Autiomaita

Edward Abbey, Exodus ja studeeraus: viikosta muodostui erämaa-teemainen.

Tutkijan työ voi muistuttaa hämmästyttävästi erämaahan vetäytymistä. Kilvoittelusta on kyse, tai sitten kiehtovasta vaelluksesta.

Kilvoittelija on samaan aikaan onnellinen ja vaikeuksissa. Onnellinen, koska hän tekee sitä, minkä kokee oikeaksi ja mitä on tahtonut. Vaikeuksissa, koska hänen pitää itse selvitä siitä. Toiset voivat toisinaan auttaa, mutta selviytyminen on lopulta itsestä kiinni – ja tietenkin korkeimmista voimista.

Aamupäivisin vaellan kiehtoviin maastoihin, jotka tutkimustyön löytöretkeily tarjoaa. Sanomalehden avaan vasta lounaalla, sähköpostin ja Facebookin kahvitauon jälkeen. Se, että näin on mahdollista tehdä, on harvinaista ja onnekasta. Harva tosin ymmärtää, miten haastavaa on vastata ensi sijassa itse tekemisistään. Olen tosin ollut onnekas myös siinä, että juttu toimii.

Loppuiltapäivästä, usein uimisen jälkeen, voi harrastaa muita hyviä hankkeita. Erämaat sattuivat tämän viikon teemaksi: torstain raamattuluentoni Vanhalla kirkolla käsitteli erämaan merkitystä kristinuskossa ja etenkin pyhiinvaellusteologiassa. Samaan aikaan valmistelin Retki-lehden Amerikan kansallispuistot -sarjan seuraavaa juttua Archesin ja Canyonlandsin puistoista, joiden keskeinen kuvailija on luontokirjailija Edward Abbey, suuri erämaiden rakastaja.

Abbey on tullut tutuksi ympäristöetiikan kirjoista, mutta jutunteko tarjosi oivan syyn perehtyä tarkemmin Kesä autiomaassa -teokseen. Suomennus on kulttuuriteko: alun perin vuonna 1968 julkaistu autiomaaluonnon upea kuvaus on nyt helposti tutustuttavissa.

Abbey kirjoittaa nasevasti, paikoin nerokkaasti ja usein yllättävästi. Radikaalisuuteen taipuvainen oman tiensä kulkija yltyy auringonnousujen ylistyksiin, juo aavikolla olutta indigokäärme paitansa sisällä ja kritisoi puistoviranomaisia ”kansallisparkkipaikkojen” luomisesta. Myöhemmin Abbey radikalisoitui entisestään ja hänestä tuli ympäristöliikkeen äärimuotojen sankarillisena pitämä hahmo.

Exodus ja Kesä autiomaassa liittyvät lopulta yhteen. Israelin kansan vaelluksen pohjalta moni myöhempi kristitty on tulkinnut, että erämaat ovat ennen kaikkea karmeita vastoinkäymisten paikkoja, jotka pitää päihittää. Yksi pahimmista tällaisen ajattelun muodoista on ollut Pohjois-Amerikan ylikävely, jossa usein käytettiin juuri erämaavaelluksen tematiikkaa. Raamatun monet tekstit erämaasta Jumalan luomana unohtuivat.

Abbey julistaa erämaan ehdotonta arvoa: kivien ja käärmeiden, kanjonien ja katajien. Siinä missä erämaat olivat Raamatun uskonnollisille johtohahmoille hengellisten kokemusten olennaisia paikkoja, on autiomaa Abbeylle ekstaattisen henkisen kokemuksen lähde.

Perinteinen hurskaus oli Abbeysta kaukana, mutta koskemattoman erämaan laidalle hän kirjoitti: ”Jumalan tähden, jättäkää tämä seutu rauhaan – Abbey.”
Hänen matkakumppaninsa lisäsi alle: ”Abbeyn tähden, jättäkää tämä seutu rauhaan – Jumala.”
(Kesä autiomaassa, s.300, suom. Jussi Hirvi)

Työn alla

Luontokirkkovuosi, Amerikan kansallispuistot ja Arjen virret.

Loppuvuosi ja vuodenvaihde ovat sujuneet vapaa-ajan osalta kirjoitustöiden merkeissä. Suurin työ on ollut Luontokirkkovuosi -kirja, jonka yhdessä ympäristöeetikko Suvielise Nurmen kanssa toimitamme. Työryhmään on kuulunut lisäksi ympäristökasvattaja, kirkon kasvatustyöntekijä ja kanttori. Parin vuoden prosessi on pian valmis: kirja esitellään Jyväskylässä 10.1. Nuori2013-tapahtumassa, johon Kirkon lapsi- ja nuorisotyön neuvottelupäivät ovat tänä vuonna yhdistyneet.

Kirjan ensimmäinen työnimi oli Metsäkirkkokäsikirja. Tavoitteena on koko ajan ollut tarjota virikkeitä luonnon ja hartauselämän yhdistämiseen. Koska kirja käsittelee myös sisätiloissa tapahtuvaa luonnon huomiointia ja vuodenajoista tuli keskeinen kirjan jäsennys, otsikko muuttui. On ollut palkitsevaa kanavoida englanninkielisen maailman virikkeitä kirjaan (Season of Creation, uusi kirjallisuus luontoon ja jumalanpalveluselämään liittyen, A Rochan materiaalit jne.). Samalla on jälleen ollut sangen haastavaa tehdä kirjaa päivätyön (ja muiden projektien) ohella. Lopputulos, kirjan julkaisu on suuren ilon aihe!

Amerikan kansallispuistot, joita tämä blogi esitteli viime vuonna, ovat Retki -lehden pitkän kirjoitussarjan aiheena. Ensimmäiset osat ovat jo valmiina: Yellowstone ilmestyi numerossa 9/2012. On ollut mukavaa palata matkamuistojen pariin ja tutkia puistoja lisää. Kirjoitussarjan jokaisen osan kyljessä ilmestyy pienempi juttu Amerikan luontovaikuttajista, joten akateeminen tutkimuskirjallisuus pääsee myös käyttöön. Rehellisesti väitän, että Retki-lehti on yleistasoltaan erittäin kiinnostava julkaisu – suosittelen!

Olen huomannut tutkineeni kasvavassa määrin virsikirjaa. Sysäyksen tähän antoi paitsi virsien hienous, myös luontoaiheen kartoittaminen virsikirjassa. Erityisesti retriittejä ohjatessa ja valmisteltaessa on ollut mielenkiintoista tutkia suomen- ja ruotsinkielisten virsikirjojen luontosisältöjä. Tämän seurauksena ilmestyy seuraavassa Crux-lehdessä Talvivirren puolustus -kirjoitus, joka tarkastelee eri vuodenaikojen tarpeellisuutta.

Tänä vuonna Cruxissa ilmestyy myös Säkeistö arkeen -kirjoitussarja, joka nostaa esiin jokapäiväiseen elämään liittyviä vähemmän tunnettuja virsisäkeistöjä. Yhä enemmän hakeudun sellaisten sanoittajien seuraan, jotka tarkastelevat sekä hengellisiä että maallisia asioita yhtä aikaa. Teologeista esimerkiksi Joseph Sittler, Karl Rahner (ainakin osittain), Jaakko Haavio ja Anna-Maija Raittila vetävät puoleensa kokonaisvaltaisella ymmärryksellään.

Tällä hetkellä englanniksi kirjoitetaan kasvavassa määrin teologista kirjallisuutta, joka tarkastelee jokapäiväiseen elämään liittyviä asioita, kuten syömistä, matkustamista, musiikkia ja elokuvia. Siitä olisi hauska pitää vaikkapa luentosarja; jos sitä muutaman vuoden päästä ehtisi?


P.S. Hyvää uutta vuotta!
Kiitos blogin seuraamisesta, ilman lukijoita tämä olisi sangen turhaa.

Voi kalkkunaparat

Ne kasvatetaan teollisuuden ehdoilla, raha suurimpana arvona. Tehokkuus on kaiken mitta: jokaisen hetken pitää olla tuottava. Jos niitä kohdeltaisiin aina elävinä olentoina, tehokkuus kärsisi. Siksi silmiä on suljettava. ”Näin se maailma vaan menee”, sanotaan.

Kiitospäivänä arviolta 46 miljoonaa kalkkunaa kohtaa loppunsa Amerikassa.

Seuraavan päivän nimi on Black Friday: kaupat aukeavat monin paikoin jo yöllä. Tehokkuus kunniaan: perheen parissa juhlivien kuluttajien tulee päästä mahdollisimman pian takaisin kauppoihin. Tarjoukset ovat niin houkuttelevia, että väki on usein rynnistänyt sisään tappavalla vauhdilla. Alennukset nyt vain vaativat veronsa. Muutama kuolee tai ruhjoutuu kaupan ovensuussa. Mutta ostosvierailut ovat nousseet 308 miljoonaan ja kaupankäyntiä tehtiin 11.2 miljardilla.

Voi kalkkunaparat.

Thank you for riding the CTA

Chicago Transport Agency. Rotta juoksee metron kiskojen välissä, ihmiset seisovat laiturilla ilmeettöminä ja musiikki täyttää kaartuvan tunnelin. Kannettavat kovaääniset katusoittajalla?

Ei kaiuttimia, ei soitinta, ei yhtyettä: yksi kuluneisiin vaatteisiin verhoutunut musta mies, joka katsoo infotaulua ja laulaa. Hämmästyttävän hieno lauluääni kimpoaa seinästä kattoon ja kaikkialle, ja muovitettu taulu toimii rytmisoittimena. Taulu joustaa juuri sen verran, että sitä voi käyttää rumpukalvona, ja erilaiset iskutavat tuottavat kokonaisen rumpusetin.

All flesh is grass
all beauty a flower
but the Word of God
stands forever.

Laulusäkeet ovat raamatunlauseita, rytmitettynä räppäyksellä ihmisen osasta; juna rymisee paikalle ja gospel sekoittuu kolinaan.

