Kevään riemu ja G.M. Hopkins

Kevättä ei mikään kauniimpaa –
kun putkahtaen kiertyy ruoho rehevänä esiin…

Yksi parhaita kevätrunoilijoita minulle on irlantilainen Gerard Manley Hopkins (1844–1889). Hän on Suomessa kohtalaisen vähän tunnettu, mutta monien runoilijoiden arvostama; esimerkiksi Kirsi Kunnas on suomentanutkin muutaman hänen runoistaan (kuten lainauksen yllä). Se vaatiikin kunnasmaista taitoa: Hopkins leikittelee sanoilla sellaisella tavalla, jonka kääntäminen on toisinaan mahdotonta. Ainoa vaihtoehto on luoda itse uutta, samassa sävellajissa.

Hopkinsin kevätruno ”Spring” on malliesimerkki hänen runotaiteestaan: sanat soljuvat hämmästyttävän soinnukkaasti, mutta tyylittely ei ole itsetarkoituksellista, vaan muoto ja sisältö palvelevat aina toisiaan. Suomenkieliselle lukijalle runo tarjoaa haasteen, sanoja on maisteltava ja ehkä sanakirjaakin käytettävä. Mutta ensilukeminen kannattaa tehdä sydämen korvin.

Nothing is so beautiful as Spring –         
   When weeds, in wheels, shoot long and lovely and lush;         
   Thrush’s eggs look little low heavens, and thrush         
Through the echoing timber does so rinse and wring         
The ear, it strikes like lightnings to hear him sing;
   The glassy peartree leaves and blooms, they brush         
   The descending blue; that blue is all in a rush         
With richness; the racing lambs too have fair their fling.         

What is all this juice and all this joy?         
   A strain of the earth’s sweet being in the beginning
In Eden garden. – Have, get, before it cloy,         
   Before it cloud, Christ, lord, and sour with sinning,         
Innocent mind and Mayday in girl and boy,         
   Most, O maid’s child, thy choice and worthy the winning.

Hopkins oli jesuiittapappi, joka kirjoitti kuulemma salaa itseltäänkin. Kun runot aikanaan löydettiin, ne olivat sensaatio. Hopkins uudisti runotaidetta, mutta oli ainutlaatuinen myös luonnon ja kristinuskon yhdistäjänä. Itse tutustuin häneen Joseph Sittlerin kautta. Sittler liitti Hopkinsin runot ekoteologiaan, mikä oli vähintään kohtuullista, sillä 1800-luvun runoilija oli itse yksi varhaisista kristillisistä luonnonsuojelun puolestapuhujista (ks. esim. Binsey Poplars -runo).

Hopkinsin uskonkäsitys, eli samalla elämänkäsitys, on samansuuntainen kuin omani: elämän perustavimmat asiat ovat samalla syvimpiä uskonnollisia asioita. Kevään riemu on Hopkinsille itseisarvoisen hienoa, mutta samalla se todistaa hänelle Jumalan voimasta (vrt. kotoinen Suvivirsi). Toinen Hopkinsin kevätruno, The May Magnificat, liittää yhteen kevään elämänvoiman ja katolisen Maria-uskon, mutta se on jo toisen kirjoituksen aihe.

Kevättä ei mikään kauniimpaa –
kun putkahtaen kiertyy ruoho rehevänä esiin… 
Se meille muistuttaapi 
hyvyyttäs, Jumala,
ihmeitäs julistaapi
se vuosi vuodelta. 

Pyhiinvaellusta Ruotsissa

Vadstena on yksi kauneimmista kaupungeista, joita tunnen. Seminarium om pilgrimsteologi 6.-8.2. tarjosi sekä akateemista että hengellistä antia.

Maailmalla tehdään kohtalaisen vähän akateemista teologista pyhiinvaellustutkimusta: useimmiten asialla ovat uskontotieteilijät. Edes valtava yhdysvaltalainen AAR / SBL –konferenssi ei tarjonnut ainuttakaan varsinaista esitelmää alalta. Sen sijaan paikkaan (place) kohdistuu kansainvälisesti alati kasvavaa mielenkiintoa. Usein paikkojen merkitystä käsittelevät kirjat pohtivat samalla luonnon merkitystä ja yleensä myös pyhiinvaellusta, joten kiinnostuksen kohteeni yhdistyvät näissä teoksissa.

Ruotsin kirkon tukema pyhiinvaellusteologia ja sen tutkimus on ensi sijassa luonteeltaan hengellistä, mutta sisältää myös kuvailevaa tutkimusta. Vaikka Ruotsissa on useita pyhiinvaelluskeskuksia ja palkattua henkilökuntaa, on Vadstena alan ydinkeskus, monestakin syystä. Ikivanha birgittalaisperinne tekee kaupungista katolisen pyhiinvaelluskohteen, ja 1990-luvun lopussa syntynyt Pilgrimscentrum on monin tavoin näyttänyt tietä ruotsalaiselle ja koko pohjoismaalaiselle pyhiinvaellusajattelulle.

