Lapsi: vaellus

Vauvan hoitaminen on kuin vaelluksella olemista: päivä täyttyy tarpeellisista askareista, jotka tulee tehdä. Jos olosuhteet ovat riittävän hyvät, onnellisuus riippuu paljolti siitä, miten asennoituu.

Vaeltaessa aikakäsitys muuttuu. Elämä pelkistyy perusasioihin. Kellonajat eivät ole niin tärkeitä. Olennaista on ruoka, juoma, kulku, virtaus, lepo.

En ole ikinä vaelluksella pitänyt tarpeellisia toimia mitenkään inhottavina, kuormittavina tai pahalla tavalla työläinä. Jos vettä pitää hakea joesta, sitä haetaan. Jos taival on taitettava sateessa, niin tehdään. Ruoka on laitettava, tavarat on huollettava, joka aamu on pakattava ja jatkettava matkaa. Ja tämä kaikki ei ole ”työtä”, vaan hyvää perustekemistä.

Onnellinen se, joka arkielämässään saavuttaa samankaltaisen asenteen. Vaellus on rajattu aika, mikä tekee siitä nauttimisesta helpompaa, samoin kuin erityinen maasto. Arki on arkea, mutta lopulta kyse on asenteesta. Jokainen päivä on lopulta erilainen, perustoimet tuottavat hyvää, aina on uutta koettavana. Ihmisen työn ei pitäisi olla työlästä, vaikka se olisi raskastakin, vaan tarkoituksen sävyttämää ja siunaamaa.

Eräs kesäilta pysähdyin harsovaippoja ripustellessani miettimään, miksi minua ei yleensä harmita, vaikka ”kotitöiden” määrä on kasvanut räjähdysmäisesti. Tajusin, että minun oli suotu suhtautua asiaan kuten vaellusaskareisiin. On asioita, jotka pitää tehdä. Niitä tehdessään kannattaa olla onnellinen.

Toki lapsen huolehtimiseen liittyvä syvä tarkoituksenmukaisuus tekee asiasta helpompaa. Lapsi katsoo suurilla silmillä, on täynnä Totuutta ja rohkaisee elämään.

Kukkulan laelta

(Amerikan ja Euroopan välissä, osa 3/3)

Elämän pysyvin piirre on muutos. Joskus, eri etappien välillä, polku vie suuremman mäen läheltä. Jos hyvin käy, saat voimia kiivetä mäen päälle: vaikka aina on helpompaa kiertää alempaa ohi. Huipulta, tuulessa, hikisenä katselet ympärillä avautuvaa maisemaa. Näet, mistä olet tullut; maasto piirtyy pääpiirteissään selkeänä. Tuollaiselta tuo vaihe näyttää kauempaa katsottuna; ja tuossa näkyy se kivikko, tuolla tuo niitty…

Sivuilla näkyy kiinnostavia näkyjä, mutta ne eivät ole yhtä merkityksellisiä, vaikka kiehtovia ovatkin; niihin ei ole henkilökohtaista suhdetta. Edessä aukeaa ehkä lumoavin maisema: suunta, johon olet aikonut kulkea, tai johon koet välttämättömäksi kulkea. Siitä näkyvät pääpiirteet: etenkin aivan seuraava maasto. Tuosta alas, tuolta puiden siimekseen; tuolla vähän kauempana nousevat harjanteet. Mutta tarkkaa reittiä ei näy; ainoa tapa saada se selville on kulkea.

Horisontissa loistavat kirkkaudessa vuoret. Nekin näkee usein parhaiten ylhäältä. Myöhemmin, alhaalla, kun suo aukeaa, siintää taivaanrannassa huippu: kaukaisena, muistuttaen, suuntaa antaen. Ehkä joskus askeleet vievät taas laelle; siihen saakka on vain kuljettava metsän halki.

Eräs pyhiinvaellus Amerikan halki

(Amerikan ja Euroopan välissä, osa 2/3)

Katselen junasta Helsingin kerrostaloja: pieniä, sangen sympaattisia, puiden ympäröimiä. Vähitellen toivun Amerikasta. Jotkut toipumisprosessit huomaa parhaiten vasta, kun ne ovat päättymässä. Terveyden olotilan voi unohtaa, ja muistaa keveyden vasta saavutettuaan sen uudestaan.