Moottoritien yläpuolella melu ja pakokaasut suhisevat, väki pakkautuu pimeässä bussin suulle. Sisällä tungoksesta kirkuu huuto. Nuoren opiskelijatytön älypuhelin on juuri varastettu. Tyttö itkee, naiskuljettaja karjuu että pitää olla varovainen, koko auto surisee reaktioita. Useampi tarjoaa puhelintaan, jotta tyttö voi soittaa yhtiöön ja sulkea numeron, keski-ikäinen nainen yrittää lohduttaa, naapuripenkin mies murjoo: ”This is Chicago! You gotta be awake!”

Auto sysähtelee eteenpäin, itku ja neuvot ja toru ja poru kaikuvat, latinomies etsii yhtiön numeron ja soittaa ja antaa puhelimen tytölle. Liittymä suljetaan, melu hiipuu, väki vähenee. Naapuripenkin mies yltyy profeetalliseksi: ”Minä näin, se mies näki, sinä et nähnyt, hän luuli että kukaan ei näe! Mutta Taivaallinen Isä näkee. Hän näkee, ja tuomitsee.”

Thank you for riding the CTA, kiittää metallinen naisääni automaattikaiuttimista. University Street, ollaan perillä, ollaan keskellä Amerikkaa.

Chicago, intiaaneja ja ekoteologiaa

Juna rämisee kuten ennenkin, Frank Lloyd Wrightin talot ovat yhtä upeita ja kirjastot täynnä kiinnostavia opuksia.

Matka on melkoisen työpainotteinen, mutta jos työstään nauttii, niin ei ole valittamista. Tutkimuksen tekeminen on usein urheilun tai luostarikilvoittelun kaltaista: se vaatii energiaa ja keskittymistä, mutta vie mukanaan.

Erityisväriä ensimmäiseen Chicagon viikkoon toi se, että Lutheran School of Theology (LSTC) vietti Native American –teemaviikkoa. Vance Blackfox, ainut (!) intiaaniopiskelija Amerikan luterilaisissa seminaareissa, oli päävastuussa. Elokuvailloista kävi ilmi, että luterilaiset tekivät yllättävän paljon hyvää työtä intiaanialueilla (Native Nations –filmi), kunnes resurssit lopahtivat 1990-luvulle saavuttaessa. Harmillista.

Toinen elokuva, March Point, oli hieno esimerkki intiaaninuorten voimaantumisesta. Kolme syrjäytymisvaarassa olevaa nuorta sai elokuvanteosta kiinni ja tarkoitusta elämäänsä. Reservaatin maita ryöstettiin liittovaltiolle laittomasti 1900-luvun alussa ja niille rakennettiin lopulta öljyjalostamo, joka uhkaa lopettaa kalastuselinkeinon. Nuoret pääsivät jopa senaattoreiden puheille, mutta kauniita sanoja kummempaa ei juuri herunut. Yhteisö kuitenkin arvosti nuorten aktiivisuutta ja heidän tulevaisuutensa näytti ainakin hetken valoisammalta.

Ympäristörasismi on iso ongelma Yhdysvalloissa. Saastuttavimmat laitokset sijaitsevat yllättävän usein värillisten lähiöiden luona. Mitenkäs Suomessa: onko oikein, että Pohjois-Suomi kantaa vastuun saastuttavista laitoksista?

Käytännön ekoteologiaa harrastin etenkin vierailulla Wheaton Collegen A Rocha –ryhmän luo. Pidin alkupuheenvuoron rikkaan evankelikaalisen oppilaitoksen Kristinusko ja luonto –paneelikeskustelussa, joka keräsi vaali-illasta huolimatta kiitettävästi väkeä. Professorit olivat värikkäitä puhujia ja keskustelu hyvää. Evankelikaaleja tapaan piakkoin lisää: Evangelical Theological Society kokoontuu Milwaukeessa pääteemalla Caring for Creation.

Ehdin jo säikähtää Chicagoon palattuani, kun vaaliennuste näytti hetken ylivoimaa Romneylle. Onneksi valitsijamiesten lukumäärä oli toinen juttu. Rannan moottoritie oli suljettu, kun demokraattien valvojaisia pidettiin McCormick Placella. Ensi viikonloppuna siellä alkaa American Academy of Religionin suuri konferenssi, jonne meno oli tämän matkan alkusysäys.

Taidettakin on ollut tarjolla, esimerkiksi kuubalaisen huippukuoron ilmainen konsertti Rockefellerissä. Perheenjäsenten lisäksi on ikävä kitaraa, mutta aika rientää nopeasti.

Fern Hill

Porttikäytävä tuoksuu tutulta, raput narisevat muistia virkistäen ja ovi vingahtaa auki kuten ennenkin. Puolentoista vuoden jälkeen paluu asuntoon, jossa vietti monta kuukautta, on kiinnostava kokemus: uuden ja vanhan outo sekoitus.

Keittiön sekalainen astiakokoelma on yhä sama, kahvinkeittimestä puuttuu vain yksi osa enemmän. Huonekalujen hullunkurinen perhe kokoontuu yhä yhteen. Olohuoneen perällä on tuttu tumma kirjahylly ja sen tyhjillä hyllyillä tutut pari kirjaa – mukaan lukien kanneton runokokoelma ja sen sisällä Dylan Thomasin Fern Hill -runo.

Now as I was young and easy under the apple boughs
About the lilting house and happy as the grass was green,
     The night above the dingle starry,
          Time let me hail and climb
     Golden in the heydays of his eyes,
And honoured among wagons I was prince of the apple towns
And once below a time I lordly had the trees and leaves
          Trail with daisies and barley
     Down the rivers of the windfall light.

Runon loput viisi säkeistöä ja lähdetiedot löytyvät osoitteesta http://www.poets.org/viewmedia.php/prmMID/15378.

Ennen kuin edellisen kerran tulin Chicagoon, runo oli tuttu vain osittain: väitöskirjani kohde, kirjallisuutta rakastava teologi Joseph Sittler, viittasi siihen toisinaan. Otin tavakseni lukea aamuisin englanniksi Uutta testamenttia ja selailla runokokoelmaa, mikä johti minut Fern Hillille.

Runon selittäminen on karseaa puuhaa. Jos syöt erinomaisen aterian ja kuuntelet kaunista musiikkia, voitko kertoa kokemuksesi sanojen avulla toiselle? Runous parhaimmillaan sukeltaa syvälle kokemusten ytimeen, mutta se tapahtuu juuri siinä muodon ja sisällön yhteenkietoutumisessa, joka on runo ja jota ei voi täysin toistaa toisessa muodossa.

Omalta osaltani voin sanoa, etten tiedä toista runoa, joka yhtä kiehtovasti tavoittaa lapsuuden ilon, väkevän kokemuksen ja lumoavan maailman. Lauseissa elää valo, leikki ja luonto; niissä väreilee perimmäisten muistikuvien säteilevä kirkkaus. Lopulta kaikelle muodostaa taustan ikääntyminen, ajan vääjäämätön kuluminen, kuolevaisuuden kaiho – ihmisen osa.

Thomasin kieli kurkottaa uskontoon kuvatessaan syvimpiä merkityksiä. Voiko lapsuutta, luontoa ja ihmisen osaa lopulta kuvata muulla tavoin?

In the sun that is young once only,
          Time let me play and be 
     Golden in the mercy of his means,
And green and golden I was huntsman and herdsman, the calves
Sang to my horn, the foxes on the hills barked clear and cold,
          And the sabbath rang slowly
     In the pebbles of the holy streams.

Hurrikaania odotellessa

Edellisen kerran Amerikkaan tullessani oli Chicagossa historiallisen suuri lumimyrsky, nyt iskee itärannikolle vuorostaan ennätyshurrikaani. Täytyy pitää matalaa profiilia näistä, tai en kohta enää ole toivottu vierailija tännepäin…

Mantere otti torstaina matkailijan vastaan hymyillen: pilvipeite repeili Newfoundlandin yllä, paljastaen kauniit ja karut maisemat. Nova Scotian rantatörmät paistattelivat ilta-auringossa ja geologiset muodostelmat johtivat uutta mannerta kohti. Rannikko kaartuu Appalakkien selkärangan suuntaisesti.

New Englandin kuuluisa ruska on jo huippunsa ohittanut, mutta yhä kaunis: jalolehtipuita on paljon ja värisävyjä myös. Parinkymmenen asteen intiaanikesäiset lämpötilat hemmottelevat ulkoilijoita. Koko ajan varmistuu se, että etelästä saapuva hurrikaani Sandy tulee yhdistymään koillismyrskyyn ja luultavasti vielä idästä tulevaan kylmään rintamaan. Tyyntä myrskyn edellä – etenkin lauantaina Walden Pondilla, jonka takaa loistaa hämmästyttävä aurinkokehien muodostelma ja ”sateenkaari” taivaankannessa. Moni Thoreaun seuraaja varmaan luki tarkasti moisia merkkejä taivaalla.

Hylkäsin jo perjantaina alkuperäisen suunnitelman New Yorkiin ja Jerseyhyn menemisestä tiistaiksi ja nappasin lennon maanantaiaamuksi Chicagoon, mutta myrsky oli odotettua nopeampi: maanantaiaamuna klo 6 loppuivat lennot. Onneksi on ystäviä, joiden katon alla oleilla.

Myrskyn odottaminen on mielenkiintoinen olotila, josta suomalaisella ei juuri ole kokemusta. Joku voisi luulla, että ainahan myrskyjä voi paeta – mutta eipä voi. Erityisen totta tämä on köyhempien maiden asukkaille, ja ylipäänsä kaikille heille, joiden koti sattuu olemaan myrskyn reitillä. Minnekäs kotisi siirrät? Moni on kömpinyt New Jerseyssä hätäsuojiin ja nousee sieltä aikanaan katsomaan, onko talo yhä tallella. Köyhissä maissa ei edes hätäsuojia välttämättä ole lainkaan.

