(You Got the Love. song & lyrics Anthony B. Stephens, Arnecia Michelle Harris & John Bellamy.)
“Sometimes I feel like throwing my hands up in the air.”
Kuulostaako tutulta? Minulle ainakin.
“Sometimes it seems that the going is just too rough
And things go wrong no matter what I do...”
Palaan aina ajoittain Tolkienin kirjeisiin hengellisenä ravintona. Ei saarnoina, ei hartauksina, vaan elämän keskelle tulevien sanojen vuoksi; sellaisten sanojen, joiden taustalta kumpuaa usko ja heittäytyminen Korkeamman varaan.
”Life is rather above the measure of all of us (save for a very few perhaps).” Tämä iäkkään Tolkienin lause on hyvin usein lohduttanut minua. Yli menee, yli käy.
“Now and then it seems that life is just too much
But you’ve got the love I need to see me through.”
Laulu tehtiin jo 1986, itse tutustuin sen miksattuun versioon 1997 ja nyt se soi Youth-elokuvan avausraitana ja avaimena. Elokuvassa vanhat miehet yrittävät jotenkin selvitä tilanteesta, jossa menneisyys on jo kaukana ja tulevaisuus lyhyt.
“Time after time I think, ‘Oh, Lord, what's the use?’
Time after time I think it's just no good
‘Cause sooner or later in life, the things you love you lose.”
Suhde menetyksiin on elokuvan yksi pääteema. Eros on poissa, agape suurissa vaikeuksissa, mutta filia, ystävyysrakkaus, sentään on toistaiseksi jäljellä – mutta kuinka kauan?
Tolkien liittyisi laulun säkeisiin luultavasti täydestä sydämestä:
“When food is gone you are my daily meal
When friends are gone I know my Saviour’s love is real.”
Kuka on tämä Sinä, jota puhutellaan uskonnossa ja taiteessa, klassikoissa ja populaarikulttuurissa? Uskovalle ihmiselle inhimillinen ja jumalallinen liittyvät yhteen. Maallinen ja taivaallinen rakastaja.
Youth-elokuvassa nuorempi päähenkilö lainaa Novalista: ”Olen aina matkalla kotiin, aina matkalla kohti isäni taloa.” Tätä pidän toisena avaimena elokuvan puolikätkettyyn hengelliseen ulottuvuuteen. Kaiken maineen, rahan ja elämän korskan alla on syvempi ulottuvuus. Kaikkien ihmissuhteisiin liittyvien sotkujen ja autuuksien taustalla, kaikkien löytämisten ja menetysten keskellä elämässä kulkee syvä juonne. Elämän absurdiuteen ja kuoleman lähes koomisen mahtavaan valtaan tuo vastavoimansa Rakkaus. Suuri Kauneus.
Luovuttaminen voi kääntyä heittäytymiseksi.
“Sometimes I feel like throwing my hands up in the air
‘Cause I know I can count on you
Sometimes I feel like saying, ‘Lord, I just don’t care.’
But you’ve got the love I need to see me through.”
See me through. Se tapahtuu Youth-elokuvan päähenkilölle. Ja pohjalla on lopulta yksinkertainen mutta kaunis laulu, Simple Song, laulu elämälle ja rakkaudelle.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tolkien. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tolkien. Näytä kaikki tekstit
tiistai 23. helmikuuta 2016
perjantai 19. helmikuuta 2016
Tähtien sota, sadut ja lumous
Tärkein asia ensin: on piristävää, että aikuisetkin ihmiset jaksavat yhä innostua saduista.
Tarinat, myytit ja sadut liittyvät yhteen syvällisellä tavalla. Niitä usein väheksytään ja niiden sijasta korostetaan historiaa, sitä mikä olisi aidosti tapahtunut ja totta. J. R. R. Tolkienin klassinen essee Saduista (On Fairy-Stories, ks. esim. Puu ja lehti -kirja) tarjoaa vuosi vuoden jälkeen ajateltavaa. Tolkien toteaa, että historia on pikemminkin satujen sivutuote, eikä toisinpäin. Ihmiset ovat kautta aikojen jäsentäneet maailmaa kertomusten avulla.
Historian "totuus" riippuu myös kovasti näkökulmasta. Suuria eroja on siinä, mitkä asiat koetaan olennaisimmiksi ja kertomisen arvoiseksi. Historia on aina osittaista historiaa.
Myös tarinat, myytit ja sadut pyrkivät usein kertomaan olennaisen, omalla tavallaan. Ne kuvaavat maailman ja ihmisen luonnetta ja sitä kautta välittävät "totuuksia", joskin peilatussa muodossa.
Ennen kaikkea sadut kiinnostavat ja innostavat. Ne pitävät lumousta yllä. Ne viestittävät koko olemuksellaan, että elämässä on vielä mieltä. On uusia, kiehtovia asioita. Hyvä ja paha kamppailevat, mutta paha ei ole kokonaan voittanut (näin siis useimmissa saduissa).