Amerikka muuttaa ihmisiä. Terveysvaikutteinen maanosa.
Mutta eihän terveys ole ikinä staattinen, muuttumaton. Terveys on suhde. Olo-tila. Kulkijan suhde tiehen, itseensä, kaikkeen ympäröivään ja läpäisevään.

Elämän halki vie tie. Kaksi asiaa korostuu: yritys kulkea vastuullisesti, ja samalla matkasta nauttien.

Vajaan puolen vuoden matka Amerikan halki opettaa monia asioita. Pyhiinvaelluksiksi kutsuttujen matkojen olennainen piirre on syvä merkitys, joka ilmenee muutoksena. Koko elämän voi nähdä pyhiinvaellukseksi, joka koostuu lyhyemmistä osataipaleista.

Amerikan pyhiinvaellus vetää länteen, kohti laskevaa aurinkoa. Suunnattoman keskitasangon jälkeen kohoavat valtavat vuoret. Niiden ihmeiden, korkeuksien ja syvyyksien, suolajärvien ja tulivuorien ja kivikaarien ja eläinlaumojen takana siintää valtameri. Rajavyöhyke, jossa maa järisee. Aurinko kimmeltää aavalla, suuret aallot hengittävät rantaan.

Maanteiden ja kaupunkienkin nimet muuttuvat hengellisiksi. Enkelten kaupunki, täynnä kaikenlaisia olentoja. Old Camino Road, rantaa pitkin, kulkien luostareiden kautta – joiden historiassa viiltää intiaaniheimojen kurja kohtelu, sama pyhyyden ja pahuuden yhdistelmä joka luonnehtii modernia enkelten kaupunkia. Viinitarhat notkuvat hedelmistä, työttömät etsivät elantoa, katoava kimmellys häikäisee monta kulkijaa. Pyhä Barbara, Pyhä Jaakko (Diego): monelta eri pyhimykseltä etsitään apua, mutta yleisin neuvonantaja on ammattinsa vanhin, punakätinen. Rikkaat ja köyhät, menestyjät ja hipit ja kulkurit: kaikkien edessä aukeaa meri, ikuisista voimista muistuttaen.

Tie johtaa eteenpäin
rannikkovuorten yli
punapuumetsien läpi
hiekkarantoja pitkin
autolaumojen halki

Kunnes edessä on silta
Kultainen portti
ja Pyhän Fransiskuksen kaupunki.

Meren rantaan

(Road Trip 9)

Ja jokainen päivä on ihana kuin merelle johtava tie.
- Anthony de Saint-Exupery, Terre des hommes (Siipien sankarit)


Meren rannalle saapumisessa on jotain syvän ikiaikaista. Aava jättää jälkensä rannikon asukkaisiin, jotka ovat aina hivenen erilaisia kuin useimmat sisämaan ihmiset; mutta erityinen vaikutus liittyy matkoihin, jotka saapuvat kaukaa ja päättyvät meren rannalle.

Aaltojen ääni resonoi pyhiinvaeltajan taajuuksilla ihmisessä. Rajallinen ja rajaton kohtaavat, yksilö ja kaikkeus. Ei ole lainkaan erikoista, että lukuisalle Santiagon tien vaeltajille on olennaista tehdä vielä jatkomatka meren rantaan, Finisterraan, ”maan ääreen”. Matka rajalle, laidalle, rannalle on silloin pisimmillään. Kun kasvot käännetään taas maata ja kotia kohti, sinne palataan muuttuneena. Joku polttaa vanhat vaatteensa tästä merkiksi.

Gonna take the state-by-state
‘til I hit the Golden Gate
get my feet wet in the ocean.

I’m still living in the dream we had
for me it’s not over...

Vanha kunnon Neil laulaa, ja kitaran sävelet siivittävät maailman lentoon; matkan tunnuslaulu kiteyttää olennaisen.

Talking ’bout you and me
talking ’bout eternity
talking ‘bout the Big Time.

Neil Young: Big Time

Tutkijan retriitti

Tutkijalla ja kilvoittelijaerakolla on enemmän yhteistä kuin usein ajatellaan.

Hyvä johdanto tähän on Rene Gothonin hienossa Tuntematon pyhiinvaeltaja –kirjassa. Gothoni, Helsingin yliopiston uskontotieteilijä, matkaa Kreikan pyhälle Athos-vuorelle kahdessa tarkoituksessa: tutkiakseen ja kokeakseen pyhiinvaellusta. Hänellä on mukanaan arkistosta löydetty vanha kuva pienestä, syrjäisestä erakkosaaresta: ja hämmästyttävien ’yhteensattumien’ jälkeen hän löytää tiensä sinne.