Erityisen vaikutusvaltainen on ollut Hans-Erik Lindström, jonka seitsemän pyhiinvaelluksen avainsanaa ovat Pilgrimscentrumin teologian ydinaluetta. Ne ovat levinneet muihin pohjoismaihin, joskin Suomessa hyvin harvoin tiedetään Lindströmin osuutta asiassa. Hänen kirjansa Pilgrimslivet (2005) avaa tarkemmin avainsanoja, joiden taustalla on hänen pitkä kokemuksensa pyhiinvaelluksen parissa. Vielä käytännönläheisempiä havaintoja pyhiinvaelluksesta löytyy Lindströmin aiemmasta kirjasta Det Sjunger Under Skosulorna (1997). Toinenkin Pilgrimslivet-niminen kirja on olemassa, nimittäin tuore ja mainio kokoelma ajatuksia sekä kuvia vaelluksiin liittyen (2012, toim. Anna Braw).

Lindström ei tänä vuonna ollut seminaarissa, mutta Sanna Lindström ja monet muut pyhiinvaellusajattelijat kylläkin. Seminaarin ja Vadstenan arvostuksesta kertoo se, että puhujien joukossa oli useita piispoja, etenkin ”kolmen Martin kopla” eli Martin Lind, Modeus ja Lönnebo. Seminaarin esitelmät julkaistaan aikanaan kirjana ja kahden edellisen seminaarin artikkelikokoelmia saa keskuksen nettikaupasta.

Lindin käytännön elämään sovellettu ehtoollisteologia (esim. Salt, bröd och vin - en pilgrimsteologi, 2011) käyttää pyhiinvaellusta kokonaisvaltaisena kuvana kristityn elämästä (”tiestä”). Modeus taasen tunnetaan Suomessakin selkeästä ulosannistaan (mainittakoon samalla, että Lindin skåne-svenska oli muuten hitusen vaikeaa ymmärtää) ja luovasta ajattelustaan esimerkiksi kasvatuksen saralla. Myös hänen tämänkertainen puheensa kasvojen merkityksestä oli kiinnostava.

Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin Lönnebo, samaan aikaan hauras ja suoraselkäinen vanhus, jonka rytmitetty puhe eteni syvällisten ajatusten maastossa hiljaa kävellen. Etenkin rukoushelminauhasta tunnettu Lönnebo kirjoittaa yhä kirjoja ja ajatus on terävä. Esimerkiksi käsite ”sentrifugi-yhteiskunta” on sangen osuva. ”Det är svårt att vara still i centrifugen.” Kristinusko ja muut hitauden ideologiat linkoutuvat kauemmas vinhasti sykkivästä nykyelämän liikekeskuksesta.

Lönnebo on osallistunut myös Ruotsin kirkon ekoteologian kehittämiseen, jonka tutkiminen oli matkani sivutarkoitus. Valitettavasti peruskäsitykseni varmistui: yllättävän vähän Ruotsissakin alaa harrastetaan. Stefan Edman lienee nimekkäin hahmo, jonka lukuisten herättelevien kirjojen joukossa on myös Lönnebon kanssa yhdessä kirjoitettuja teoksia (esim. tämä). Ekofeminististä teologiaa edustaa Maria Jansdotter Samuelsson, joka on toukokuussa Sigtunassa pidettävän merkittävän kansainvälisen ekoteologisen seminaarin paikallinen yhteyshenkilö.

Pyhiinvaellusteologiaa on talvella ja keväällä tarjolla myös Helsingissä. Pidän aiheesta kurssia yliopistolla yhdessä Heikki Pesosen kanssa: Pyhiinvaellus, paikka ja pyhä -kurssi tarjoaa mainion mahdollisuuden yhdistää erilaisia kiehtovia aiheita. Yliopistolla metodi on akateeminen, mutta kirkollistakin sovellusta on tarjolla Vanhassa kirkossa torstai-iltoina 21.2., 28.2., 21.3 ja 4.4. Toisesta Mooseksen kirjasta eli Exoduksesta liikkeelle lähtien käsittelen pyhiinvaellusteologiaa sekä kristinuskon ”perusjuonena” että käytännön pyhiinvaelluksiin liittyen. Lisätietoa löydät aihetta käsittelevästä blogistani pyhiinvaelluksesta.blogspot.fi.

Vadstenan ja sen ympäristön kauneudesta kirjoitin syksyllä. Talvipuku on erilainen, muttei vähemmän kaunis: lumi kehystää vanhojen puutalojen värikylläisiä pintoja ja luostarin jyhkeitä piirteitä. Vätternin rannassa jäälautat keinuvat ja tuulisena päivänä aaltojen pisarat jäätyvät koristeiksi rantamuuriin. Jos avantouinti ei houkuta, selkäänsä voi elvyttää uimalla harjakattoisessa hallissa. Kaiketi vain Ruotsissa (ja Vadstenassa) voi onnistua, että kerran viikossa hallissa pidetään ”ui rauhassa”-tunti: valot sammutetaan, kynttilät palavat altaan ympärillä ja hämärään sukeltaessa voi kuvitella uivansa katedraalissa.

Ekoteologiaa

Ensimmäinen ekoteologian luentosarja alkaa yliopistolla 19.1.