Tähtien sodan tarinamaailma on rakennettu tietoisesti ihmiskunnan syville myyteille. Saduille ominaisella tavalla asioita on pelkistetty tarpeeksi (muttei liikaa), jotta niitä on helpompi käsitellä. Toki silkalla seikkailun vauhdilla ja huumalla on suuri osansa suosiosta. Mutta pohjalla on syviä ja kiehtovia teemoja.
Vanhempien ja lasten suhteet. Hyvän ja pahan kamppailu ihmissydämessä sekä maailmassa. Rakkaus, viha ja kuolema. Onko maailmankaikkeus pohjimmiltaan hyväntahtoinen? Voiko tavallinen ihminen vaikuttaa asioihin?
Uskonnontutkijana ajattelen, että Tähtien sodan ja Taru sormusten herrasta -elokuvien valtavan suosion yksi syy on se, että ne tarjoavat myyttiensä kautta sellaisia maailmankatsomuksellisia aineksia, joille on suuri tilaus myös (post)sekulaarissa maailmassa. Se suuri joukko ihmisiä, joilla on vaikeuksia löytää vastauksia perinteisistä uskonnoista, viehättyy fantasiamaailmoista, joissa hyvä kuitenkin pohjimmiltaan voittaa ja yksilöiden kamppailu saa merkityksensä suuremmasta tarkoituksesta. Ja ne ihmiset, kuten minä, jotka yhä kulkevat perinteisten uskontojen vaikutuspiirissä, löytävät näistä populaarikulttuurin myyteistä liittymäkohtia omaan katsomukseensa.
Varmasti kyse on myös pakoreaktioista, joista satuja ja fantasiaa on pitkään syytetty. Itse ajattelen, että parhaimmillaan satujen ja myyttien maailma antaa voimia ja viisautta reaalimaailman taisteluihin.
Uusin Tähtien sota -elokuva, The Force Awakens, on valtava ja monipuolinen ilmiö. Kuten jo aluksi totesin, on hienoa, että väki saa lumouksen kokemuksia ja rohkenee olla yhteydessä sadun maailmaan. Kulttuurissa tarvitaan yhteisiä keskustelunaiheita, joita tällaiset suuret ilmiöt tuottavat. Tarina sisältää kiehtovia elementtejä ja monet henkilöhahmot ovat rikkaita.
En halua olla ilonpilaaja ja suhtautua satuun liialla kriittisyydellä. Joitain huomioita kuitenkin ilmaisen. On mielenkiintoista, miten toisinaan esiintyy tarvetta luokitella yhdet asiat kehnoiksi ja toiset kelvoiksi. Vaikuttaa siltä, että moni haluaa korostaa uuden elokuvan ansiokkuutta edellisiin kolmeen (episodit 1-3) verrattuna. Itse liityn heihin, jotka eivät näe kovin suurta eroa episodi kolmen ja tämän elokuvan laadussa. Uudessa elokuvassa on tarinamaailman sisäisessä johdonmukaisuudessa useita puutteita, joita en nyt halua kuitenkaan tähän kirjoittaa auki. Kukin hyväksyköön minkä hyväksyy tässä suhteessa.
On kiinnostavaa verrata tiettyjä piirteitä Taru sormusten herrasta- ja Hobitti-elokuviin, edellisiin suursuosikkeihin maailmalla. Yhteinen haaste Tähtien sodan kanssa on siinä, kuinka paljon uskalletaan antaa tilaa suvantokohdille ja ihmettelynaiheille. Suuri osa lumouksesta syntyy tarinan paikkojen ja hahmojen ihmettelystä, mikä vaatii aikaa. Kuten moni arvioija on huomauttanut, J. J. Abrams ja kollegat eivät jostain syystä uskaltaudu tähän, vaan vauhtia pitää olla lähes koko ajan. Ongelma oli vielä paljon pahempi Hobitti-elokuvissa, joissa oli tultu kauas vaikkapa Sormusten ritarit -elokuvan ohjaajan versiosta. Ja sekin sisälsi paljon vähemmän suvantokohtia kuin Tolkienin teksti kaikkine runoineen ja tarkkoine maisemakuvauksineen.
Toinen asia, joka vaikuttaa molempiin elokuvasarjoihin (ja kaiken taiteen sekä viihteen vastaanottamiseen), on katsojan oma panostus ja asenne. Toisessa (taideteoksessa tai ihmisessä) ilmenevät epäkohdat voi peittää omalla tahdolla suhtautua positiivisesti. Tätä tapahtui mielestäni kuvaavasti siinä, miten monet ystäväni ottivat Hobitti-elokuvia vastaan. Lähtökohtana oli ihmisten oma tuntemus Tolkienin maailmasta ja halu yhdistää elokuvista saadut virikkeet positiivisesti omaan kokemukseen ja näkemykseen. Tätä kautta katsoja voi ohittaa monet pölhöydet (kuten Radagastin rekiajelut, terminaattorihaltiat ja hahmojen luonteenpiirteiden kömpelöt muokkaukset). Hallitsevaksi muodostuu elokuvia laajempi maailma, se käsitys, mikä on syntynyt itsen ja Tolkienin tuotannon vuorovaikutuksessa.
