Vauvan katse

Mitä vauvan silmissä näkyy?

Olen hämmästynyt siitä, miten kiehtovaa pienenkin vauvan kanssa seurustelu on. Kun kuuden viikon ikä saavutetaan ja katsekontakti sekä hymyt vahvistuvat, alkaa erikoinen aika.

Vauvat ovat täysin aitoja. He ilmaisevat tunnetilan täydesti, koko olemuksellaan. Vaikka vauvan huuto saattaakin olla rasittavaa, jos on itse väsynyt, on vauvojen kommunikaation rehellisyys koskettavaa. Koko ilme, kasvot, keho viestittävät tunnetilaa. Jos se on hymy, on lopputulos autuas.

Vauvat eivät vielä ole ”oppineet” ihmisen osan perusmetkua: naamioiden pystyttämistä. Pian se alkaa, eikä pääty, paitsi ehkä aivan vanhana (tai mystikkojen sekä muiden hullujen osalta).

Joskus naamiot ovat toki tarpeen, jotta ihmiset selviävät toistensa kanssa. Mutta usein olen miettinyt, miksi aikuisten pitää käyttää naamioita silloinkin, kun se on turhaa. Mitä tapahtuisi, jos uskaltaisimme aitouteen, samalla hilliten itsekkyyttämme? Voisiko tuloksena olla sen valloittavuuden kaltaisuutta, jota vauvat ilmentävät?

Vauvoilla on vielä yksi erityiskyky. Koska syntymästä on niin vähän aikaa, heidän katseessaan näkyy sellainen puhtaus, joka heijastaa tuonpuoleista.

Kohtasin kirjassa toistaiseksi parhaan sanoituksen tästä ilmiöstä. Voitto Viron hieno ja hämmentävä Minä laulan lapselleni –kirja (1959, s.137) lainaa Friedrich Kayssleria:

Vastasyntyneen lapsen syvät, pohjattomat silmät näyttävät puhuvan meille asioita, näkymättömiä asioita, joiden edessä meitä värisyttää, joita varttuneempi lapsi ei milloinkaan pysty ilmaisemaan, koska he joutuvat näkyväisten asiain painon alle täydellisesti hautautumaan.

Itse en sanoisi, että ”ei milloinkaan”, sillä onneksi kaikki eivät hautaudu täydellisesti maallisten murheiden alle. Mutta harvinaista on sellainen silmien sanoma, jota vauvat välittävät.

Aamuisin

Mitä katselet ensi töiksesi aamuisin?

Luulen, että sillä on yllättävän suuri merkitys. Ainakin pidemmän päälle. Jos talvisin katselee vain verhoja ja pimeyttä, masennus uhkaa.

Tuomas Nevanlinna ehdotti taannoin, että aamun lehden sijaan kannattaisi lukea runoja. Niiden kieli ja maailma sopii paremmin heräävälle mielelle kuin uutisten karu maailma.

Kristillisessä perinteessä aamuhartaudella on aina ollut erityinen sijansa. Kyse on keskittymisestä: siitä mitä ajatellaan (tai ollaan ajattelematta...), mihin katsotaan, mitä kuunnellaan. Laulamisella, runomuotoisella tekstillä tai vaikkapa ikonin katsomisella voi olla pitkälle päivään ulottuva vaikutus.

Itse olen yrittänyt luoda ja ylläpitää aamurutiinia, johon kuuluu verhon avaaminen ja ulos katsominen: puut tervehtivät herääjää ja vähitellen kevättä kohti myös auringonnousun sävyt. Kierrän läpi aina jotain kirjaa: yleensä Viisas vuosi-kokoelmaa, joka on hämmästyttävän riittoisa, ja vaihtelevasti lyhyiden hartaustekstien kirjoja (viime vuosien paras ollut Kun puhun sinulle, australialaisen sarjakuvapiirtäjä Leunigin loistava opus). Näiden vierellä on valokuvakirja, Arthus-Bertrand tai Brandenburg, joista löytyy päivätyt kuvat. Sitten valittu musiikki soimaan ja puuroa sekoittamaan...

Välillä tekee tiukkaa viitsiä, mutta yleisvaikutus on sangen piristävä. Yleisnero Goethen ohjetta yrittäen seurata:

"Jos haluat pysyä nuorena, lue joka päivä runo,
kuuntele hyvää musiikkia
katsele hienoa maalausta
ja, jos mahdollista, tee jotain hyvää."


p.s. Leunigin kirja on näköjään käsittämättömässä tarjouksessa (linkki). Ehdoton suositus.

Ostosviidakko

Osuva termi: me kuljemme marketissa kuin viidakossa. Yleensä tarkoitetaan sitä, että tarjouspedot vaanivat meitä joka puolelta. Kaikkialla näyttäisi olevan jotain kiinnostavaa.

Oletko huomannut, mihin kiinnität kaupassa huomiota? Millaiset lamput lähikaupassasi on? Tai millaiset seinät tarkalleen?

Viidakossa on pakko liikkua siten, että kiinnittää huomion olennaiseen. Oppii tunnistamaan vaarat ja hyödyt. Arkielämässämme tämä toteutuu yhä. Tajuntamme suodattaa suuren, jopa suurimman osan havainnoista sivuun. Me näemme sen, minkä haluamme nähdä – toivottavasti sen, minkä meidän pitää tai olisi hyvä nähdä.

Elämästä ei tulisi mitään, jos kiinnittäisimme huomion kaikkeen. Peltoa ei tulisi kynnettyä, jos maamies pysähtyisi ihailemaan kaikkia erilaisia mullan muodostumia. Mutta samalla suodatetussa todellisuudessa piilee suuria vaaroja.

Me tiedämme, että lapsen kaupassa käynnissä kestää ja kestää – koska lapsi vielä kiinnittää huomiota, jos ei nyt kaikkeen, niin ainakin kaikkeen värikkääseen. Silti haasteenamme on, näin ajattelen, säilyttää jotain lapsen näkötavasta; valokuvaajan näkötavasta, mystikon näkötavasta. Meidän haasteemme on nähdä, ei vain katsoa.

Me kiidämme monenlaisen kauneuden ja hyvyyden ohi, jos vain kiireellä rämistämme eteenpäin, ostoskärrymielellä.

Sienestäjän nöyryys

Sienien etsiminen on monin tavoin tervehdyttävää puuhaa. Paitsi raikasta ilmaa ja luontokokemuksia, se antaa myös opetuksia. Kuten sen, että kannattaa käyttää järkeä, mutta viime kädessä saalis ei ole itsestä kiinni.

Katseen pitäminen maassa opettaa myös jotain. Enkä tarkoita vain silmien tarkkuutta, jota tähän aikaan vuodesta erityisesti tarvitaan - lehtien kaunis värimatto peittää helposti suppilovahverot.

Maahan katseen kohdistaminen on vanha nöyryyden osoitus. Se, ettei vain kuljeskele leuka pystyssä, kertoo kunnioituksesta.

Voisiko ajatella, että ihminen hetkeksi nöyrtyisi luonnon edessä, painaisi katseensa - ja pyytäisi ravintoa? Kumarassa vaelteleva sienestäjä olisikin hankkimassa myös viisautta, ei vain herkkuja.