Saarta asuttaa yksin kilvoittelijamunkki, joka päättää hyväksyä Gothonin viikoksi saarelle. Keskustelut ja kokemukset, jotka seuraavat, ovat pyhiinvaelluskirjallisuuden helmiä. (Divina laterna, lamppu palaa!) Yksi johtopäätös, jonka munkki ja Gothoni tekevät, on tutkijan ja kilvoittelijan suuri yhtenevyys. Molemmat pyrkivät keskittymään olennaiseen, olemaan rehellisiä ja vastustamaan jatkuvia kiusauksia harhailla polulta.

Kuukausi yksin ekoteologisen kirjallisuuden ja Joseph Sittlerin rikkaiden moniaiheisten puheiden äärellä on ollut eräänlainen retriitti. Kuten vaelluksella käy, jonkin ajan päästä ei ajattele kauheasti kaukaisia asioita: on vain, tekee sitä mitä nyt tekee, keskittyy. Se maailma, jonka kanssa on tekemisissä, hallitsee kokonaisvaltaisesti. Vaelluksella se on luonto, ’ekoteologisella tutkimusvaelluksella’ luonnon ja kristinuskon suhde.

Ymmärrän yhä paremmin hajamieliseltä vaikuttavia tutkijoita, jotka elävät omassa maailmassaan; mutta uskon vahvasti, että tuon maailman on liityttävä tähän maailmaan, jotta se palvelee eniten. Kun on aikansa viljelty, on korjattava ja jaettava satoa.

Samalla harrastan pyhiinvaellustutkimusta, joka nivoutuu tähän kaikkeen. Olen yhä vakuuttuneempi pyhiinvaelluksen voimasta elämän perusvertauskuvana ja palvelevana käytännön hengellisyyden tapana. Hengellisempi tulkinta tästä ilmestyy piakkoin Crux-lehdessä, tieteellisempi versio odottaa vielä muokkausta ja eteenpäin lähettämistä. Pyhät polut –vaelluksilla on vielä paikkoja jäljellä, tervetuloa matkaan.

Matkalla

Matkalla olemisen asenne;
ihminen kaipaa sitä.

Matkalla näkee paremmin - lopulta myös arkeen. Tässä lienee yksi matkojen syvä tarkoitus: sekä niissä itsessään, mutta ennen kaikkea arjessa. Koko elämän matkassa.

Matkalla olemisesta riittäisi ajateltavaa ja keskusteltavaa. Tämän kirjoituksen kautta pääset halutessasi katsomaan kuluneen vuoden matkakuvia, erityisesti Unkarin keväästä ja Saksan kesästä.

Samalla tämä on matkojen taite: lähden kohta Amerikkaan kevääksi tutkimaan ja... no, mitä sitä ihminen nyt yleensä tekeekään. Elää, ajattelee ja tuntee. Sitä mistä kaikki tekstit kertovat.

Tämä blogi saa siis kevääksi uuden sävyn: ajatuksia Amerikasta. Tervetuloa matkalle.

Karhunpolulta

Harvinainen vaellukseen valmistautuminen: ensin piti varoa hurjia helteitä. Kolilla pyörähdimme 31 asteen lämpötilassa, ja se riitti. Mäkrälle nousun jälkeen oli melkoinen hikivirta. Ei mihinkään rinkan kanssa noissa asteissa, ainakaan päiväsaikaan.

Seuraavaksi piti varoa hurjia myrskyjä. Ne menivät onneksi läheltä ohi – mutta joku niistä kärsimään toki aina joutuu. Pielisellä kävi melkoinen pöhinä, kun ukkonen sivusi järveä. Jäi verkkojen nosto airovoimin väliin.

Tuntia ennen lähtöä tuli vielä tieto, että Venäjän puolella on iso metsäpalo juuri suunnitellun reitin korkeudella. Kun on aikeissa lähteä kymmenen kilometrin päähän rajasta ja palosta, sitä tahtoo varmistaa, mikä on tilanne.