Monenlaisia ajatuksia tämä herättää. Yksi vahvimmista on kunnioituksen tunne kaikkia virkavallan edustajia ja vapaaehtoisia kohtaan, jotka tekevät parhaansa auttaakseen myrskyn uhkaamia. Pimeään, hirmumyrskyiseen ja tulvivaan yöhön lähteminen on kova juttu. Bostonissa on odotettavissa kaatuvia puita, rannikkotulvia ja sähkökatkoja, mutta etelämpänä on tosi kyseessä. Todennäköisesti tuloksena on ennätystulvia monessa osavaltiossa, lumimyräköitä Appalakeilla ja jättiaaltoja Suurilla järvillä asti.

Jos on kokenut jonkinlaisia luonnonkatastrofeja, suhtautuu luultavasti eri tavalla uutisiin. Yhtälö on vaikea: jatkuvista huonoista uutisista ei saisi masentua, mutta välinpitämättömyyskin on vaarallista.

Samaan aikaan kun ilmastonmuutos näkyy ennätyslämpiminä vuosina, lisääntyvät poikkeukselliset myrskyt. Tilastollinen yhteensattuma? Uskokoon sen ken tahtoo. Maapallo varoittaa meitä, mutta kansa on uppiniskaista.

Eräs pyhiinvaellus Amerikan halki

(Amerikan ja Euroopan välissä, osa 2/3)

Katselen junasta Helsingin kerrostaloja: pieniä, sangen sympaattisia, puiden ympäröimiä. Vähitellen toivun Amerikasta. Jotkut toipumisprosessit huomaa parhaiten vasta, kun ne ovat päättymässä. Terveyden olotilan voi unohtaa, ja muistaa keveyden vasta saavutettuaan sen uudestaan.

Amerikka muuttaa ihmisiä. Terveysvaikutteinen maanosa.
Mutta eihän terveys ole ikinä staattinen, muuttumaton. Terveys on suhde. Olo-tila. Kulkijan suhde tiehen, itseensä, kaikkeen ympäröivään ja läpäisevään.

Elämän halki vie tie. Kaksi asiaa korostuu: yritys kulkea vastuullisesti, ja samalla matkasta nauttien.

Vajaan puolen vuoden matka Amerikan halki opettaa monia asioita. Pyhiinvaelluksiksi kutsuttujen matkojen olennainen piirre on syvä merkitys, joka ilmenee muutoksena. Koko elämän voi nähdä pyhiinvaellukseksi, joka koostuu lyhyemmistä osataipaleista.

Amerikan pyhiinvaellus vetää länteen, kohti laskevaa aurinkoa. Suunnattoman keskitasangon jälkeen kohoavat valtavat vuoret. Niiden ihmeiden, korkeuksien ja syvyyksien, suolajärvien ja tulivuorien ja kivikaarien ja eläinlaumojen takana siintää valtameri. Rajavyöhyke, jossa maa järisee. Aurinko kimmeltää aavalla, suuret aallot hengittävät rantaan.

Maanteiden ja kaupunkienkin nimet muuttuvat hengellisiksi. Enkelten kaupunki, täynnä kaikenlaisia olentoja. Old Camino Road, rantaa pitkin, kulkien luostareiden kautta – joiden historiassa viiltää intiaaniheimojen kurja kohtelu, sama pyhyyden ja pahuuden yhdistelmä joka luonnehtii modernia enkelten kaupunkia. Viinitarhat notkuvat hedelmistä, työttömät etsivät elantoa, katoava kimmellys häikäisee monta kulkijaa. Pyhä Barbara, Pyhä Jaakko (Diego): monelta eri pyhimykseltä etsitään apua, mutta yleisin neuvonantaja on ammattinsa vanhin, punakätinen. Rikkaat ja köyhät, menestyjät ja hipit ja kulkurit: kaikkien edessä aukeaa meri, ikuisista voimista muistuttaen.

Tie johtaa eteenpäin
rannikkovuorten yli
punapuumetsien läpi
hiekkarantoja pitkin
autolaumojen halki

Kunnes edessä on silta
Kultainen portti
ja Pyhän Fransiskuksen kaupunki.

Amerikasta toipuminen

(Amerikan ja Euroopan välissä, osa 1/3)

Amerikasta toipuminen vie aikaa. Sekä siellä oleskelleilta yksilöiltä, että koko maailmalta.

Kaikki meteli, hyörinä, värivälke, kiitäminen, ihmispaljous;
kaikki suurten maisemien hiljaisuus, valtavuus, kauneus, yksinäisyys;
kiireettömyys jonka halki moottoritie kiiruhtaa.

Ehkä Amerikka on niin hallitseva maailmanlaajuinen unelma juuri sen monimuotoisuuden vuoksi. Sieltä löytyy kaikkea, ja samalla mikään yksittäinen ei määritä sitä.

Kaikki eri kulttuurit tulevat yhteen, ja kaikki muuttuvat. Jokaisen kansan unelmille löytyy tarttumapinta Amerikan runsaudesta; ja mikään kansa ei pysy ennallaan, kun se kulkee ostoskeskuksen ja aavikon halki. Vaurauden unelma näyttää houkuttelevan neutraalilta: ja lopulta kaikki ovat sidoksissa suureen kapitalismin verkkoon, jossa sätkivät, halusivat tai eivät.

Jos olet tehokas hämähäkki, verkko on mainio asia. Meille muille lentelijöille ei niinkään.

Toipuuko maailma koskaan siitä rahataloudesta, johon Amerikan johdolla olemme syöksyneet aina 1800-luvulta lähtien?

Kaksi päivää Yosemitessa

Punapuut, valon vuoret; John Muirin tekstit nostavat odotukset Yosemitea kohtaan korkeuksiin.

Vuoria on hyvä lähestyä tasankoja pitkin. Keskilänsi tarjoaa Kalliovuoriin nähden tähän hyvän mahdollisuuden, ja Kalifornian keskustasanko Sierra Nevadalle. Keltaiset aavat, hiekkaa ja viljaa, hedelmäpuita ja pikkukyliä: kilometrien ja tuntien ajan tie vie tasaisen maaston halki, kunnes taivaanrantaan alkavat kohota korkeuksiin hämärtyvät huiput.

Jos Yellowstone on USA:n kansallispuistojen kuningatar, on Yosemite kuningas. Ja monarkit ovat hämmästyttävän suosittuja. Kesäisin Yosemitessa vierailu vaatii melkoista kärsivällisyyttä. On ymmärrettävää, että moni haluaa nähdä tämän erittäin kauniin vuoristolaakson; ja on ymmärrettävää, että kapeaan laaksoon ei voi mennä kovin leveää tietä. Körötteleminen autojonossa kansallispuistoon on silti karua.

Nyt keväällä sesonki ei vielä ole kovinkaan kuumana, ja silti välillä jonotetaan. Kaikki on tosin sen arvoista: Muir ei paljoa liioitellut Yosemiten rikkauksia. Saavumme etelästä, vaeltelemme Wawonan vuoristoniityillä ja ihmettelemme kasveja; illalla ajamme Mariposan kuuluun jättiläispunapuulehtoon ja lähdemme patikoimaan auringossa, lumiläikkien keskellä.

Voisi sanoa, että punapuiden kuvailu on lähes mahdotonta, ellei Muir tekisi sitä niin hyvin (Mountains of California, My First Summer in Sierra & Our National Parks tarjoavat mainiota aineistoa). Edes paikan päällä ei ole helppoa ymmärtää puiden kokoa. Tuo oksa on valtavan puun kokoinen itsessään? Tuosta puusta on mahtunut ajamaan auto läpi? (Älkää kysykö, miksi jenkit kaiversivat siihen autotunnelin…) Tämä jättiläinen on Empire State Buildingin kanssa samassa sarjassa?


Metsä on palanut äskettäin, ja mustat hiiltyneet rungot luovat eriskummallisen tunnelman puuholvien suureen katedraaliin. Laskevan auringon valo oransseilla rungoilla on taivaallista, suuri hiljaisuus syleilee kulkijaa ja ihminen jää pienenä todistamaan valtavuutta ympärillään. Muiria lainatakseni:

”Jokainen puu vaikutti uskonnolliselta
ja tietoiselta Jumalan läsnäolosta.”

(Our National Parks, käännös PP)

-*-
Aamu vie meidät itse keskuslaaksoon, yli tunnin ajon ja jylhien vuorimaisemien jälkeen. Laakson suuaukolla ymmärtää jo hyvin, miksi paikka on niin suosittu: kapea ja syvä jokilaakso kulkee huimien kallioiden alla. Kiipeilijöiden suosima El Capitan, mahtavat vesiputoukset, taustalla Half Domen taivaallinen puolikupoli; alla raikas vehreys ja yllättävä eläinrunsaus, autopaljoudesta huolimatta. Kojootti juoksee tien vierellä, kauriit katselevat joen kosteikoilta ja linnut liitelevät ilmavirtauksissa.

Pysäköimme keskitetylle parkkialueelle ja heittäydymme bussin varaan: valitettavasti se ei (vielä?) ollut mahdollista Wawonasta asti. Opastuskeskus tarjoaa hyviä lounassämpylöitä ja upouuden esittelyfilmin, joka sijoittuu kornius/pateettisuuslistalla korkealle. Muir suorastaan juoksee kivikoiden ja purojen yli – siitä mallia, kaupunkilaistuneet kohta-nilkkansa-nyrjäyttäjät. Vesi virtaa, ja henki-sanaa sekä humisevia tuulia riittää.

Päästessämme lopulta polun alkuun asti olemme sangen valmiita jättämään väkijoukon taakse. Vilinää riittää aina ensimmäiselle näköalapaikalle, noin mailin päässä olevalle sillalle asti: sitten rauhoittuu jo huomattavasti. Mist Trail on kuvaava nimi: keväällä putouksissa riittää vettä sateeksi asti, ja nyt ennätyslumisena talvena kaatosateeksi. Jyrkät porrasmaiset askelsijat vievät sumun ja huutavan jyrinän halki korkeuksiin. Ylhäällä on kuivaa ja tuulista: joki syöksyy alas ja rinteet hahmottuvat jylhyydessään.