Tähtien sodan kohdalla tilanne on hivenen erilainen siinä suhteessa, että taustalla ei ole kirjasarjan kautta luotua maailmaa, vaan päinvastoin elokuvat ovat antaneet sysäyksen erilaisille kirjoille ja mahdollisille maailmoille. Mutta katsojan lähtökohtainen positiivisuus tai negatiivisuus vaikuttaa vastaanottoon olennaisesti myös näiden elokuvien suhteen.
Jotten kuulostaisi liian kriittiseltä, lienee syytä kertoa vähän lisää uuden Tähtien sodan positiivisista piirteistä. Esteettisesti elokuvassa on runsaasti hienoa työtä, kuten esimerkiksi hämärien lumimetsien muodostama tausta taistolle. John Williams tekee parhaansa musiikin suhteen, vaikka suvantojen puute tuottaa hankaluuksia. Esimerkiksi Reyn teema on monin tavoin upea. Eräissä kohtauksissa päästään syvemmälle lumouksen maailmaan, kuten kellarista löytyvän esineen yhteydessä nähtyjen näkyjen kohdalla.
Elokuvaan liittyy tuskaisen paljon kaupallisuutta (muistakaamme Avaruusboltsit -elokuvan Vader-hahmon vakiohuuto: Merchandising! Merchandising!), mutta on se synnyttänyt oikein hauskojakin kulttuuri-ilmiöitä, kuten Very Lonely Luke -twitterperformanssin (kiitos Kasper Strömmanille linkistä). Fantasiamaailmat ovat kietoutuneet arkimaailmaan, pysyvästi.
Tarinat, myytit ja sadut liittyvät yhteen syvällisellä tavalla. Niitä usein väheksytään ja niiden sijasta korostetaan historiaa, sitä mikä olisi aidosti tapahtunut ja totta. J. R. R. Tolkienin klassinen essee Saduista (On Fairy-Stories, ks. esim. Puu ja lehti -kirja) tarjoaa vuosi vuoden jälkeen ajateltavaa. Tolkien toteaa, että historia on pikemminkin satujen sivutuote, eikä toisinpäin. Ihmiset ovat kautta aikojen jäsentäneet maailmaa kertomusten avulla.
Historian "totuus" riippuu myös kovasti näkökulmasta. Suuria eroja on siinä, mitkä asiat koetaan olennaisimmiksi ja kertomisen arvoiseksi. Historia on aina osittaista historiaa.
Myös tarinat, myytit ja sadut pyrkivät usein kertomaan olennaisen, omalla tavallaan. Ne kuvaavat maailman ja ihmisen luonnetta ja sitä kautta välittävät "totuuksia", joskin peilatussa muodossa.
Ennen kaikkea sadut kiinnostavat ja innostavat. Ne pitävät lumousta yllä. Ne viestittävät koko olemuksellaan, että elämässä on vielä mieltä. On uusia, kiehtovia asioita. Hyvä ja paha kamppailevat, mutta paha ei ole kokonaan voittanut (näin siis useimmissa saduissa).
Tähtien sodan tarinamaailma on rakennettu tietoisesti ihmiskunnan syville myyteille. Saduille ominaisella tavalla asioita on pelkistetty tarpeeksi (muttei liikaa), jotta niitä on helpompi käsitellä. Toki silkalla seikkailun vauhdilla ja huumalla on suuri osansa suosiosta. Mutta pohjalla on syviä ja kiehtovia teemoja.
Vanhempien ja lasten suhteet. Hyvän ja pahan kamppailu ihmissydämessä sekä maailmassa. Rakkaus, viha ja kuolema. Onko maailmankaikkeus pohjimmiltaan hyväntahtoinen? Voiko tavallinen ihminen vaikuttaa asioihin?
Uskonnontutkijana ajattelen, että Tähtien sodan ja Taru sormusten herrasta -elokuvien valtavan suosion yksi syy on se, että ne tarjoavat myyttiensä kautta sellaisia maailmankatsomuksellisia aineksia, joille on suuri tilaus myös (post)sekulaarissa maailmassa. Se suuri joukko ihmisiä, joilla on vaikeuksia löytää vastauksia perinteisistä uskonnoista, viehättyy fantasiamaailmoista, joissa hyvä kuitenkin pohjimmiltaan voittaa ja yksilöiden kamppailu saa merkityksensä suuremmasta tarkoituksesta. Ja ne ihmiset, kuten minä, jotka yhä kulkevat perinteisten uskontojen vaikutuspiirissä, löytävät näistä populaarikulttuurin myyteistä liittymäkohtia omaan katsomukseensa.
Varmasti kyse on myös pakoreaktioista, joista satuja ja fantasiaa on pitkään syytetty. Itse ajattelen, että parhaimmillaan satujen ja myyttien maailma antaa voimia ja viisautta reaalimaailman taisteluihin.