Tuuli puhalsi itään päin ja Venäjän viranomaisten mukaan palo oli ”melko hyvin hallinnassa”. Tällä luottamuksella matkaan. Kontiovaarantie kulkee kapeaa, korkeaa harjua pitkin kohti Patvinsuon kansallispuistoa: lämmin suositus! Mutta jos on liukas keli, kannattaa miettiä kahdesti ennen kuin autonsa sinne suuntaa…

Myrsky kulki aiemmin Venäjälle Patvinsuota sivuten. Kaatuneita puita olikin lopulta satoja ja satoja, reitin päälläkin. Karhunpolku on Lieksan kaupungin ylläpitämä 135 km reitti, joka jatkaa siitä mihin Susitaival Ilomantsista päättyy. Me asetimme tavoitteeksi kulkea tämän kesän lämmöissä noin puoliväliin, Ruunaalle, ja jatkaa taas ensi vuonna.

Kuvien myötä voit seurata matkaa:

- Kuvagalleria -

Reitti on oikein onnistunut: tehometsätalouden jäljet näkyvät vähemmän kuin Susitaipaleella (joka on sekin hieno reitti kuitenkin) ja asutusta on myös sitäkin vähää vähemmän. Hienoja harjuosuuksia on jälleen tarjolla: päälle mahtuu oikeastaan vain polku, ja alla avautuvat järvet ja suot.

Majava-alueita jää matkalle paljon. Massen jälkeläisistä ruhtinas Jalo-Masse III toivotti meidät tervetulleeksi valtakuntaansa Pitkäjärvellä. Hänen serkkunsa Urwald oli vielä tuttavallisempi ja kävi illan aikana Särkkäjoen laavulla kahdestikin uteliaasti katsomassa, ketä siellä majailee. Kulkijat olivatkin nähtävyys: ketään muuta ei Suomujärven ja Ruunaan välillä näkynytkään polulla.

Vedensaanti oli suuri haaste: normaalistikin reitillä ja etenkin näin kuivana ja kuumana kesänä. Suomulla on hyvä kaivo – seuraava onkin Ruunaan vesihanassa. Onneksi majavat ovat aiheuttaneet virtauskohtia: niiden etsiskely oli illansuussa pakollista mutta myös ihan hauskaa puuhaa. Piilon laavun koillispuolella, Pitkäjärven pohjoispuolella Laskulammin sillalla ja Särkkäjoen lähdepitoisen järven lasku-uomassa oli riittävän hyvät paikat.

Metkoin ja viileintä vettä tarjonnut oli Kyrönsärkältä laskeuduttua sijaitsevan nuotiopaikan uoma. Kohina houkutteli tutkimaan – tuloksena yli metrin korkea majavapato! Sivu-uomassa oli ihanan kylmää vettä. Kaikki uomista juomiset tietenkin omalla vastuulla! Mutta näistä meille ei tullut vatsaongelmia. Ruunaanjärven vettä sitten keitettiin ja yritettiin mehutiivisteen jämillä peittää huomattavaa makua.

Lisätietoja reiteistä sivustolta www.vaellus.info ja kirjasta Pohjois-Karjalan vaellusreittiopas. Lähtekäämme poluille…

Pyhiltä poluilta

Ryhmässä vaeltaminen on mielenkiintoinen kokemus, monella tavalla. Ehkä se on vielä vertauskuvallisempaa kuin yksin tai muutaman hengen kanssa vaellus? Ryhmä on kuva koko ihmisyhteisöstä. Erilaisuuden keskellä on vain tultava toimeen - ja avain siihen on, että ymmärrämme toistemme pohjimmaisen samankaltaisuuden.

On hämmästyttävää, miten erilaisiksi erilaiset ryhmät voivat muodostua sen mukaan, lähdetäänkö liikkeelle siitä hyvästä, mikä meitä yhdistää, vai siitä pahasta, joka meitä erottaa.

Pyhät polut - vaellus on hullu ja hieno hanke; ehkä sitä hienompi, koska se on niin hullu. 160 kilometriä kävellen ja 20 soutaen viikossa, usein metsäpolkuja pitkin (siis kävely, ei soutu). Joskus hankkeet onnistuvat juuri siksi, että niihin käydään sydämellä: luottamuksella, työllä, uskolla. Hämmästyttävästi kaikki voi järjestyä - kuten nyt kävi. Elämän syvimmät asiat vaativat itsensä likoon laittamista; pyhää voi lähestyä vain asettumalla alttiiksi. Luottamalla, että maa kantaa.

