuhansia kävijöitä päivässä: jonossa ajamisen sijaan köröttelemme nyt lähes autioilla teillä.

Retkilounas Tower-Rooseveltin Ranger-aseman pihapöydällä, ja jalkautumaan. Tie kuuluisille Tower-putouksille on vielä suljettu, muttei kävelijöiltä. Ylämäki hengästyttää; yli kahden kilometrin korkeus tekee tehtävänsä. Kirkkaat hanget kimmeltävät tien molemmin puolin. Viheltely hengästyttää ylängön ylämäessä; ja silti sitä haluaa tehdä, etenkin kun tien vierellä on iso joukko karhun kaarnaamia puita.

Harjanteen päällä odottaa palkinto: uskomaton maisema keltaiseen jokikanjoniin, jota kuumat lähteet rikastuttavat. Kuin kaiken huipuksi amerikan sääksi (osprey) liitelee korkealla kanjonin yllä, ja tekee huiman syöksyn kohti korppeja, joiden kanssa sillä näyttää olevan kränää.

Putoukset ovat korkeat, kapeat ja jäiset; niiden yllä kohoaa lohkeileva basalttirinne, jonka maanvyörymiä kauhakuormaaja siivoaa.

Palattuamme jatkamme autolla kohti koillista, ohitse villieläinten laumojen ja kirkkaan valkoisen jokilaakson. Edessä auto hidastaa, ja kohta näemme syyn: kojootti jolkottelee tiellä (ensin luulemme sitä sudeksi). Näytösluonteisesti se metsästää tien laidasta piennisäkkään ja myhäilee tyytyväisenä saalis suussaan.

Jyrkän nousun Cooke Cityyn jälkeen selviää, miksi Beartooth Highwayn sisäänkäynti on vielä suljettu: lunta on naurettava määrä. Talojen julkisivuja ei näe. Vuoret nousevat ympärillä kuin pilvenpiirtäjät.

Silmät kauneudesta raukeina ajamme takaisin: ja loppuiltapäivän himmeässä valossa näemme edellä olevan auton pysähtyvän – ja kyllä, karhun metsänlaidassa, alle sadan metrin päässä. Luonto tarjoaa jälkiruoan jälkiruoan päälle.

Lisää kuvia luvassa myöhemmin.

Road trip 1

.
Matkan luonne: Once in a Lifetime.
Kohde: Länsi-Yhdysvaltojen kansallispuistot.
Reitti: Chicago – Yellowstone – kanjonialue – LA – Yosemite.

Päivä 1: Chicago – Minneapolis.

Kuudelta ylös ja arkistoon, skannaamaan viimeisiä dokumentteja. Kolme ja puoli kuukautta on loppujen lopuksi lyhyt aika, jos käsillä on valtavasti hyvää aineistoa. Maikki siivoaa tehokkaasti kämpän ja vie ylijääneet ruoat naapuriin. Ripein askelin rinkat ja nyssykät käsissä käymme taksiin: naapurit lainasivat teltan ja makuupussit, mutta ne eivät ole oikein vaelluskokoa.

Greyhound on monesta syystä oiva valinta. Yritämme lentää mahdollisimman vähän, ympäristövaikutusten vuoksi – kahdella tapaa. Hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi ja ympäristön havainnoinnin mahdollistamiseksi. Annamme ympäristön vaikuttaa. Greyhound on kaiken lisäksi usein todella halpa, istuimet ovat tilavia, ja tällä ensimmäisellä linjalla on sähköpistokkeet ja nettiyhteys.

Halkaisemme Wisconsinin. Alavaa. Viimeistelen kirjan englanninkielisen näyteversion, ennen sähköpostin sulkemista pitkäksi ajaksi. Milwaukeen suuret sillat, Wisconsin-joen kuru, suuret maatilat. Tienvarsikyltit kertovat Amerikan nykytilasta: ”Hallitus valehtelee”, ”Minä pidän aseeni” ja ”Pysäyttäkää Obama-sosialismi”. Ystäväpiirimme Amerikassa on painottunut niin paljon korkeakoulutettuun demokraattiväestöön, että toinen puoli maasta hämmentää.

Päivä 2: Minneapolis.

Ystävien ystävät ottavat hyvin vastaan. Yksi on United Church of Christin pastori, toinen luterilainen ’pappiskokelas’. Matkalla kirkolle saamme kyydin Mississippin varteen, jossa on aamuseitsemältä jo kahvila avoinna.

Vaellamme joenvarren puistoa etelään hyytävässä tuulessa. Välillä satelee lumihiutaleita. Joki on jo nyt hyvin laaja, ja sille poikkeuksellisesti jyrkkien rinteiden reunustama. Jokusen kilometrin päässä odottavat Minnehahan putoukset: isohkon kaupungin keskellä saa mainion vaellusreitin.