Uusin Tähtien sota -elokuva, The Force Awakens, on valtava ja monipuolinen ilmiö. Kuten jo aluksi totesin, on hienoa, että väki saa lumouksen kokemuksia ja rohkenee olla yhteydessä sadun maailmaan. Kulttuurissa tarvitaan yhteisiä keskustelunaiheita, joita tällaiset suuret ilmiöt tuottavat. Tarina sisältää kiehtovia elementtejä ja monet henkilöhahmot ovat rikkaita.
En halua olla ilonpilaaja ja suhtautua satuun liialla kriittisyydellä. Joitain huomioita kuitenkin ilmaisen. On mielenkiintoista, miten toisinaan esiintyy tarvetta luokitella yhdet asiat kehnoiksi ja toiset kelvoiksi. Vaikuttaa siltä, että moni haluaa korostaa uuden elokuvan ansiokkuutta edellisiin kolmeen (episodit 1-3) verrattuna. Itse liityn heihin, jotka eivät näe kovin suurta eroa episodi kolmen ja tämän elokuvan laadussa. Uudessa elokuvassa on tarinamaailman sisäisessä johdonmukaisuudessa useita puutteita, joita en nyt halua kuitenkaan tähän kirjoittaa auki. Kukin hyväksyköön minkä hyväksyy tässä suhteessa.
On kiinnostavaa verrata tiettyjä piirteitä Taru sormusten herrasta- ja Hobitti-elokuviin, edellisiin suursuosikkeihin maailmalla. Yhteinen haaste Tähtien sodan kanssa on siinä, kuinka paljon uskalletaan antaa tilaa suvantokohdille ja ihmettelynaiheille. Suuri osa lumouksesta syntyy tarinan paikkojen ja hahmojen ihmettelystä, mikä vaatii aikaa. Kuten moni arvioija on huomauttanut, J. J. Abrams ja kollegat eivät jostain syystä uskaltaudu tähän, vaan vauhtia pitää olla lähes koko ajan. Ongelma oli vielä paljon pahempi Hobitti-elokuvissa, joissa oli tultu kauas vaikkapa Sormusten ritarit -elokuvan ohjaajan versiosta. Ja sekin sisälsi paljon vähemmän suvantokohtia kuin Tolkienin teksti kaikkine runoineen ja tarkkoine maisemakuvauksineen.
Toinen asia, joka vaikuttaa molempiin elokuvasarjoihin (ja kaiken taiteen sekä viihteen vastaanottamiseen), on katsojan oma panostus ja asenne. Toisessa (taideteoksessa tai ihmisessä) ilmenevät epäkohdat voi peittää omalla tahdolla suhtautua positiivisesti. Tätä tapahtui mielestäni kuvaavasti siinä, miten monet ystäväni ottivat Hobitti-elokuvia vastaan. Lähtökohtana oli ihmisten oma tuntemus Tolkienin maailmasta ja halu yhdistää elokuvista saadut virikkeet positiivisesti omaan kokemukseen ja näkemykseen. Tätä kautta katsoja voi ohittaa monet pölhöydet (kuten Radagastin rekiajelut, terminaattorihaltiat ja hahmojen luonteenpiirteiden kömpelöt muokkaukset). Hallitsevaksi muodostuu elokuvia laajempi maailma, se käsitys, mikä on syntynyt itsen ja Tolkienin tuotannon vuorovaikutuksessa.
Tähtien sodan kohdalla tilanne on hivenen erilainen siinä suhteessa, että taustalla ei ole kirjasarjan kautta luotua maailmaa, vaan päinvastoin elokuvat ovat antaneet sysäyksen erilaisille kirjoille ja mahdollisille maailmoille. Mutta katsojan lähtökohtainen positiivisuus tai negatiivisuus vaikuttaa vastaanottoon olennaisesti myös näiden elokuvien suhteen.
Jotten kuulostaisi liian kriittiseltä, lienee syytä kertoa vähän lisää uuden Tähtien sodan positiivisista piirteistä. Esteettisesti elokuvassa on runsaasti hienoa työtä, kuten esimerkiksi hämärien lumimetsien muodostama tausta taistolle. John Williams tekee parhaansa musiikin suhteen, vaikka suvantojen puute tuottaa hankaluuksia. Esimerkiksi Reyn teema on monin tavoin upea. Eräissä kohtauksissa päästään syvemmälle lumouksen maailmaan, kuten kellarista löytyvän esineen yhteydessä nähtyjen näkyjen kohdalla.
Elokuvaan liittyy tuskaisen paljon kaupallisuutta (muistakaamme Avaruusboltsit -elokuvan Vader-hahmon vakiohuuto: Merchandising! Merchandising!), mutta on se synnyttänyt oikein hauskojakin kulttuuri-ilmiöitä, kuten Very Lonely Luke -twitterperformanssin (kiitos Kasper Strömmanille linkistä). Fantasiamaailmat ovat kietoutuneet arkimaailmaan, pysyvästi.
tiistai 13. elokuuta 2013
Miksi pidin Tolkien-messusta
Temppeliaukion kirkossa 11.8.2013 pidetyn Tolkien-teemaisen messun analyysi.