Polkumme jatkuu Nevada-putousta kohti, toiseen jyrkkään ylämäkeen; huipulta voisi jatkaa Half Domelle, jos sää ja kunto suosisivat. Nyt keväällä eivät kiipeilykaapelit ole vielä edes paikallaan. Näköalat ovat huimat, ja Muirin innostus selittyy; lumi täplittää jumalaista vuorimaisemaa. Loppuillasta valo siivilöityy sen ylle pilvien läpi, kunnes auringonlasku punertaa huiput, ja valon vuoret osoittautuvat nimensä veroisiksi.

Lisää kuvia voit katsella tästä linkistä.

Kalifornian rannikko, osa 2

Santa Barbara, Big Sur

Päivä 23. Santa Barbara – Solvang – Guadalupe

Kalifornia: meri, vuoria, hippejä ja kasvisravintoloita.

Santa Barbara on erikoinen paikka: välimerelliseen tyyliin rakennettu rantaparatiisi. Valkoiset talot, punaiset katot ja suorat kadut johdattavat ylämäkeen vanhan suuren luostarin luo. Kirkko täyttyy messuväestä: vierekkäin istuvat rikkaat ja maahanmuuttajat, turistit ja lapset. Luostarin yläpuolelta löytyy upea kasvitieteellinen puutarha, jonka hoitajat pyrkivät sisällyttämään kaikki Kalifornian kasvit polkujen varrelle.

Tie vie vuorten yli, Sideways-elokuvasta tuttuihin mahtaviin maisemiin. Suuret tammet seisovat alavien niittyjen keskellä ja kumpuilevat kukkulat jatkuvat kaukaisuuteen. Pysähdymme kahville Solvangiin, ”Amerikan Tanska-pääkaupunkiin”; samaan aikaan kammottava ja huvittava paikka. Muka-skandinaaviset rakennukset piirittävät turistilaumoja kauppoineen ja ravintoloineen. ”Tanskalaisen” leipomon herkut ovat kyllä mainioita, mutta muuten paikasta pitää päästä pian pois. Kunhan tuo räikeä hevoskärry ensin kulkee ohi.

Lonely Planet johdattaa matkailijat jälleen aarteiden luo: Guadalupen dyyneille vie niin pieni tie, että ilman vinkkejä tänne ei kyllä olisi löydetty. Puisto vain on menossa juuri kiinni, mutta se ei haittaa: laskevan auringon hallitsemalta mereltä puhaltaa niin huima tuuli, ettei hiekassa tarpominen houkuttelekaan. Mutta maisemat ovat valtavia; auringonlaskun viime vaiheet pyydystämme pikkukaupungin hiekkarannalta, ja päivä päättyy punertavaan horisonttiin.

Päivä 24. Big Sur

Legendaarinen Big Sur. Hippien, taiteilijoiden ja mystikoiden maisema. Onko se kiertotien arvoinen? Sitä jouduimme pohtimaan, kun selvisi, että maanvyörymät ovat katkaisseet rantatien. Yritimme vuorten yli, nautimme upeista maisemista, muttemme päässeet perille; missä se risteys oli? Ensi kertaa käsi ja kartta- suunnistus petti, mutta silti emme vielä osta navigaattoria…

Saavumme siis pohjoisesta, ja maisemat iskeytyvät tajuntaan… öö… valtameren aaltojen lailla. On sanottu, että Big Sur on mahtavin maan ja meren kohtauspaikka; makuasioista ei voi kiistellä, mutta väite ei ole ilman faktapohjaa. Tie roikkuu jylhillä rinteillä, alla avautuvat meri ja kanjonit, yllä karut vuoret. Jylhät sillat, vankien rakentamat, harppovat joenuomien yli.

Big Surin maisemien yksityiskohtaista kuvausta en edes yritä. Punapuumetsät, merenlahdet, vesiputoukset, aarteiden tavoin piilotetut rannat; paikka on maineensa veroinen. Lonely Planet on jälleen uskollinen kumppani: Parlington Cove ja Pfeiffer Beach ovat hivenen vaivaa vaativia helmiä, mutta unohtumattomia. Autolle palatessamme peura katselee meitä pitkään parkkipaikan laidalta.

Kuvia voit (edelleen) katsella tästä linkistä.

Kalifornian rannikko, osa 1

(Road trip 10)

Los Angeles, Channel Islands

Päivä 20: Santa Monica, Los Angeles

LA. Liikaa Autoja.
Huokaisen helpotuksesta, kun pääsemme ehjin nahoin ja peltikuorin Gettyn taidemuseon jättimäiseen parkkiluolastoon. Lonely Planet varoitteli Kalifornian liikenteestä, eikä suotta.

Getty on mahtava paikka. Ilmainen ja erittäin laadukas keskus toteuttaa taiteen keskeistä tehtävää: tuo ihmisiä sen luo, muodostamaan suhteen siihen – eli pohtimaan elämää, ja ennen kaikkea elämään sitä. Arkkitehtuuri on huikeaa, samoin maisemat kaupungin ylle – ja horisontissa siintävälle merelle, joka häipyy sinihämyyn. Ilmansaasteet ehkäisevät suurempaa näkyvyyttä. Silti tietoisuus Tyynestämerestä elävöittää.

Itselleni Gettyn kohokohtana on pieni Caspar David Friedrichin maalaus. New Yorkissa näin yhden Met’ssa; täällä kohtaan sellaisen, jota en entuudestaan tunne. Kävely iltahämärässä on mestarin viimeisiä tauluja, jossa tuttuun tapaan päivänajat yhdistyvät elämänaikoihin; kohti kuolemaa ja ylösnousemusta, kuun ja tähdenkin sitä kuvatessa.

Tien päässä odottaa Santa Monica Beach, vastaan vyöryvä valtameri ja tuulessa leijuva oleminen.


Pyöräilemme Venice Boardwalkin ihmissirkuksen ohitse laiturille katselemaan aaltoja ja kaupunkia; hiekka loistaa, meri on vielä kylmä, ihmiset lojuvat kuka missäkin ja autot ovat hetkeksi katveessa.

Illalla, aidon meksikolaisruoan jälkeen, päätämme ajaa Glendalen motelliimme Hollywoodin kautta. Iso virhe: liikenne on yhä illalla aivan kammottavan jumissa, ja yli tunnin junnaamisen jälkeen seikkailemme sivukatuja pitkin eteenpäin.

Päivä 21: LA, Malibu

Chavez Ridgen frisbeegolfrata kiertää harjua kaupungin yllä; liskot viuhahtelevat, peli kulkee ja aurinko porottaa. Ajamme Sunset Boulevardin lähes päästä päähän: Hollywood on niin täynnä väkeä, ettemme halua pysähtyä, ja jätämme myös epämääräiset Beverly Hillsin julkkiskartat ostamatta. Pacific Palisades tarjoaa paratiisinomaisen rauhanhetken: loistavaa kasvisruokaa, meri silmänkantamattomiin ja kukkien loisto.

Malibun rannalla surffareiden kauniit vaimot katselevat märkäpukuisten miestensä edesottamuksia. Ensikertalaiselle koreografian seuraaminen on lumoavaa. Harjoittelijat molskahtelevat aaltoihin yhdessä laidassa, kymmenet kokeneemmat nousevat keskemmällä laudoilleen, ja aallonkärjessä taiturit syöksähtelevät salamannopeina. Likaisen näköiset suuret pelikaanit liitävät komein, vakain liikkein rannan yllä. Laskuveden jättämiä merenihmeitä on mielenkiintoista tarkastella. Kahlaamme rannan poikki, palmut ja vanha valtatie 1 yläpuolellamme.

Santa Monican vuoret ovat hyvin kauniita: turhaan ei Muir kehunut erilaisia Kalifornian vuoria. Palaamme Mulholland Drivea pitkin itään, maisemia ihastellen ja loistavaa intialaista ruokaa nauttien; huoltoaseman pitäjiltä kannattaa kysyä vinkkejä…

Päivä 22: Channel Islands

Aikainen aamu: ajamme Venturaan ehtiäksemme Channel Islandsin lauttaan. Kaametamaraani puskee sumuun ja loikkii aalloilla, pärskeet lentävät. Pian vedestä kohoilee muutakin: delfiinit parveilevat ympärillä, peräaalloissa leikitellen.

Tunnin matkan jälkeen, sumun hälvetessä, merestä kohoaa pieni jyrkkärinteinen saariryhmä. Kansallispuisto tarjoaa ainutlaatuisen ikkunan siihen, miltä Kalifornian rannikko muinoin näytti. Nykyään asumattomalla saarella majailivat aikoinaan intiaanit, sitten eurooppalaiset uudisraivaajat; jälkimmäisten jäljiltä kasvaa villiintynyttä kauraa ja fenkolia, jota luonnon entisöijät yrittävät nyt hillitä. Valas syöksee höyryä aivan laivan vierellä, poikanen seurassaan; hylkeet ja merileijonat leikkivät laineilla, ja tunnelma on kovin kaukainen LA:n rantoihin verrattuna.

Vaellamme luonnonsuojelualueen halki Pelican Cove-poukamaa kohti, omintakeisia kasveja ja mahtavia maisemia ihastellen. Vähitellen vaellusryhmä pienenee ja pienenee, väki kääntyy takaisin ennen jyrkkiä jokikanjoneita. Jatkajat palkitaan upeilla näkymillä: meritähtiä on vielä nousuveden jäljiltä rantakivillä, merileijona uiskentelee lahdella ja aaltojen hengitys humisee rauhoittavasti. Paluumatkalla polkua juoksee vielä vastaan saarikettu, paikan oma nisäkäslaji: tuijotamme toisiamme hiljaisuudessa monta minuuttia.

Kuvia voit katsella tästä linkistä.