Ripeä kävely vie Eliel Saarisen suunnittelemaan Christ Churchiin jumalanpalvelukseen. Seurakunnassa on suomen kieltä opetteleva ryhmä, ja vielä muutama suomalaisidentiteetin omaava jäsen. Sattumoisin kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina on ilmainen arkkitehtuuriopastuskierros, jolle liitymme mainelaisen arkkitehtiryhmän kanssa. Juuri edellisellä viikolla olen lueskellut Sittlerin puheita Kansallisen kirkkojen komitean Usko ja taide- työryhmän kokouksista tässä kirkossa 1950-luvulla, enkä malta olla välillä kommentoimatta Saarisen, Sittlerin ja kirkkoarkkitehtuurin suhdetta.

Suun avaaminen kannattaa: päädymme lounaalle ja mainiolle kaupunkikierrokselle arkkitehtioppaan kanssa. Datsun hyrisee uskollisesti ympäri Minneapolista. Mainelaiset ovat kiinnostuneita arkkitehtuurista ja teologiasta, ja kutsuvat oppaan sekä meidät mukaan tilaamalleen kierrokselle Frank Lloyd Wrightin suunnittelemaan yksityistaloon. Not bad.

Päivä 3: Minneapolis-Bismarck-Medora.

Hyvästit mainiolle isäntäväelle ja toisella Greyhoundilla Minnesotan halki. Alavaa, alavaa, ja Fargossa tapahtuvan bussinvaihdon jälkeen vielä avarampaa. Pohjois-Dakota on yllättävän kaunista; kuten on sanottu, missä näkee vähiten, näkee eniten.

Länsi-Yhdysvaltoja on mahdotonta kiertää ilman omaa autoa tai ryhmäturistibussia. Koska jälkimmäinen ei ole varsinaisesti vaihtoehto, siirrymme Nissan Versaan. Automaattivaihteiden kesyttämiseen on hyvää aikaa viivasuorilla teillä. Heti Bismarckin jälkeen maasto alkaa kohoilla, ja muuttuu vielä kauniimmaksi. Näköala jatkuu silmänkantamattomiin karuilla kukkuloilla, eikä asutusta ole juuri missään.

Belfieldin majapaikat ovat täynnä öljynporausväkeä, ja olemme pakotetut jatkamaan matkaa. Jälleen heti taajaman jälkeen maasto muuttuu äkisti: kaikkialla on lumilaikkuja, ja rinteet ovat entistä jylhempiä. Pohjoinen Badlands iskeytyy tajuntaamme auringonlaskun sävyissä. Medoran lännenkylästä löytyy vielä muutama huone.

Päivä 4: Theodore Roosevelt NP – Yellowstone

Teddyn kansallispuisto (NP) pääsee yllättämään. Preeriakoirien kaupungit ovat tiheintä asutusta seudulla. Biisonit ovat vallanneet näköalapaikan: niiden valtavat ruhot kohoavat kuin siirtolohkareet maisemasta. Hirvaseläimet vaeltelevat jylhillä rinteillä, jotka lumi tekee vielä kauniimmaksi. Suurin osa puiston teistä on suljettu lumen vuoksi, mutta parin tunnin ajelu ja kävely riittää vaikuttumiseen.

Pitkä ajopäivä, kenties matkan pisin. Tie kohoaa ja kohoaa kohti osavaltioiden rajaa. Lunta ja tulvalampia. Montanassa alkaa alamäki, lumi katoaa ja naudat ilmestyvät: ne täplittävät maisemaa satojen kilometrien ajan. Jylhät kellertävät kalliorinteet reunustavat tietä, ja Yellowstone-joen vastarannalla kohoavat värikkäät kukkulat.

Kuljemme osittain Zen ja moottoripyörän kunnossapito – kirjan reittiä. Kaikista vuoristoisimmat sisääntuloreitit Yellowstoneen jäävät haaveeksi; lunta on vielä metritolkulla yläsolissa. Talvi on ollut täälläkin lumisin yli kymmeneen vuoteen.

Lounas Miles Cityn kiinalaisessa, market-ostokset Billingsissä. Yhtäkkiä kalliovuoret iskeytyvät horisonttiin: ovatko ne pilviä vai lumisia vuoria? Erityisen vaikutuksen tekee Crazy Mountains – vuorijono, joka kimmeltää edessä valkokirkkaudessaan.

Iltaruokaa Livingstonissa, ja kilpaa hämärän kanssa ylös Paradise Valleyn laaksoa kohti Yellowstonea. Parikymmentä minuuttia joudumme ajamaan tummemmassa hämärässä, mikä on kuin tietokonepelin loppuvihollinen ennen seuraavalle tasolle pääsemistä. Väistämme biisonit ja kauriit, ja tähtien syttyessä pysäköimme helpottuneina Gardinerin pieneen vuoristokylään.

Katso lisää kuvia tästä linkistä.

Go west

Tätä lukiessasi meidän pitäisi olla Yellowstonen ylängöllä. Pitkä taival pölyisten arkistojen kätköissä ja Chicagon tuulisilla kaduilla on vaihtunut John Muirin maisemiin.

Elämää on yleensäkin vaikea summata, ja erityisen rikkaita jaksoja vielä vaikeampaa. Paljon riittää sulateltavaa tästä keväästä. Päällimmäisenä on kiitollisuus.

