Kevään riemu ja G.M. Hopkins

Kevättä ei mikään kauniimpaa –
kun putkahtaen kiertyy ruoho rehevänä esiin…

Yksi parhaita kevätrunoilijoita minulle on irlantilainen Gerard Manley Hopkins (1844–1889). Hän on Suomessa kohtalaisen vähän tunnettu, mutta monien runoilijoiden arvostama; esimerkiksi Kirsi Kunnas on suomentanutkin muutaman hänen runoistaan (kuten lainauksen yllä). Se vaatiikin kunnasmaista taitoa: Hopkins leikittelee sanoilla sellaisella tavalla, jonka kääntäminen on toisinaan mahdotonta. Ainoa vaihtoehto on luoda itse uutta, samassa sävellajissa.

Hopkinsin kevätruno ”Spring” on malliesimerkki hänen runotaiteestaan: sanat soljuvat hämmästyttävän soinnukkaasti, mutta tyylittely ei ole itsetarkoituksellista, vaan muoto ja sisältö palvelevat aina toisiaan. Suomenkieliselle lukijalle runo tarjoaa haasteen, sanoja on maisteltava ja ehkä sanakirjaakin käytettävä. Mutta ensilukeminen kannattaa tehdä sydämen korvin.

Nothing is so beautiful as Spring –         
   When weeds, in wheels, shoot long and lovely and lush;         
   Thrush’s eggs look little low heavens, and thrush         
Through the echoing timber does so rinse and wring         
The ear, it strikes like lightnings to hear him sing;
   The glassy peartree leaves and blooms, they brush         
   The descending blue; that blue is all in a rush         
With richness; the racing lambs too have fair their fling.         

What is all this juice and all this joy?         
   A strain of the earth’s sweet being in the beginning
In Eden garden. – Have, get, before it cloy,         
   Before it cloud, Christ, lord, and sour with sinning,         
Innocent mind and Mayday in girl and boy,         
   Most, O maid’s child, thy choice and worthy the winning.

Hopkins oli jesuiittapappi, joka kirjoitti kuulemma salaa itseltäänkin. Kun runot aikanaan löydettiin, ne olivat sensaatio. Hopkins uudisti runotaidetta, mutta oli ainutlaatuinen myös luonnon ja kristinuskon yhdistäjänä. Itse tutustuin häneen Joseph Sittlerin kautta. Sittler liitti Hopkinsin runot ekoteologiaan, mikä oli vähintään kohtuullista, sillä 1800-luvun runoilija oli itse yksi varhaisista kristillisistä luonnonsuojelun puolestapuhujista (ks. esim. Binsey Poplars -runo).

Hopkinsin uskonkäsitys, eli samalla elämänkäsitys, on samansuuntainen kuin omani: elämän perustavimmat asiat ovat samalla syvimpiä uskonnollisia asioita. Kevään riemu on Hopkinsille itseisarvoisen hienoa, mutta samalla se todistaa hänelle Jumalan voimasta (vrt. kotoinen Suvivirsi). Toinen Hopkinsin kevätruno, The May Magnificat, liittää yhteen kevään elämänvoiman ja katolisen Maria-uskon, mutta se on jo toisen kirjoituksen aihe.

Kevättä ei mikään kauniimpaa –
kun putkahtaen kiertyy ruoho rehevänä esiin… 
Se meille muistuttaapi 
hyvyyttäs, Jumala,
ihmeitäs julistaapi
se vuosi vuodelta. 

Kevät!

Kukat nousevat, aurinko nousee; kristityille Jeesus nousee.

Huhtikuussa olen pohtinut paljon vuodenaikojen merkitystä. Kyllähän sen kaikki tunnemme; mutta silti minusta tuntuu, että emme sano sitä ääneen yhtä usein kuin sen voima ansaitsisi.

Kevään tullessa on ilo katsoa ympärilleen. Ihmiset heräävät, osana luontoa. Nyky-yhteiskunnan teknisessä virrassa on pakkovoima tasapäisyyteen: vuoden- ja kellonaikojen neutralointiin. Työtä pitäisi tehdä yölläkin, talvellakin. Ei ihme, että moni on niin stressaantunut joulukuussa. Biologisen olemuksemme mukaan meidän pitäisi lähinnä nukkua talven pimeimpänä aikana.

Jouluna valo voittaa pimeyden: talvipäivänseisaus on yhä taustalla, kristillisessä perinteessä yhdistyen pelastushistorialliseen valon voittoon. Pääsiäisen ajankohtakin on sidottu kevätpäiväntasaukseen. Kristittyjen ei pitäisi väheksyä vuodenaikoja, vaikka kuinka kirkkovuotta korostettaisiin. Kyse on yhdestä maailmasta, jonka olentoja olemme: sielujemme ruumiita, jos kohta ruumiidemme sieluja myös. (Ensi vuonna muuten julkaisemme työryhmän tuotoksena kirjan, jossa tämä on yksi keskeinen ajatus: työnimenä on Luontokirkkovuosi.)

On suurta lahjaa, että vaikkapa vappuna ja juhannuksena voimme juhlia valoa ja elämänvoimaa. Tosin sitä toivoisi, että ilo virtaisi enemmän kuin viina.

On hauska ajatus, että esimerkiksi Huopalahden kirkolla pidetään vappuna yhteisöllinen vapputapahtuma. Kristillinen yhteiselämä voi olla myös tätä: ei sen aina tarvitse olla vakavaa. Iloonhan tämä kaikki lopulta perustuu, tai ainakin ilon toivoon.

Opettajille

Kun ylioppilaat puhkeavat kukkaan
on hyvä muistaa kiittää pölyttäjiä

Kevään vihreä

Eskimoilla voi olla kymmeniä sanoja lumelle: ehkä meillä pitäisi olla vähintään kymmenen vihreälle. Niin erilaiset ovat sen sävyt: marraskuisesta kuusesta keväiseen koivunversoon, sammaleesta sorsan niskaan, lepästä lumpeenlehteen.

Pääsiäisen valo

Pääsiäisenä on eriskummallinen valo.

Vaikka maa on vielä loskainen, vaikka puissa ei ole vielä edes vihreää
- silti pääsiäisenä on valo, joka lupaa kaiken versovan.

Katsot talvesta toipuvaa maisemaa ja tiedät, että kevät on tuleva.

Kevät

Kevät:
vihreä tuli
se palaa