Meren rantaan

(Road Trip 9)

Ja jokainen päivä on ihana kuin merelle johtava tie.
- Anthony de Saint-Exupery, Terre des hommes (Siipien sankarit)


Meren rannalle saapumisessa on jotain syvän ikiaikaista. Aava jättää jälkensä rannikon asukkaisiin, jotka ovat aina hivenen erilaisia kuin useimmat sisämaan ihmiset; mutta erityinen vaikutus liittyy matkoihin, jotka saapuvat kaukaa ja päättyvät meren rannalle.

Aaltojen ääni resonoi pyhiinvaeltajan taajuuksilla ihmisessä. Rajallinen ja rajaton kohtaavat, yksilö ja kaikkeus. Ei ole lainkaan erikoista, että lukuisalle Santiagon tien vaeltajille on olennaista tehdä vielä jatkomatka meren rantaan, Finisterraan, ”maan ääreen”. Matka rajalle, laidalle, rannalle on silloin pisimmillään. Kun kasvot käännetään taas maata ja kotia kohti, sinne palataan muuttuneena. Joku polttaa vanhat vaatteensa tästä merkiksi.

Gonna take the state-by-state
‘til I hit the Golden Gate
get my feet wet in the ocean.

I’m still living in the dream we had
for me it’s not over...

Vanha kunnon Neil laulaa, ja kitaran sävelet siivittävät maailman lentoon; matkan tunnuslaulu kiteyttää olennaisen.

Talking ’bout you and me
talking ’bout eternity
talking ‘bout the Big Time.

Neil Young: Big Time

Kuolemanlaakso

(Road trip 8)

Aavikko tuo ihmisestä peruspiirteet esiin. Kuumat erämaat ovat ihmiselle ehkä vielä armottomampia kuin kylmät: turpea helle uhkaa moraalia enemmän. Las Vegasista lähikyliin; samassa pikkukaupungissa tien varresta löytyvät molemmat seuraavista, huonon maun huipentumana rakennettu ”Gentleman’s Club” (jossa ei liene mitään herrasmiesmäisyyttä) sekä huutava tienvarsikyltti.

Naapurina on Kuolemanlaakson kansallispuisto, kuuluisa Death Valley. Laakso vajoaa merenpinnan alapuolelle ja on kuuluisa hurjasta kuumuudestaan. Pelkistetyssä olemuksessaan se tarjoilee hämmentävää, karua kauneutta; aavikon jaloutta, joka käy ihmisen yli ja on hurmannut sellaiset kuuluisat erämaa-ajattelijat kuin Edward Abbeyn tai Joseph Wood Krutchin.

Päivä 19: Death Valley

Hämmentävää: sadekuuroja matkalla kuivuuden pesään. Kevät on viilein ja sateisin aika Death Valleyssa, mutta vesi lankeaa hyvin paikallisina kuuroina. Meille palkintona on täkäläisittäin viileämpi lämpötila (25-30 C) sekä uskomaton valo. Pilvien ja maiseman sävyt houkuttelisivat valokuvaamaan joka toisen mutkan kohdalla, mutta siinä nuoruuden into on häiventynyt järjen alle. Silti pysäytämme useamman kerran tiensivuun, kaikkea kauneutta ei vain voi ohittaa. Valokuvauksellisesti päivä on matkan aivan parhaimpia. (Kuvia voit katsoa tästä.)

Saavumme puistoon idästä, halki kymmenien kilometrien asumattomien osuuksien. Täällä on syytä olla vettä ja bensiiniä riittävästi. Puiston keskus kerää turistit: palmujen keitaan alla on muutama ravintola ja opaskeskus – sekä tietysti golfrata, kun kerran Amerikassa ollaan. Pitäähän sitä Kuolemanlaaksossa golfaamaan päästä, ajattelee amerikkalainen!

Tie vie etelään laaksoa pitkin ja ohittaa outoja ihmeitä. Devil’s Golf Coursen (ei pidä sekoittaa edelliseen rataan…) suolakentät tarjoavat näkymiä toisesta maailmasta. Murtuileva, mustavalkoinen pinta luo tuonpuoleisen tekstuurin maisemaan.

Taaempana häämöttää Badwater Basin, mantereen alin kohta, 86 metriä merenpinnan alla. Suolatasangot ovat auringossa niin vitivalkoisen kirkkaita, että aurinkolasienkin läpi uhkaa häikäistä. Varjot kutistuvat pieniksi aavistuksiksi, nestettä kuluu, horisontti väreilee.

Paluumatkalla voi, ja kannattaa, ajaa yksisuuntaista elämystietä Artist’s Palette –värivuorten ohi. Kivi näyttää kaikenväriset kasvonsa, tie kumpuilee ja kiertelee, valo lepää kaiken yllä. Maapallon ulkopuoliselta näyttävällä seudulla kuvattiin useita kohtauksia Star Wars: Episodi IV-elokuvaan.

Jäätelöä iltapäivän kuumuudessa kaupan luona; modernin matkaajan nautintoja. Suuntaamme kohti länsiuloskäyntiä, pysähtyen matkalla luontopolulle. Vihreät pensaat ja purot yllättävät: jäänteet muinaisesta järvestä muodostavat ekosysteemin, jota pienenpienet kalat elävöittävät. Aurinko kääntyy laskuun ja valonsäteet peilautuvat tummia sadepilviä vasten: laakson keskiosan dyynit loistavat kohdevalossa. Kauempana idässä siintää kivimuodostelmia kuin muinaisten kaupunkien raunioita. Tunnelma on maaginen. Pohjoisempana lepäävät oudot tasangot, joilla kivet liikkuvat toistaiseksi tuntemattomien luonnonvoimien seurauksena (Racetrack).

Yritämme ehtiä Ridgecrestin aavikkokaupunkiin ennen auringonlaskua, ja on pakko jatkaa matkaa. Laaksosta ei pääse pois nousematta vuorille: yli puolentoista kilometrin korkeusnousu ottaa kuumassa lämpötilassa koville, mutta urhea pikkuautomme selvittää tiensä saman tien alkavaan huimaan alamäkeen. Panamint Springsin viehättävä kylä tarjoaa iltaruokaa ja sateenkaariefektin lähivuorilla, kunnes laskeva aurinko värjää pienen aavikkotien majapaikkaa kohti. Iso armeijan lentokone kaartaa yltä, vierellä ovat suuret tukikohdat; valo leikkii oranssin sävyillä ja tekee taivaanrannan pilvistä tuonpuoleisia.

Las Vegas

(Road trip 7)
Uskonnollisella kielellä Las Vegas on enemmän kuoleman laakso kuin itse Death Valley. Unelmien kaupunkien katuojissa makaa painajaisiin langenneita. The American Opportunity on usein kuin pesäpallolyönti: jos missaat, olet ulkona.

Nevadan aavikkoa hallitsee autius. Valtatie piirtää pienen viivan hiekan keskelle. Kaktukset katselevat välinpitämättöminä, pitävät huolen omista asioistaan kiireisen ihmiskunnan naapureina.

Keskeltä karuutta nousee outo kaupunki; nykyajan Baabel, joka puhuu vain yhtä kieltä – rahaa. Tornit tavoittelevat taivaita, valokeilat kohoavat korkealle mutta eivät löydä kohdettaan, ihmiset vilisevät kuin muurahaiset – mutta pesästään eksyneinä.

Sukellus Las Vegasiin kanjoneissa vietetyn viikon jälkeen on raju. Pelikoneet vinkuvat ja vilkkuvat, neonvalot särisevät ja häikäisevät, puheensorina ja jorina ympäröi.

Aamun tullen kaupunki saa uuden sävyn: leikki on loppu. Valo paljastaa rakennelmien pienuuden aavikkoon ja suureen taivaaseen nähden. Keskusta on kuin umpeutunut, kuihtunut kukka, nyt harmaa ja huomaamaton, kunnes sen tekoterälehdet nostetaan taas sähköllä ylös illan lähestyessä.

Päivä 18: Vegas

Mitäpä Las Vegasissa muuta voisi tehdä – kuin pelata frisbeegolfia ja siivota sähköpostia? Paikalliset fribaajahipit ilahtuvat kaukaisista vieraista ja ovat ylitsepursuavan ystävällisiä.

Iltapäivällä taistelemme freewayn halki Hooverin padolle, yhdelle 1900-luvun mittavimmista rakennushankkeista ja amerikkalaisen kansalaisuskonnon erikoiselle ilmentymälle. Pato on teknologian temppeli, jonka muistopatsaat ja museot eivät jätä tilaa eriäville mielipiteille. 1930-luvun suuret sisämaalaukset muistuttavat hämmentävällä tavalla neuvostopropagandan vastaavia: lihaksikkaat miehet työstävät valtavia koneita.

Casino Strip, Vegasin valtakatu, on absurdi kokemus. Kilometreittän kasinoita, valtavana aikuisten huvipuistona, rakennettuna kuten vain Amerikassa voi: pyramidi ja ritarilinna, kultainen leijona ja riemukaari, merirosvolinnake ja valtava sähkökitara… Kaikki on Vegasissa kaupan; tyylitaju myytiin vuosikymmeniä sitten.

Vanhan kasinoalueen hotellimme, halpa ja hirveä, kilisee ja vilkkuu läpi vuorokausien, mutta huone on rauhallinen ja siisti. Pihalla jylisee Fremont Street Experience: valtava videoscreen välkkyy kadun yllä, värien ja musiikin ilotulitus roihuaa ja ihmiset kiitävät köysirataa kuluttajavirtojen yllä.

Bryce, Grand Canyon, Zion

(Road trip 6)

Kolme hämmästyttävää kansallispuistoa muutaman sadan kilometrin säteellä. Kuvat nähtävillä tästä linkistä.

Päivä 15: Bryce Canyon

Bryce Canyonin kansallispuisto on etenkin ulkomailla paljon vähemmän tunnettu kuin Grand Canyon, mutta omalla tavallaan aivan yhtä vaikuttava. Väriloistossaan Bryce on ylittämätön.