On ollut mielenkiintoista valmistella ensimmäistä kokonaista luentosarjaa, josta on vastuussa. Koko lukuvuoden 2010 käytännössä keräsin ekoteologista aineistoa, ja tänä lukuvuonna on tuntunut sangen hyvältä tyhjentää päätä paperille. Se, että nyt voi käsitellä asioita myös suullisesti toisten ihmisten kanssa koko kevään ajan, on motivoiva ja haastava asia.

Kaksi mahdollista väärinkäsitystä on saman tien kumottava. Ensiksi, ekoteologiaa on toki opetettu Helsingin yliopistossa sisällön puolesta ennenkin, muttei näin laajasti, eikä tällä nimikkeellä. Jo Martti Lindqvist sisällytti etiikan ja ekumeenikan luentoihinsa ekoteologisia teemoja 1970-luvun loppupuolella, mutta sen jälkeen opetuksen tarjoaminen aiheeseen liittyen on ollut hyvin satunnaista. Timo Veijolan raamatuntutkimuksen luennot ja Suvielise Nurmen ympäristöetiikan luennot ovat olleet käsittääkseni ainoiden laajempien kokonaisuuksien joukossa.

Toiseksi, en onneksi ole täysin yksin tästä vastuussa, vaan yliopistonlehtori Heikki Pesonen on ollut olennaisessa osassa koko kurssin synnyssä. Heikki on tehnyt jo pidempään uskontotieteellistä ympäristötutkimusta, johon hän sai myös tietokirjan kirjoittamisapurahan, minkä vuoksi vastaan periodista 3 yksin. Periodissa 4 myös Heikki on mukana, kun käsittelemme opiskelijoiden ryhmätöiden pohjalta syventäviä teemoja, kuten ekofeminismiä, prosessiteologiaa ja vapautuksen ekoteologioita.

Olen pitkään ollut innostunut opettamisesta, aina sijaisopettajan arjesta alkaen. Pastorin työ tarjosi siihen erilaisia tilaisuuksia. Viime aikoina käytännön ekoteologian koulutukset ja luennot ovat tuoneet hyvää vaihtelua kirjamaailmaan: hyvin monesta syystä olen kiertänyt mielelläni eri puolilla Suomea puhumassa ja keskustelemassa. Yliopistomaailmassakin olen puhunut, mutta tämä on ensimmäinen laajempi kokonaisuus.

On metkaa miettiä, mitkä rakenteet ja työtavat palvelisivat oppimista parhaiten. Käytännön opetustilanteissa olen tottunut virittävien, prosessoivien ja ylipäätään osallistavien metodien käyttöön; yliopistolla frontaaliopetus eli edestä puhuminen on suuremmassa osassa, mutta pyrin silti yhdistämään hyväksi koettuja menetelmiä myös luentosaliin. Oman lisänsä tilanteeseen tuo se, että luentosarja on mahdollista liittää monitieteellisten ympäristöopintojen HENVI-kokonaisuuteen. Paikalla on siis myös luonnontieteilijöitä ja muiden humanistis-yhteiskunnallisten tiedekuntien väkeä.

Suoritin itse HENVI-johdantokurssin syksyllä: oli mielenkiintoista tutustua eri ympäristöalojen väkeen ja näkökulmiin. On hyvä, että humanistit ja luonnontieteilijät, eri variaatioineen, joutuvat ja pääsevät samaan tilaan. Haasteena on yhteisen kielen löytyminen, maailmojen kohtaaminen. Omalle luentosarjalleni se merkitsee sitä, että ymmärrettävyyden on oltava kunnossa.

Joseph Sittler, väitöskirjani kohde, piti tavoitteenaan juuri tätä: julkista keskustelua teologiasta tavalla, joka on ymmärrettävää ihmisille, jotka ovat aiheesta kiinnostuneita. Kaikkia kristinuskon perusasioita ei voi aina kerrata, mutta perustavimpia ja syvimpiä asioita on usein syytä sanoittaa tilanteeseen soveltuvalla tavalla. Kyse on myös ajattelun selkeydestä: jos teologisen ajatusrakennelman aidosti ymmärtää, pitäisi olla myös mahdollista kertoa siitä tavalla, joka on ymmärrettävää. Oma lukunsa on se, että tiedemaailman ihmisillä (ja muissakin maailmoissa, toki) on usein kiusaus todistella pätevyyttään käyttämällä vaikeaa ja teknistä kieltä. Kuitenkin, jos tieteen (tai vaikkapa uskonnon) perimmäinen rooli muita palvelevana toimintana otetaan tosissaan, ei pätevyyden merkkinä ole vaikeatajuisuus vaan ymmärrettävyys.

Sitä lähdetään tavoittelemaan Helsingin yliopiston päärakennuksen salissa 8 torstaisin klo 12.15-13.45, 19.1.-3.5. Tervetuloa kuuntelemaan luentoja ja osallistumaan keskusteluun, vaikket koko kurssia suorittaisikaan! Luentojen aiheet ja aikataulun löydät tästä linkistä, joka vie ekoteologia-blogiin.