Ensiksi: koska otsikko on harhaanjohtava. Kyse oli ensisijaisesti messusta. Seurakunnan sunnuntaijuhlasta. Vasta toissijaisesti oli kyse Tolkien-teemaisesta messusta. Tämä kävi hienosti selväksi heti johdantosanoista.
Toiseksi: koska Tolkienin teokset sisältävät paljon kristillisesti olennaista. Teologiaa voi esiintyä myös kertomusten muodossa, ilman yksioikoisia opetuksia. Tämä messu tavoitti monia keskeisiä teologisia teemoja, jotka ilmenevät Tolkienin kirjoissa:
Kolmanneksi: koska messu tavoitti lukuisia ihmisiä, jotka eivät usein – jos koskaan – käy kirkossa. Messun vire oli avoimen ja positiivisen kristillinen, ja se suuntautui evankeliumin tarjoilemiseen fantasiakirjallisuuden ystäville, joita oli Helsingissä koolla erityisessä tapahtumassa.
On todettava, että messuun liittyi myös ongelma. Kun mediassa huudellaan Tolkien-messusta ja haltiakielisestä psalmista, käy hyvin helposti niin, että juttu vaikuttaa julkisuushakuiselta tempaukselta. Kirkko näyttäytyy sirkustemppujen esittäjänä, joka epätoivoisesti kerjää huomiota. Tästä ei kuitenkaan ollut kyse Tolkien-messussa, ei ainakaan järjestäjien päämotiivina tai sen vaikutelman perusteella, mikä messusta syntyi paikalla olijalle. Julkisuus on hyvin vaikea laji: sitä tarvitaan, jos halutaan tavoittaa muuten etäällä olevia ihmisiä, mutta siinä on aina riskinsä.
P.S. Mitä muuten tapahtuisi, jos Tolkien-messun sijaan julkisuudessa pyörisikin tieto ”C.S. Lewis –messusta”? Veikkaisin, että se ei herättäisi yhtä suurta aprikointia. Onko niin, että Lewis on laajemmin hyväksytty kristilliseksi ajattelijaksi, vaikka molemmilla näistä ystävyksistä on erittäin syvällistä teologiaa? ”Narnia-messu” olisi eri asia, mutta Tolkien-messuakaan ei kutsuttu vaikkapa Hobittimessuksi, ja silti kaikenlaisia ”suippokorvat siellä kokoontuu” -lausumia olen kuullut.
P.P.S. Messun saarna (Petri Tikka)
Ensiksi: koska otsikko on harhaanjohtava. Kyse oli ensisijaisesti messusta. Seurakunnan sunnuntaijuhlasta. Vasta toissijaisesti oli kyse Tolkien-teemaisesta messusta. Tämä kävi hienosti selväksi heti johdantosanoista.
Toiseksi: koska Tolkienin teokset sisältävät paljon kristillisesti olennaista. Teologiaa voi esiintyä myös kertomusten muodossa, ilman yksioikoisia opetuksia. Tämä messu tavoitti monia keskeisiä teologisia teemoja, jotka ilmenevät Tolkienin kirjoissa:
- Vähäpätöinen voi olla lopulta suurta. Ulkonäkö pettää.
- Maailmankaikkeus on lopulta hyvä, vaikka pahuus riivaa sitä.
- Kaikista urheimmatkaan kuolevaiset olennot eivät ole täydellisiä, vaan lankeavat kiusauksiin, kuten sankarillinen Frodokin lopulta teki.
- Viime kädessä armo pelastaa meidät.
Kolmanneksi: koska messu tavoitti lukuisia ihmisiä, jotka eivät usein – jos koskaan – käy kirkossa. Messun vire oli avoimen ja positiivisen kristillinen, ja se suuntautui evankeliumin tarjoilemiseen fantasiakirjallisuuden ystäville, joita oli Helsingissä koolla erityisessä tapahtumassa.
On todettava, että messuun liittyi myös ongelma. Kun mediassa huudellaan Tolkien-messusta ja haltiakielisestä psalmista, käy hyvin helposti niin, että juttu vaikuttaa julkisuushakuiselta tempaukselta. Kirkko näyttäytyy sirkustemppujen esittäjänä, joka epätoivoisesti kerjää huomiota. Tästä ei kuitenkaan ollut kyse Tolkien-messussa, ei ainakaan järjestäjien päämotiivina tai sen vaikutelman perusteella, mikä messusta syntyi paikalla olijalle. Julkisuus on hyvin vaikea laji: sitä tarvitaan, jos halutaan tavoittaa muuten etäällä olevia ihmisiä, mutta siinä on aina riskinsä.