Kaikki on kiinni vedestä. Brycessä maasto muokkaantuu geologisella asteikolla erittäin nopeasti, ja siksi saamme ihailla mitä mielikuvituksellisempia muotoja.

Matka Capitol Reefistä Bryceen on jo elämys. Maantie 12 on yksi Amerikan arvostetuimmista, ja unohtumaton. Mäet ovat parhaimmillaan/pahimmillaan 14 astetta jyrkkiä, ja kulkevat harjanteita sekä rinteitä. Ympärillä avautuu valtava lähes asumaton Grand Stairway – Escalanten suojelualue, jonka loputtomat keltaiset harjanteet kätkevät alleen kapeita vehreämpiä jokilaaksoja. Tie vie Boulder-vuoren kautta ja Nissan ulvoo; huipulla on 9600 jalan kyltti, matkan korkein kohta.

Bryce on erittäin suosittu puisto, ja sisältää Archesin ja Zionin tapaan vain yhden päätien. Onneksi sukkulabussi kulkee ilmaiseksi puistoa halki ja säästää hivenen automäärää. Canyon on sinänsä harhaanjohtava nimitys, että tie kulkee korkean harjanteen päällä: sieltä aukeavat näköalat alas kanjoniin, ”amfiteatteriin”.

Lumi täplittää maisemaa ja tekee kontrasteista hyvin vahvoja: valkoista punaisella hiekalla. Sadepilvet pyyhkivät maisemaa ja tekevät valosta rikkaan sekä yllättävän. Kivilinnat, tornit ja kierot pylväät jatkuvat kilometreittäin. Tie mutkittelee havumetsän keskellä; tuoksu muistuttaa osittain kotimaasta, vaikka alaspäin katsominen on kuin toiseen planeettaan kurkistamista.

Päivä 16: Grand Canyon

Liekö maailmassa monta tunnetumpaa paikkaa kuin Grand Canyon?

Kanjonin eteläreuna on huomattavasti suositumpi, mutta moni kehui meille nimenomaan pohjoislaidan kauneutta. Edellisenä iltana huomaamme, että tie sille puolelle avataan vasta toukokuussa; tarkempi selvitys todentaa, että se avataan juuri samana päivänä kuin suunnittelimme mennä sinne. Tulee hyvä olo.

Tie vie, yllättävää kyllä, suuren metsäylängön halki. Mielikuvissa kanjonia ympäröi aavikko, josta Canyonlandsilla saatiin runsaasti näkymiä. Mutta kanjonin suuruus liittyy osittain juuri tähän metsäylänköön: sen kivilaji on suuresti murenevaa, mikä on tuottanut kanjonin valtavuuden juuri tällä kohdalla.

Intiaanit nimesivät kanjonin ”alaspäin kääntyneeksi vuoreksi”, ja mittasuhteet tukevat ilmaisua. Luontokeskuksessa on myös osuva lainaus Duttonilta: ”Dimension means nothing to the senses, and all we are left with is a troubled sense of immensity.”

Kanjoni on niin valtava, etteivät aistit saa siitä mitään kiinnekohtaa; mutta valtavuuden tunne hallitsee.

Tuuli on niin kova, että korkeimmalla näköalapaikalla kamera heiluu pakosti. Tiet ovat pitkiä ja metsät kauniita. Pieni kävely Cliff Springs-lähteen luo antaa upeita näkymiä kanjonirinteille. Jälleen kerran toivomme, että olisi mahdollisuus viettää useammassa kansallispuistossa useampi päivä; vaelluksia olisi tarjolla monia.

Syömme salmiakit Suomen jääkiekkomenestyksen kunniaksi; ottelu on ohi, mutta kännyköissä ei ole kenttää, eikä meillä mitään tietoa mitalin väristä. Hopeallekin kelpaa juhlasyödä, mutta motellissa juhlien laajuus selvenee.

Päivä 17: Zion

Siion: turvapaikka. Korkeiden pystysuorien rinteiden väliin jää suojaisa vehreä laakso, jota tosin ukkossateet möyhentävät. Mormoniasukkaat sinnittelivät siionissaan, joka on nykyään erittäin suosittu kansallispuisto. Niin suosittu, että viranomaiset ovat tehneet hyvän ratkaisun: syvemmälle puistoon pääsee ainoastaan tiheään liikennöidyllä bussilla.

Idästä tuleva tie vie huiman vuoristomaiseman halki ja läpäisee tunnelin, joka oli aikanaan maailman pisin. Jonotusta, jonossa ajoa; kevät on sesonkia. Päivävaellus vie Emerald Poolsien vehreiden lammikoiden luo; maisemat ovat aivan upeita, mutta väkeä myös hyvin paljon. Vesiputoukset kohisevat, valo kimmeltelee joenuomilla ja vehreät puut piirtyvät mahtavia kallioseinämiä vasten, joilla kiipeilijät uhmaavat painovoimaa.

Pidemmät vaellukset ja kiipeilyt jäävät väliin; illaksi olemme menossa huilaamaan kaupunkiin jonne on monen tunnin ajomatka, ja pitkä kanjonikierros alkaa hivenen tuntua etenkin kuskin olemuksessa. Yritämme kulkea jonkin matkaa kapeaan ja kuuluisaan Narrows-kanjoniin, mutta harvinaisen runsaasta lumentulosta ja -sulamisesta vuolaana virtaava vesi tukkii polun. Siion jättää itsestään kauniin kuvan ja suosituksen muille pidemmistä reissuista.

Arches, Canyonlands, Capitol Reef

(Road trip 5)

Kuusi päivää, kuusi kanjonien kansallispuistoa. Kirjoitukset ja kuvat kahdessa osassa.

Päivä 12. Arches

Miten kuvailla Utahin kanjoneiden ainutlaatuisia maisemia? Kivimuodostelmia, joiden koko ja ikä ylittävät yleensä käsityskyvyn? Kaikkia värejä: punaista ja keltaista, ruskeaa ja harmaata, sinistä ja vihreää, mustaa ja valkoista; kaaria, jotka ovat kuin ikkunoita; mesa- ja butte-muodostelmia, suuria siloseinäisiä kivilinnakkeita; kanjoneita, joiden syvyydestä ei saa kuvista mitään käsitystä; kevään katoavaa kukkaloistoa ja ikiaikaisia harmaita puita; veden ihmeelliseksi tekemiä kuivia muotoja ja juuri nyt kohisevia vesiputouksia.

Tie Salt Lake Cityn seudulta Archesin luo on elämys. Jälleen yhden vuoristoharjanteen ylitys ja valtava alamäki; karut kivilinnakkeet ilmestyvät ja autius hallitsee. Lopulta punaiset jättiläiset kohoavat edessä.

Archesin kansallispuistoa on kutsuttu usein yhdeksi maailman kauneimmaksi paikaksi, ja vaikka amerikkalaiset ovat kovia mainostamaan, ovat he tällä kertaa sangen oikeassa. Kiven ja veden, tulen ja tuulen ikivanha taistelu (tai leikki, kummasta sanasta pitää enemmän) on tuottanut valtavan määrän kaaria ja muita hämmästyttäviä muodostelmia.

Aavikon kevät yllättää meidät: emme osaa odottaa kukkien väriloistoa emmekä pensaiden vehreyttä. Aurinko leimuaa punakivisillä kaarilla, jotka piirtyvät terävinä taustan ukkospilviä vasten. Vaikutus on lähtemätön.

Vanha viisaus siitä, että kannattaa lähteä ainakin yhdelle pidemmälle polulle, todistaa itsensä jälleen. Lähdemme iltaa vasten kohti Navajo- ja Partition-kaaria, yhdelle matkan parhaimmista kävelyistä. Pidempikin reissu olisi ollut mukava tehdä, mutta päivänvalo loppuisi kesken. Laskeva aurinko sytyttää kivien huiput tuleen, kun ajamme hämärän halki huimaa tietä.

Päivä 13: Canyonlands

Moabin aavikko-frisbeegolfradasta nauttimisen jälkeen tie nousee Island in the Sky – mesalle, eli suurelle saarelle valtavan kanjonimaan yllä. On kuuma, mutta keväästä johtuen ei sentään liian; jälkeenpäin tosin huomaamme, että 50-kertoimisen aurinkorasvan käytöstä huolimatta molemmilta palaa ihan kunnolla muutama huonommin rasvattu ihonkohta.

Canyonlands on asteen tuntemattomampi kansallipuisto, jonka kolme osa-aluetta jäävät erillisiksi: Colorado- ja Green-jokien kanjoneita ei helpolla ylitetä. Maisemaa hallitsee suunnattomuus; mittakaavaa on vaikea käsittää paikan päällä ja vielä vaikeampaa kuvien perusteella. Jylhyyden lisäksi erikoisuutena on Upheaval Domen valtava kraateri, kuin alaspäin kääntynyt kupoli.

Geologia on äärimmäisen kiintoisa laji, johon alkeellinenkin perehtyminen rikastuttaa elämää. Bill Brysonin Lyhyt historia lähes kaikesta – kirja tarjoaa mainion lähtökohdan (ja Kirkkonummen – Inkoon seudun geologia-luontoretket hyvää lisävirikettä). Oli hämmentävää aikoinaan saada selville, kuinka myöhäistä nykygeologinen tietämys on; atomeille osattiin tehdä jo monenlaista, ennen kuin mannerlaattoja ymmärrettiin kattavammin. Ja vielä nykyäänkään montaa asiaa ei yksinkertaisesti tiedetä. Maan ytimeen on vaikea mennä tekemään empiirisiä havaintoja.

Utahissa geologisten voimien valtava laajuus ajan ja massan suhteen kirkastuu. Upheaval Domen synty oli pitkään epäselvä: tällä hetkellä varmistumassa oleva teoria on meteorikraateri, josta on vain tuhoutunut lähes kaikki mineraaliaineisto avaruuskappaleesta.