Parhaat paikat

Parhaat paikat
eivät yleensä ole pääkadulla.

Tuli vuori

Tuli vuori
muutti ihmisten suunnitelmat.

Jännä ajatus, että olen retkeillyt nyt purkautuvalla tulivuorella. Ensimmäinen, pienempi purkaus oli hyvin lähellä Skogar-Thorsmörk – reitin erämajaa Fimmvorduhalsissa. Siellä joskus pidettiin tuulta lähes vuorokausi. Välillä pilvien välistä aukeni unenomaisena Atlantti kilometri alapuolella. Matkalla Skogarista ylös on kymmenittäin maailmanluokan vesiputouksia – ja tiukka kiipuu.

Ilmaisen sympatiani kaikille niille, jotka joutuvat venymään purkauksen vuoksi. Itse pääsin juuri päivää ennen Suomeen, lähellä oli minullakin. Laajemmalla skaalalla on mielenkiintoista pohtia ilmiön merkitystä.

Ihminen on tottunut jo liikaakin siihen, ettei mikään luonnonvoima estä businesselämän pyörimistä. Toisinaanhan tämä kostautuu rankasti, kun unohdetaan tarvittava varovaisuus luonnonvoimien edessä. On terveellistä muistaa oma pienuus ja kuolevaisuus.

Islantilaiset ovat erikoista kansaa. Eyjafjallan viereinen valtava Katla-tulivuori on jo vuosikausia jäljessä yleisesti purkausaikataulustaan. Miltä tuntuisi elää alueella, josta tiedät, että koska tahansa voi alkaa järistä ja jyristä? Islantilaiset, ainakin osa heistä, omaavat mahdollisuuksia eksistentiaalisen vireen vahvaan säilyttämiseen. Elämää ei voi kokonaan laittaa taskuun, hallita ja hillitä. On vain otettava tämä hetki sellaisena kuin se on – ja tehtävä parhaansa siinä.

(kuvassa Eyjafjalla Thorsmörkistä päin)

Susitaipaleelta

Lähes sata kilometriä metsämaisemaa. Autuasta.

Pohjois-Karjala tarjoaa vielä kohtalaisen käymättömiä korpimaita. Tosin suomalainen metsä ei ole entisensä: nykyään Lapin eteläpuolella on vaikeaa ellei mahdotonta löytää pistettä, josta olisi pidempään kuin kilometri lähimmälle (metsäauto)tielle. (Näin Jussi Kivi toteaa mainiossa Kaunotaiteellisessa eräretkeilyoppaassaan.) Metsät on kesytetty.

Susitaival kulkee myös enimmäkseen talousmetsissä. Onneksi hyvin hoidettu talousmetsä on vielä kelpo kulkea. Valitettavasti myös toisenlaista metsätaloutta ilmenee, ja paljon.

Susitaipaleelle on löydetty kilometrikaupalla kapeita hiekkaharjuja, joiden päällä polku kulkee männikön halki. Vierelle levittäytyvät suloiset kangasmetsät, sammalpeite, sienet ja mustikat. Suuret ja pienet järvet aukeavat ympärille, lähes rakentamattomina. Ja sitten, yhtäkkiä, polku törmää avohakkuualueisiin. Valtava kontrasti, paratiisin kunnailta helvetin autioon risukkoon. Miten kohtelemme metsiämme?

Kuvia löydät tästä linkistä.

Älyvapaa vaellus

Kuinka ajattelematonta!

ja ihanaa.

Vaellus on parhaimmillaan älyvapaata:

on vain

kulkee

tie vie.

Olemme niin kiinni järjessämme

kaikissa arkipäivän askareissa:

kuinka hyvää tekeekään pelkistyä

älytä olla vain yhdessä ajatuksessa.

Jotain kertoo kulttuuristamme se, että tyhmyyttä kutsutaan älyvapaudeksi ja huolimatonta toimintaa ajattelemattomaksi. Äly ja ajatus ovat suurimpien lahjojen joukossa, mutta myös toisinaan kahleita. Joskus älyvapaus on hyvin vapauttavaa. Ja ajattelemattomuus arvo itsessään, oikein ymmärrettynä.

Vaeltamisesta ja ajatuksista

Vaellus – ei siis kokonaisvaltainen elämän vaellus, vaan rajatumpi matka – on ideoiden suhteen mielenkiintoinen asia. Kun elämä pelkistyy olennaiseen, ravintoon ja kulkemiseen, ei välttämättä ajattele. Vain on. Ja se on hyvä.