P.S. Mitä muuten tapahtuisi, jos Tolkien-messun sijaan julkisuudessa pyörisikin tieto ”C.S. Lewis –messusta”? Veikkaisin, että se ei herättäisi yhtä suurta aprikointia. Onko niin, että Lewis on laajemmin hyväksytty kristilliseksi ajattelijaksi, vaikka molemmilla näistä ystävyksistä on erittäin syvällistä teologiaa? ”Narnia-messu” olisi eri asia, mutta Tolkien-messuakaan ei kutsuttu vaikkapa Hobittimessuksi, ja silti kaikenlaisia ”suippokorvat siellä kokoontuu” -lausumia olen kuullut.
P.P.S. Messun saarna (Petri Tikka)
keskiviikko 30. tammikuuta 2013
Narnia-planeetalle
Lumi on verhonnut puut taikamaailmaksi, joten on hyvä aika kirjoittaa Narniasta.
C.S. Lewisin kirjasarjan salaisuuksia on nimittäin selvitetty ennenkuulumattomalla tavalla. Kirjat ovat olleet hyvin suosittuja, mutta lukijat aina Lewisin ystävästä Tolkienista lähtien ovat kummastelleet, miksi niissä esiintyy niin erikoinen joukko hahmoja ja tapahtumia.
Suomessa tammikuussa vieraillut Oxfordin yliopiston tutkija Michael Ward sai lopulta selville Lewisin jekun. Keskiajan kirjallisuutta ammatikseen tutkinut Lewis oli hyvin viehättynyt vanhasta seitsemän taivaan mallista, jossa eri taivaankappaleisiin liittyi kuhunkin oma symboliikkansa. Planeetoilla ja kuulla oli kullakin oma metallinsa, niihin nivoutui tietty temperamentti, hyveet ja paheet.
Ward julkaisi kirjoissaan Planet Narnia ja The Narnia Code todellisen jymyuutisen: Narnian seitsemän kirjaa liittyvät kukin yhteen taivaankappaleista ja niiden symboloimista asioista. Kirjojen hahmoissa näkyvät planeettasymboliikan luonteenpiirteet, sekä hyvissä että pahoissa muodoissaan. Metallit ja värit nivoutuvat osaksi tarinoiden tunnelmaa, ja jopa sanavalinnoissa näkyy taivaankappaleiden pohjalta muotoutuneiden termien suosiminen.
En käy avaamaan asiaa enempää, vaan tyydyn lämpimästi suosittelemaan kirjoja ja Wardin haastatteluja. Viime aikoina on ollut esillä myös Lewisinkin mentorina toiminut G.K. Chesterton, jonka Oikea oppi -teos löytyi jupiteerisen joulupukin kontista. Chesterton, josta myös vieraili puhumassa tutkija Oxfordista, ansaitsee oman blogitekstinsä joskus; todettakoon vain, että Antti Nylenin käännös on kulttuuriteko ja tarpeen tämän ajan keskusteluihin kristinuskosta.
Oxfordilaisen Tolkienin teologiasta olisi paljonkin keskusteltavaa, ja valmis dispositio pienelle kirjallekin siitä, mutta toistaiseksi joudun tyytymään lehtiartikkeliin. Tekstin valmistumisen siivitti työskentelyhytti junassa Orivedelle, jossa lumihankien keskellä vietetty äänitysretriitti piristi perinteisesti. Onneksi Keskuspuistokin tarjoaa lumimaisemia: talvi sivakoi eteenpäin lujaa vauhtia kaikkien haasteiden ja hyvien asioiden keskellä.
lauantai 22. tammikuuta 2011
Oravat ja rukousviikko
Yllättävät asiat voivat luoda matkaajalle yhteyden kotiin; muistuttaa, että merenkin takana kuulutaan samaan valtakuntaan. Kuten oravat.
Harmaat pörhöhännät juoksentelevat sisäpihan katoilla ja puiden oksilla. Hivenen isompia ovat kuin gesterbyn-serkkunsa – mutta eikös Amerikassa kaikki olekin suurempaa…? Tutkijalle ne tuovat suuren piristyksen: kun nostaa katseensa ruokapöydästä (ravintoa sekä ruumiille että sielulle, puuroa ja kirjoja) ikkunoihin, näkee usein ilahduttavan ketterän liikkeen oksilla.
Toinen tuttujen joukko ovat juurikin puut. Ensimmäisiä asioita, joita Chicagon lähiöistä huomaa, kun lentokone laskeutuu talvella niiden ylle, ovat jalopuiden mustat hahmot. Runkojen ja oksien muotojen rikkaus piirtyy talvella esiin paremmin kuin vehreinä kausina, jolloin lehtien kauneus korostuu. (Jälleen voisi viitata Tolkieniin; juuri eilen luin yksityiskohtaisia puukuvauksia Fangornista. Rakkaus puihin oli yksi keskeisistä asioista J.R.R.:lle.)
Harmi, että harakoita ei näy; ne ovat kolmas vanha ystävien joukko (ja sangen vertauskuvallinen seurue; halveksittu, mutta erittäin komea; ja kuvataiteessa jopa Pyhän Hengen lintuihin rinnastettu, vrt. Hugo Simbergin työt).