Päivä 14: Capitol Reef

Keväällä kanjonialueen leirintäalueet ovat täynnä, sesonki on suurin. Saimme illalla yhden viimeisistä Canyonlandsin alueen telttapaikoista, ja senkin puiston ulkopuolelta. Amerikkalaisten leirintäalueiden paikat ovat yleensä valtavia – jotta ylisuuret asuntoautot mahtuvat. Yö kanjoniylängöllä on mieliinpainuva; katselen pitkään tähtien syttymistä ja pakenevia värejä. Huonona puolena on lähistön ”mönkijäkilpuri”-kilpailusta johtuva kansoitus: naapuripaikalla joku ropaa mönkijää pitkälle yöhön ja röyhtäilee hämmästyttävän kovaäänisesti. Lyhyehkön yön jälkeen kömmin aamulla katsomaan auringonnousua: valo punertaa kanjonisaaret hiljaisuuden vallitessa.

Aikaisesta aamusta johtuen saamme kuin saammekin telttapaikan Capitol Reefin kansallispuistosta, vaikka ajomatka viekin kolmisen tuntia huoltoasemasuihkun kera. Olemme jo lanseeranneet juttusarjan ”Kaikennäkenyt kansallispuistokävijä liikuttuu”, joka ei petä. Capitol Reef tarjoaa huimia kivimuodostelmia (yllättävää, eikö?) ja Fruitan hämmästyttävän hedelmäpuulehdon kuivuuden keskellä.

Kansallispuiston laakso on tyyppiesimerkki monokliinistä, painuneesta vajoamasta, jonka toinen laita kohoaa jyrkästi. Tuloksena on mitä ihmeellisempiä muodostelmia ja outo vinous: näyttää kuin maisema olisi koko ajan kallellaan. Keskellä virtaa joki, joka luo erinomaiset olosuhteet ruoan kasvattamiselle. Muinaisten intiaaniasutusten jälkeen pieni mormonipioneeriyhteisö asettui tänne, ja hedelmäpuut voivat yhä hyvin. Intiaanit jättivät jälkeensä kalliomaalauksia sekä kastelukanavien pohjat; mormoniasutuksesta on jäljellä muutama museoitu talo.

Jokaisesta kansallispuistosta ja niiden historiasta voisi kertoa muutaman blogin verran; tiivistys on karua. Capitol Reefissä ajamme yhtä matkan kapeimmista teistä, joka kiemurtelee kapenevan rotkon pohjalla. Perillä odottaa loistava vaellusmaasto. Polut vievät kahteen suuntaan: jatkuva kiipeäminen Kultainen valtaistuin-vuoren luo on koko matkan kuumin osuus, mutta loistava kävely. Vastaan tulee kaksi ihmistä; ja kun myöhemmin kuljemme parkkipaikalta toiseen suuntaan helpompaa polkua, on luku 58 (M laski). Vähähiuksinen pääni on lähellä ylikuumeta varotoimenpiteistä huolimatta, ja vettä kuluu litratolkulla. (Vakiovarusteena autossa on oltava iso kanisteri.)

Illalla makaamme raukeina Fruitan nurmella; joki solisee taustalla, ja kohta havahdumme kolmen kauriin läsnäoloon; ne syövät nurmea kymmenen metrin päässä. Aurinko laskee, kuu nousee, ja punaiset jylhät rinteet palavat hitaasti hohtaviksi kekäleiksi ennen lempeää pimeyttä.

Kuvat ovat katsottavissa tästä.

Road trip 4: Grand Teton - Utah

.
Aamulla pyyhimme märkää lunta auton tuulilasista. Kevään tulo vie aikansa vuoristossa.

Päivä 9: Grand Teton

Aivan Yellowstonen vieressä on toinen kansallispuisto, paljon vähemmän ulkomailla tunnettu Grand Teton. National Geographicin lukijoille ovat tuttuja hämmentävät kuvat tasangolta suoraan kohoavasta huimasta vuoristosta. Valkohuiput nousevat korkeuksiin vaaleansinisen järven takana.

Niin ne nytkin nousevat, mutta maisema on täysin valkoharmaa. Vuorilla on pilvet päässä, ja kauloillakin; ja ne pysyvät vaatetettuina molempien päivien ajan, jotka vietämme puiston alueella ja Jacksonin sympaattisessa kylässä.

Kesällä Yellowstonesta pääsee suoraan Tetoniin, mutta nyt tie on suljettu, ja joudumme kiertämään Idahon kautta. Maisemat ovat kuitenkin mainiot myös siellä: perunoistaan tunnettu osavaltio on karun kaunis. (Joku sanoisi ehkä pelkästään, että karu.) Matkapäivä on sunnuntai; mietimme messuun menemistä, mutta matkalle osuu vain Missouri-synodin luterilainen kirkko. Onhan se surkeaa, että kynnys mennä katoliseen jumalanpalvelukseen on pienempi kuin erittäin tiukkapipoiseen luterilaiseen. (Missourin väki ei laske toisten luterilaisten kirkkojen väkeä ehtoollispöytään, esimerkiksi.)

Scenic Byway, tien luokitus, jota tulemme näkemään matkalla paljon, vie meidät tällä kertaa Tetonin vuorisolaan. Huima paikka, etenkin räntäsateessa ja kesärenkailla. Kymmenen asteen mäet ovat aika jyrkkiä, vaikka luku saattaa kuulostaa pieneltä.

Tetonin kierros on valkeanharmaa. Pari pientä puukappelia, suuret kinokset, aavistus vuorten jylhyydestä, opaskeskusten intiaanitaiteen näyttely sekä esittelyvideo; päivä sulautuu leppeään sateeseen.

Päivä 10. Jackson

Huilauspäivä: lepoa, valokuvien lataamista, viestejä ystäville. Aamupäivällä National Museum of Wildlife Art: arkkitehtuuriltaan komea rakennus, joka kerrankin sulautuu maisemaan. Paljon erittäin komeita eläintauluja, ja sangen kiinnostavia ympäristökasvatuksellisia metodeja sekä ideoita.

Iltapäivällä alkaa taas räntäsade, ja vuoraudumme Antler-motellin lämpöön sekä myöhemmin elokuvateatteriin. Win Win on sympaattinen pienen profiilin elokuva: Paul Giamatti loistaa jälleen, mutta suurimman huomion kerää erinomaisesti painijanuorukaista (!) esittävä poika.

Päivä 11. Jackson – Lava Hot Springs – Salt Lake City

Pitkähkö ajopäivä, räntäsateesta kevään kukkaloistoon. Vuoriston ylitys on tällä kertaa Tetonin solaa huomattavasti helpompi. Pienempi tie vie Soda Springsiin ja tarjoaa jälleen yllätyksiä: valtavat valkeat ylängöt, joita tulvavesijärvet täplittävät. Asutusta vain hyvin harvoin, samoin liikennettä.

Lava Hot Springs tarjoaa autuaita kuumia kylpyjä: vesi tulee luonnonlähteestä, ja tarjolla on neljä eri lämpöistä allasta. Niistä ”viilein” on sekin meille hyvin tarpeeksi lämmin. Selkä ja hartiat nauttivat erityisesti.

Salt Lake City on pitkän laakson päässä, jonne johtaa tasainen asutus sekä suuri moottoritie. Vuoriston rauhan jälkeen on aika karua ajaa kahdeksankaistaista vilkasta baanaa. Stressaavaa. Pelastaudumme mormonipyhäkön rauhaan, joka on ristiriitaista. Temppelialue on järjestyksen ja siisteyden prototyyppi, jota täplittävät mielettömät kukkaistutukset ja (yli-)innokkaat naisoppaat. Räntäsateen jälkeen väriloisto iskee.

Utahia hallitsee mormoniperintö. Siihen on jotenkin vaikea suhtautua. Yhtäältä kaikkia vastuullisia elämäntapoja kohtaan herää vahva kunnioitus. Toisaalta mormoneilla on perinteiseen kristinuskoon nähden niin outoja juttuja, että niihin on hankala sopeutua. Mormonit eivät ole aivan vieraan uskonnon edustajia: mutta ei heitä voi nähdä samankaan uskonnon edustajina. Suosittelen mormonitemppelin vieraskeskuksessa käymistä, ei jätä kylmäksi.

Suuri suolajärvi on karu paikka: sen rannoilla ei pitkään viihdy. Ekosysteemi on planeetan erikoisimpia. Seikkailemme lähiöiden halki Sandyn esikaupunkialueelle, josta netti löysi erinomaisen huokean ja silti tasokkaan majoituksen. Vuoret kohoavat mahtavina kaupunkilaakson takana, ja laakson toisella puolella: auringonlasku värjää ne entistä ylevimmiksi.

Yellowstone 2

(Road trip 3)

Juoksemalla biisonia pakoon ja muita elämyksiä Yellowstonen vuoristolaaksoja vaellettaessa.

Päivä 6. Rescue Creek, Mammoth, Boiling River

Useimmat kansallispuiston polut ovat vielä liiaksi lumen vallassa, mutta Mammothin läheiset toimivat jo. Rescue Creekin reitti tarjoaa ensin alavia vuoristoniittyjä ja paljon kauriita, kunnes se kaartaa upean monivärisen jokikanjonin luota jyrkkään ylämäkeen kapeassa kurussa. Korkeus laittaa puuskuttamaan: korkeanpaikan leirit ymmärtää nyt paremmin.

Ylhäällä odottaa upea lounasmaasto suojaisassa laaksossa. Yleensä biisonit eivät välitä autoistakaan mitään: nyt kaksi puhvelia ja lapsensa häiriintyvät meistä jo kahdensadan metrin päästä, ja jolkottelevat reittiä eteenpäin. Maikki pälyilee lounaan ajan ympärilleen, totean, ettei huolta ole; mutta kuinka ollakaan, kahvia juodessa ilmestyy horisonttiin iso biisoni.