Mutta silti vaellukset tekevät äärimmäisen hyvää ajattelullekin. Paitsi että ne muistuttavat kokonaisvaltaisuuden ja ruumiillisen rasituksen merkityksestä mielelle, ne kasvattavat ajatuksia. Eivät ehkä heti: mutta eihän peltokaan.

Kun lähdet, kylvät
jokainen askele istuttaa, vie maahan
kaikki säätilat kasvattavat
- nousut, laskut –
ja pohjimmiltaan valo.

Aika kuluu
jonkin siemenen saattaa jo unohtaa kokonaankin
kunnes eräänä päivänä versoaa
kuin lahjana
annetaan, tulee todeksi
elävä varsi
kaunis kukka
ympäristöään ravitseva hedelmä.


p.s. Onnekasta, kun saa lähteä jälleen vaeltamaan. Toivottavasti jatkossakin: suosittelen allekirjoittamista osoitteessa http://www.pelastapallas.fi/ .

Vaelluksen päämäärä

Rauhassa edeten
kuin katsellen junan ikkunasta
ohikiitävää maailmaa

Vaeltajan sielu
aistii ruumiin ikkunoiden kautta
elämän jonka läpi virtaa.

Religiosa y otros?

Santiago de Compostelan tien päässä odottaa valtava katedraali ja sen vieressä pyhiinvaeltajien toimisto, josta saa todistuspaperin vaelluksesta. Samalla joutuu vastaamaan kysymykseen vaelluksen syistä: a) religiosa eli uskonnolliset b) uskonnolliset ja muut syyt c) ei-uskonnolliset?

Mielenkiintoinen valinta. Vaikka nykyaikana Jaakon tietä kuljetaan sangen eri kulttuurissa kuin aikoinaan, silti suurin osa vastaa a) tai b). Keskimäärin kolmannes vastaa syyksi pelkästään uskonnolliset. Niin tein minäkin, hetken harkittuani.

Tottakai vaellukselta odottaa sitä hyvää oloa, joka runsaasta liikkumisesta ja ulkona olosta seuraa. Kauniita maisemia – ja niitä Galicia tarjosi hämmästyttävän paljon kukkivine pensaineen. Sitä tervehdyttävää vaikutusta, joka seuraa, kun jättää niin paljon toisarvoista pois. Kun elämä pelkistyy kulkemiseen, toisten seuraan tai yksinäiseen mietiskelyyn, ruokaan ja juomaan ja aistien valppaana oloon – silloin hedelmät ovat maukkaita.

Mutta tämä kaikki on minulle uskonnollista. Ruumis ja sen kulkeminen, luonto ja kulttuuri, ruoka ja juoma, toisten ihmisten seura – kaikki syvästi uskonnollisia asioita. Elämä ja todellisuus, jonka keskellä - jonka vuoksi - elämme.

Me kuljemme kaiken aikaa maailmankatsomuksemme varassa ja sen läpi.

Kristitylle kyse on siitä, minkä Paavali sanoittaa Ateenassa, Apostolien tekojen luvussa 17 (27-28): ”Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme.”

Pyhiinvaellus

Vaellus pyhiin, pyhään.
Yksittäisen vaelluksen yhteys kaikkeen tulee esille pyhiinvaeltajien hautausmaalla, vaikkapa Jaakon tien yhteydessä. Haudatuista sanotaan, että he ovat jo päässeet perille.
Pyhät, Pyhään.

Mutta pyhiinvaellukset tehdään kuitenkin tässä elämässä – ja sanoisin, että ennen kaikkea tätä elämää varten, sillä tämä elämä on avain ja portti mahdollisiin tuleviin. Ja tämän elämän pyhiinvaellukset opettavat ennen kaikkea, että jokainen vaellus on pyhä.
Jokainen päivä: jokaisen päivän matka.
Vaikkei kauheasti kävelisikään.

Aamulla heräät edessäsi tämän päivän osuus. Nousut, haasteet; laskut, helpot (mutta piilevästi vaaralliset!) etapit. Pääset kyllä aina johonkin: mutta olennaisinta lienee, miten teet matkaa.

(Mutta ei nyt enempää. Juuri on päästy kotiin Espanjasta. Vaikuttava matka.)