Ensimmäinen kosketus julkiseen ryhmätoimintaan: ekumeenisen rukousviikon hartaudet. Lienee sangen sopivaa, että juuri jumalanpalvelukset tuovat kotoisuuden; onhan niissä kyse kodista maailman keskellä ja takana. On metkaa ajatella, että tutuin tavoin samaa kansainvälistä rukousviikon materiaalia käytetään kotisuomessakin. Juuri tätä kirjoittaessani Kirkkonummella kulkee ekumeeninen vaellus, jota monet vuodet olen ollut järjestämässä.
Kansainvälisyys piirtyy muutenkin vahvasti esiin täällä. Ilman suuria vaikeuksia rukousviikon hartauksiin on saatu jokaiseen erikielinen toimittaja, joka lukee tekstit ja siunauksen omalla äidinkielellään. Opiskelija- ja tutkijakunta Lutheran School of Theologyssa (myöhemmin LSTC) on hyvin kansainvälistä, kuten tietysti Yhdysvaltojen väestö muutenkin: etnisiä taustoja on ehkä vielä Lontootakin enemmän, josta ensimmäiset vahvat ja pidemmät ulkomaankokemukseni ovat.
Nyt kohti keskustaa ensimmäiselle tarkemmalle tutkimusmatkalle. LSTC:n, oravien ja rukousviikon kunniaksi lainaus tutkimaltani Sittleriltä, joka täällä opetti:
“I have never been able to entertain a God-idea which was not integrally related to the fact of chipmunks, squirrels, hippopotamuses, galaxies, and light years.”
- Joseph Sittler, 1970-luvulla
Harmaat pörhöhännät juoksentelevat sisäpihan katoilla ja puiden oksilla. Hivenen isompia ovat kuin gesterbyn-serkkunsa – mutta eikös Amerikassa kaikki olekin suurempaa…? Tutkijalle ne tuovat suuren piristyksen: kun nostaa katseensa ruokapöydästä (ravintoa sekä ruumiille että sielulle, puuroa ja kirjoja) ikkunoihin, näkee usein ilahduttavan ketterän liikkeen oksilla.
Toinen tuttujen joukko ovat juurikin puut. Ensimmäisiä asioita, joita Chicagon lähiöistä huomaa, kun lentokone laskeutuu talvella niiden ylle, ovat jalopuiden mustat hahmot. Runkojen ja oksien muotojen rikkaus piirtyy talvella esiin paremmin kuin vehreinä kausina, jolloin lehtien kauneus korostuu. (Jälleen voisi viitata Tolkieniin; juuri eilen luin yksityiskohtaisia puukuvauksia Fangornista. Rakkaus puihin oli yksi keskeisistä asioista J.R.R.:lle.)
Harmi, että harakoita ei näy; ne ovat kolmas vanha ystävien joukko (ja sangen vertauskuvallinen seurue; halveksittu, mutta erittäin komea; ja kuvataiteessa jopa Pyhän Hengen lintuihin rinnastettu, vrt. Hugo Simbergin työt).
Ensimmäinen kosketus julkiseen ryhmätoimintaan: ekumeenisen rukousviikon hartaudet. Lienee sangen sopivaa, että juuri jumalanpalvelukset tuovat kotoisuuden; onhan niissä kyse kodista maailman keskellä ja takana. On metkaa ajatella, että tutuin tavoin samaa kansainvälistä rukousviikon materiaalia käytetään kotisuomessakin. Juuri tätä kirjoittaessani Kirkkonummella kulkee ekumeeninen vaellus, jota monet vuodet olen ollut järjestämässä.
Kansainvälisyys piirtyy muutenkin vahvasti esiin täällä. Ilman suuria vaikeuksia rukousviikon hartauksiin on saatu jokaiseen erikielinen toimittaja, joka lukee tekstit ja siunauksen omalla äidinkielellään. Opiskelija- ja tutkijakunta Lutheran School of Theologyssa (myöhemmin LSTC) on hyvin kansainvälistä, kuten tietysti Yhdysvaltojen väestö muutenkin: etnisiä taustoja on ehkä vielä Lontootakin enemmän, josta ensimmäiset vahvat ja pidemmät ulkomaankokemukseni ovat.
Nyt kohti keskustaa ensimmäiselle tarkemmalle tutkimusmatkalle. LSTC:n, oravien ja rukousviikon kunniaksi lainaus tutkimaltani Sittleriltä, joka täällä opetti:
“I have never been able to entertain a God-idea which was not integrally related to the fact of chipmunks, squirrels, hippopotamuses, galaxies, and light years.”
- Joseph Sittler, 1970-luvulla
torstai 20. tammikuuta 2011
Hyde Park, Jet lag
Amerikka.
Leveitä katuja, väljästi rakennettuja taloja, epämääräisiä takapihoja.
Tällä en tarkoita kuvassa näkyvää, vaikka joku voisi niinkin ajatella. Kyseessä on nimittäin sangen sympaattinen Lutheran School of Theologyn asuntojen sisäpiha. Asunnot ovat vintagea, kuten mainostuksessa taitavat amerikkalaiset sanovat.