Rakennamme skenaarion jälkeenpäin. Isä-puhveli löhöili kaikessa rauhassa nurmella, kun vaimonsa sekä jälkikasvu äkkiä hölkkäävät laaksosta. ”Isi, isi! Ihmiset häiriköi!”, lapset valittavat. ”Noh, noh. Ei niistä yleensä mitään vaaraa ole ollut enää isoisän ajoista lähtien”, isäpuhveli toteaa. ”Ukko! Tee jotain! Perhettäsi säikytellään!”, nootittaa vaimopuhveli, ja mitäs ukko muuta voi kuin lähteä vähän ärsyyntyneenä jolkottelemaan…

Jos olet tuulen alla ja biisoni ei kuule huutoasi, ja jolkottelee suoraan sinua kohti, on olemassa hyvä ratkaisu: hölkkä takaisinpäin. Laakson alaosassa näemme sen vielä tulevan samaan suuntaan, mutta kapeassa kurussa siitä ei näy enää vilaustakaan. (Todennäköisesti se ei edes todellisuudessa havainnut meitä, sattui vain tulemaan pitkään kohti kapeahkossa laaksossa.)

Mammothin käsittämättömän väriset kiviterassit loistavat iltapäivän kirkkaudessa, ja tarjoavat paluumatkalle vielä uintimahdollisuudenkin: kuumat vedet valuvat Gardiner-jokeen, luoden ideaalit olosuhteet luonnonmukaiselle kuumalle kylvylle. Suloista.

Päivä 7. Norris, Canyon, Lake Yellowstone

Majapaikan vaihto, ja sitä ennen pitkähkö ajelu puiston keski- ja koillisosassa. Maantie Yhdysvaltojen suurimmalle ylänköjärvelle on avattu juuri tänään, ja hyödynnämme toki mahdollisuuden. Tien myöhäisen avaamisajankohdan ymmärtää hyvin, kun ajaa sitä: lumivallit ovat parhaimmillaan kolmimetrisiä!

Yellowstone on niin täynnä ihmeitä, että edes neljän siellä vietetyn päivän tarkempi raportointi veisi kokonaisen sarjan blogeja. Joudun tiivistämään, ja toteamaan, että Norrisin geoterminen kenttä on erikoinen paikka: höyryävä ja värikäs laakso. Kanjonialueen kuuluisin paikka on Lower Falls – vesiputouksesta alkava hyvin jyrkkä ja värikäs rotko: lumi täplittää sitä ja korostaa muotoja sekä värejä entisestään. Vaikuttavaa.

Järvi on suuri ja rauhallinen, ja yhä paksusti jäässä, vaikka kuumat lähteet sulattavat pieniä kaistaleita rannoilta. Visitor Center on avattu tänään, ja kuten niin monessa paikassa matkallamme, uudet työntekijät ovat vielä hellyttävän innostuneita ja osaamattomia. Kahvit ja niiden maksaminen järjestyvät aikanaan; vapaaehtoisten määrä on erittäin arvostettava piirre näissä paikoissa. Maikki miettii eläkekesän viettämistä yellowstonelaisessa opaskeskuksessa.

Päivä 8. Geysir Basin

Nyt on nähty yli puolet maailman geysireistä, kun lasketaan Islanti ja tämä valtava geysirkenttä yhteen. Muir toteaa esseessään Yellowstonesta, että on kuin luonto olisi kerännyt aarteensa yhteen paikkaan, aarrekammioon, esiteltäväksi. On kaiken värisiä kiviä, altaita, vuoriakin; vesisuihkuja, höyrysuihkuja, mutasuihkuja; ympärillä aina eläinten ja kasvien rikkaus.

Yellowstonen geysir-kenttien tutkimiseen menee hyvinkin täysi päivä, etenkin jos haluaa kävellä niiden keskellä. Pyhän huolettomuuden matkalaisille käy jälleen hyvin: tihkusateen keskeltä purkautuu ensin jyhkeä Castle-geysir, sitten Grand (maailman suurin ennustettavissa oleva) ja vielä kohta Riverside, joka suihkuttaa vetensä valokuvauksellisesti joen ylle. Viheltelemme karhuille ja ihastelemme lammikoiden upeita väriskaaloja, lähes yksin: on kohtalaisen varhainen aamu, ja muutenkin turisteista suurin osa jää vain Old Faithfulin luo.

Grand Prismatic on parhaimmillaan kukkulalta tai ilmasta; mutta kumpikaan ei ole vaihtoehto, kun kukkulan polku on suljettu karhukauden vuoksi. Jotain käsitystä sen mahtavuudesta saa viereltäkin, jossa toinen lammikko kastelee meidät höyryillään.

Vaikea näitä näkyjä on kuvailla: valokuvista saatte jotain käsitystä. Toukokuun alkua voi suositella Yellowstonen-kävijöille: on ihanaa, kun tiet eivät ole täysiä.

Yellowstone

(Road trip II)

Yellowstonea on vaikea kuvailla: se on niin ihmeellinen paikka. Melkein sanoisin, että sen tarkempi kuvaus on mahdotonta – ellemme olisi juuri lukeneet John Muirin vanhaa ja mahtavaa esseetä tästä kansallispuistojen äidistä.

Päivä 5: Mammoth – Tower-Roosevelt – Cooke City ja takaisin

Rooseveltin valtava kivikaari vie puiston sisään, biisoneiden keskelle, jylhää jokilaaksoa ylös. Keväällä lumi kirkastaa vuorenrinteet, jotka ympäröivät ylänköä; auringossa ne hohtavat jumalallisina.

Mammoth Hot Springs on yksi puiston päätaajamista, ja samalla ihmeistä. Koko Yellowstone on valtava vulkaaninen lämpöpesä; itse asiassa puiston alla on suunnaton tulivuori, jonka purkauksista voi lukea lisää Bill Brysonin loistavasta Lyhyt historia lähes kaikesta – kirjasta.

Mammothissa vulkaaninen toiminta saa aikaan kuumia lähteitä, joista vesi valuu tasaisia terasseja pitkin – samalla synnyttäen nuo terassit! Veden mukana kulkeutuvat mineraalit muodostavat uutta maata, ja erilaiset bakteerit värjäävät maastoa entisestään. Jopa Islannin-kävijälle paikka on ihmeellinen.


Yellowstonen ydintä kiertää kahdeksikon muotoinen tieverkko, jolle pääsee kesäaikaan viittä eri reittiä. Nyt keväällä tieverkko on aluksi E-kirjaimen muotoinen, ja sisäänkäynneistä on vain kaksi auki. Ensimmäisenä päivänä ajamme Mammothista Cooke Cityyn, eli E-kirjaimen yläviivaa.

Maisemat ovat käytännössä sanoinkuvaamattomat, ja eläinten määrä on hämmentävä. Vaellamme yhdellä ensi pysähdyksistä puoli kilometriä Wraith Falls – vesiputoukselle, ja matkalla näemme sekä vikkeliä pika-piennisäkkäitä että keltavatsaisen murmelin. Viheltelemme mennessämme: karhut ovat aktiivisimmillaan kevätaikana. Paluumatkalla huomaan polulla karhunjäljet, ja yritän valokuvata ne vaivihkaa niin ettei Maikki huomaa…

Onhan karhuja Suomessakin, mutta täällä paljon enemmän. Silti perusta on sama, ja pätee myös susiin: kun pidät ääntä kulkiessasi, kaikki on hyvin. Mahdollisuus kohdata loppunsa karhun tai suden toimesta on valovuosia pienempi kuin liikenneonnettomuuden riski.

Ylängön näköalapaikalla kuluu kymmenen minuuttia paikallaan, maisemaa sulatellessa. Lumi korostaa piirteitä: kevät tuo tiettyjä kulkemisvaikeuksia, mutta palkitsee kävijän kauneudella sekä rauhallisuudella. Kesällä puistossa on tuhansia ja tuhansia kävijöitä päivässä: jonossa ajamisen sijaan köröttelemme nyt lähes autioilla teillä.

Retkilounas Tower-Rooseveltin Ranger-aseman pihapöydällä, ja jalkautumaan. Tie kuuluisille Tower-putouksille on vielä suljettu, muttei kävelijöiltä. Ylämäki hengästyttää; yli kahden kilometrin korkeus tekee tehtävänsä. Kirkkaat hanget kimmeltävät tien molemmin puolin. Viheltely hengästyttää ylängön ylämäessä; ja silti sitä haluaa tehdä, etenkin kun tien vierellä on iso joukko karhun kaarnaamia puita.

Harjanteen päällä odottaa palkinto: uskomaton maisema keltaiseen jokikanjoniin, jota kuumat lähteet rikastuttavat. Kuin kaiken huipuksi amerikan sääksi (osprey) liitelee korkealla kanjonin yllä, ja tekee huiman syöksyn kohti korppeja, joiden kanssa sillä näyttää olevan kränää.

Putoukset ovat korkeat, kapeat ja jäiset; niiden yllä kohoaa lohkeileva basalttirinne, jonka maanvyörymiä kauhakuormaaja siivoaa.

Palattuamme jatkamme autolla kohti koillista, ohitse villieläinten laumojen ja kirkkaan valkoisen jokilaakson. Edessä auto hidastaa, ja kohta näemme syyn: kojootti jolkottelee tiellä (ensin luulemme sitä sudeksi). Näytösluonteisesti se metsästää tien laidasta piennisäkkään ja myhäilee tyytyväisenä saalis suussaan.

Jyrkän nousun Cooke Cityyn jälkeen selviää, miksi Beartooth Highwayn sisäänkäynti on vielä suljettu: lunta on naurettava määrä. Talojen julkisivuja ei näe. Vuoret nousevat ympärillä kuin pilvenpiirtäjät.

Silmät kauneudesta raukeina ajamme takaisin: ja loppuiltapäivän himmeässä valossa näemme edellä olevan auton pysähtyvän – ja kyllä, karhun metsänlaidassa, alle sadan metrin päässä. Luonto tarjoaa jälkiruoan jälkiruoan päälle.

Lisää kuvia luvassa myöhemmin.