Yhä enemmän hahmotan elämää pyhiinvaelluksena. Kohti uusia lähtöjä ja tuloja; yritän kirjoittaa matkalta jostain kohtaa, mutta suurimmaksi osaksi olemme elektroniikasta hivenen kauempana. Psalmi 121 tarjoaa korvaavaa luettavaa. Voikaa hyvin.

Amerikan pääsiäinen

Pääsiäisillan jumalanpalveluksessa kuuluu äänekäs loiskahdus, vaikka vauvat eivät ole vielä lähelläkään vettä. Syy selviää pian: pastori ja kynttilänkantajat astuivat juuri laajaan kastealtaaseen.

Augustana-seurakunnan luterilainen jumalanpalveluselämä on asteen korkeakirkollisempaa kuin keskiverrossa suomalaisessa tuomiokirkossa; mutta olennaista on, että toimitsijat tietävät mitä tekevät, ja ovat olemuksellaan mukana. Pääsiäisenä ollaan iloisia!

Viime keväänä vietimme Unkarin luterilaisten kanssa pääsiäistä, tänä vuonna amerikkalaisten. Mielenkiintoista. Augustanan, LSTC:n lähikirkon, kolmipäiväinen perinne keskittyi iltoihin. Huipentumana oli alussa mainittu vigilia. Aloitus nuotion luota sisäpihalta, siirtymä oppilaitoksen kappeliin ja siellä kasteeseen valmistava liturgia: kahdeksan Vanhan testamentin lukukappaletta ja jokaiseen vastauksena eri tavoin laulettu psalmi! Pitäisi joskus tuoda joku rippikoululainen tänne, niin ei kuuluisi enää mutinaa messun pituudesta Suomessa.

Vajaan kahden tunnin päästä päästiin kastamaan, ja kahden vauvan liityttyä iloisesti seurakuntaan vaihdettiin jälleen paikkaa: kulkue vei ”meren” eli vilkkaan 55th Streetin yli kirkolle varsinaiseen ehtoollispalvelukseen. Vigilia alkoi iltakahdeksalta, osa juhlijoista poistui ruokasalista kuulemma kahdelta yöllä (messu loppui yhdeltätoista); kaiken kaikkiaan ortodoksisin luterilainen pääsiäispalvelus, jossa olemme olleet. Kristus ylösnousi!

East Coast

Mitä New Yorkin keväästä jää mieleen? Valtavina kukkivat hedelmäpuut, vuolas ihmisvirta ja ystävälliset oppaat.

Joseph Sittlerin elämäntyön tutkimisessa on puolensa. Miehen vanhat ystävät arvostavat häntä ja hänestä tehtävää tutkimusta sen verran paljon, että avaavat kotiensa ovia tuntemattomille suomalaisille. Ja jos emännän aviomies on veksillologisti, voi majapaikan seinässä odottaa Suomen lippu!

Paljon ehtii tapahtua viikossa, kuten päivässäkin. Metropolitan Museum of Artin kokoelmat eivät häpeä etenkään impressionistien osalta Euroopan parhaiden rinnalla. Huoneet täynnä Renoirin, Monet’n ja Van Goghin maalauksia lumoavat. Itselleni suuren lisän tekevät Constablen ja Friedrichin koulukunnan maisemamaalaukset, joita myös riittää; ja Kuindzin sekä Sohlbergin yhdenkin taulun sisällyttäminen on mukava kumarrus pohjolan suuntaan.

Bussi vie Bronxin halki rannikkoa pitkin Bostoniin, jossa seuraavat ystävälliset majoittajat odottavat. Harvoin pääsee keskustelemaan yhtä tasokkaasti kristinuskon ja luonnon suhteesta kuin Paul Santmiren kanssa. Pitkän elämäntyön tehnyt mies on myös Sittlerin perinteen keskeinen jatkaja ja erittäin jämäkkä akateeminen tutkija, jonka elämäntyöstä yritän syksyllä julkaista erillisen artikkelin ennen väitöskirjani käsittelyä hänestä.

Resurrection Lutheran Church on viehättävä sekoitus kaikkia kansankerroksia ja liturgian muotoja. Suurena haasteena on rahojen kerääminen kirkon katon korjaamiseen. Eläköityneet teologian professorit johtavat varainkeräystä hyvin vaihtelevan varallisuuden väen keskuudessa.

Bostonia on kutsuttu Yhdysvaltojen eurooppalaisimmaksi kaupungiksi, eikä arvio ole vääränsuuntainen. Piristävää. Jos haluaa lisäsäpinää vierailuunsa, voi saapua kaupunkiin juuri Patriot’s Dayn sekä Maratonin aikaan. Onneksi loistava suomalainen isäntäväki tarjoaa suojapaikan juoksemiselta.

Chicagossa aika juoksee, kun väkimäärä kämpässä on lisääntynyt ja tutkimusaika vähenee. Tiukkaa skannausta ja kopiointia on luvassa ennen länttä kohti lähtöä. Koetan kirjoitella toisinaan; kiitokset lukijoille ja pahoittelut ajoittaisista pidemmistä tauoista.