Hyde Park on Chicagon yliopiston ja monien erillisten oppilaitosten hallitsema mielenkiintoinen alue keskustasta etelään. Ympärillä on paljon mustien asuttamia lähiöitä, joiden juuret menevät jo 1800-luvun lopulle. Chicagon historia ihonvärien ja toisaalta työläisten järjestäytymisen suhteen on sangen mielenkiintoinen, mistä lisää joskus.
Hyde Park tunnetaan nykyään myös erityisesti Obaman Chicagon-talosta. Kuulemma liikenne on aina sekaisin, kun joku perheenjäsen vierailee täällä. Tulee lisää tekemistä yliopiston poliisille, joka partioi muutenkin kohtalaisen tiuhaan katuja. (Kyllä, yliopistolla on oma poliisilaitos. Kertoo jotain.)
Vähitellen jet lag alkaa menettää otettaan. Ensimmäiset kaksi iltaa ovat olleet mielenkiintoista hereilläpysyttelyä, ettei heräisi aivan aamuyöstä. Yllättävän hyvin aikaeroon sopeutuu, ainakin tähän suuntaan lentäessä. Päivänvalon kulku auttaa. Ensimmäisenä iltana oli kyllä olo kuten muinoin Päijät-Hämeen pelikerhon teiniöinä, kun valvottiin neljään yöllä (paitsi että virtaa on nyt vähemmän, eikä Magic-kortteja). Ehkä Sormusten Herran lukeminen toi myös nuo ajat mieleen.
Sain uusia lukuelämyksiä myös rajavartiolaitoksen sivuhuoneessa. Onneksi oli pokkari; eikä viivytys ollut lopulta pitkä, etenkään verrattuna muuhun yleiseen tullijonottamiseen. Yhdysvaltojen hallintayritysten kunniaksi eilen luettu lainaus Tolkienin ajattomuudesta:
It is hard to be sure of anything - - How shall a man judge what to do in such times?
‘As he ever has judged, said Aragorn. ‘Good and ill have not changed since yesteryear;
nor are they one thing among Elves and Dwarves and among Men.
It is a man’s part to discern them, as much in the Golden Wood as in his own house.
- The Two Towers, chapter 2 (570)
tiistai 15. joulukuuta 2009
Muumilaakson marraskuu
Myöhään marraskuussa. Puissa ei ole lehtiä, paitsi kuolleita. Sataa, tai on aina muuten harmaata. Aika uneksia ja selvitellä välejä kuolevaisuuden kanssa.
Muumilaakson marraskuu on erikoinen kirja. Muumisarjaa, vaikka muumit eivät edes ole paikalla. On vain sekalainen seurakunta omalaatuisia hahmoja, kukin omalla eksistentiaalisella sfäärillään.
Kirjan tulkintaan en tässä edes yritä enempää lähteä: hyvin monitahoinen opus. Hienoa kuvausta persoonista, näkökulmista elämään, unelmista ja peloista. Tove Jansson on kuin näiden seutujen Tolkien: hyvin syvien kysymysten kuvaaja fantasiahahmojen kautta. Toki eri näkökulmasta kuin J.R.R., ei niin historialähtöisesti, vaan enemmän henkilökohtaisen tason kautta. Mutta korkea laatu ja puhuttelevuus yhdistää.
Ehkä fantasiahahmoihin on itse asiassa helpompi samaistua kuin "realistisimmiksi" kirjoitettuihin hahmoihin? Fantasiahahmoissa on enemmän tilaa, vähemmän häiritseviä tuttuja yksityiskohtia. Muumiin mahtuu...
torstai 15. lokakuuta 2009
Syyshaikeus
Mistähän johtuu, että niin monet laulut liittyvät mielessä syksyyn?
Sir Elwoodin hiljaisten värien (etenkin alkupuolella erittäin laadukkaasta) tuotannosta melkeinpä suurin osa. Tämä selittynee suomalaisella mielenlaadulla.
Counting Crows: August and Everything After. Type O Negative: October Rust. U2: October (kappale). Nämä levyt ja kappaleet ovat nimettykin kuvaamaan syksyn tuntoja.
Sitten on vielä kolmas luokka: kappaleet, joita on sattunut kuuntelemaan syksyisin ja jotka jollain tavalla heijastavat syksyn tunnelmaa. Dylanin Changing of the Guards ("...the falling leaves..."). Smashing Pumpkinsin Adore - levy (esim. For Martha). Ja monet muut.
Luulen, että asialle on vielä yksi ja syvempi selitys. Se, että ihminen on kuolevainen. Hänen taiteensa on pohjimmiltaan kuolevaisuuden käsittelyä. (Esim. Tolkien ymmärsi tämän erinomaisesti, tunnetuin lopputuloksin.) Ja kuolevaisuutta parhaiten kuvaava vuodenaika on syksy, katoavaisuuden aika.
Ei siis ihme, että suuri osa lauluista tuntuu sopivan tähän haikeutta, mutta myös kauneutta tulvivaan aikaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)