Puukäsityöt ja työelämä

Tein puukäsitöitä viimeksi yläasteella. Kuitenkin ajattelen nykyisiä töitä usein verstaan kautta: aamuisin menen työpajalle.

Ainoa fyysinen yhteys puukäsityöpajaan on tulenarkuus. Akateemisissa toimistoissa on paljon helposti syttyvää paperia (sahanpurua toki vähemmän). Mutta henkiset yhteydet ovat merkittäviä. Kyseessä on työstettäviä kappaleita. Niillä on muoto ja tarkoitusperä. Jokainen niistä vaatii aikansa.

Joskus riittää se, että tuoli pysyy pystyssä eikä istujalle tulee liikaa tikkuja takapuoleen. Toisinaan taas kappaleita hiotaan ja hiotaan. Kauneus ja tarkoituksenmukaisuus liittyvät monin tavoin yhteen.

Olisihan se mukavaa, jos töiden tuotoksia voisi pitää käsissään: jos ne voisi käsittää kehonsa avulla. (Paperipinoa ei lasketa.) Olen yrittänyt kasvattaa itseäni iloitsemaan siitä, kun jonkin esineen saa valmiiksi. Jos voisi tuntea edes vähän puusepän kaltaista iloa, kun jokin artikkeli tai käytännön virikemateriaali valmistuu. Katsella tuotosta, johon kului paljon aikaa ja vaivaa, ja olla tyytyväinen. Tietäen sekä esineen vahvuudet että sen puutteet.

Ajattelen, että puukäsityö-vertaus saattaisi olla laajemminkin hyödyksi akateemisessa maailmassa (ja miksei muussakin nykyajan työelämässä). Jos yrittää tehdä kahtakymmentä erilaista esinettä yhtä aikaa, niin vaikeaksi menee. Työpaja ruuhkaantuu, mieli sekoittuu ja tehdyn työn ilo katoaa jonnekin tavarapinojen alle. Olennainen kysymys on tietysti se, kuka ne työmääräykset valitsee, tekijä itse vai esimiehet.

Tuolivertaus voi helpottaa vaikkapa opinnäytetyön hahmottamista. Huonekalussa on tietyt osat. Ne täytyy vain tehdä. Ilman jalkoja tuoli ei pysy pystyssä eikä ilman istuinta pysy penkillä. Esteettistä hiontaa voi vuorostaan tehdä loputtomasti tai olla tekemättä: tuolien tyylejä on erilaisia.

Kun vuosien lukumäärä alkaa nyt jo nelosella, joutuu tarkemmin miettimään, miten päivänsä rakentaa. On päätöitä, suurempia kaappeja tai kangaspuita, joihin yrittää sälyttää myös sielukkuutta. Niihin kuluu aamupäiviä, paljon parasta työaikaa, mutta niiden luominen tuo myös paljon iloa. Juuri nyt tuleva kirjani, Mieli maassa? Ympäristötunteet (syyskuu, Kirjapaja), on tällainen työ.

Sitten on paljon käyttöesineitä, jotka soljuvat iltapäivisin pajalta: itselleni blogit ja haastattelut. Joihinkin käyttöesineisiin ehtii keskittyä enemmän, joihinkin vähemmän. Käsityöläisen etiikka ei kuitenkaan salli aivan viallisten esineiden eteenpäin antamista.

”Teette työtä pysyäksenne samassa tahdissa kuin maa ja maan sielu.” Paras tuntemani yksittäinen viisauskirja on Kahlil Gibranin Profeetta. Sen ajatukset työstä sykähdyttävät, ehkä vielä enemmän nyt nelikymppisenä kuin kolmikymppisenä, jolloin viimeksi kirjasta bloggasin. 

Työn iloa, tuttavat! Ulottukoon se myös kotitöihin ja työttömyysjaksoihin, jos mahdollista, sillä kutsumustöistä tulkitsen Gibraninkin puhuvan.

(Gibran-lainauksen suom. Annikki Setälä.)

Ilmastohuoli on otettava vakavasti (YLE)

Suomalaiset ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta ja päättäjien tulisi toimia sen mukaisesti. YLEn tuore kyselytutkimus paljastaa tärkeää tietoa, jota myös minua pyydettiin kommentoimaan. Aivan kuten prof. Jyri Seppälä, myös itse korostin suomalaisten korkeaa koulutustasoa, joka luo luottamusta tieteen tuloksiin. Kansainvälisesti vertailtuna suomalaisilla on myös yhä sellaista luontosuhdetta, jota lukuisista suurkaupungeista ja metsättömistä maista ei helpolla löydä.

Kun on kyse näin laajoista ilmiöistä, asiaan liittyy väistämättä yleistyksiä. Kyllä Suomessakin osataan kieltää ilmastonmuutosasioita (denial, johon sisältyy vähättely ja väistely). Myös luontosuhteen ylläpito vaatii kasvavia ponnistuksia, mutta onneksi monenlaista rikasta ympäristökasvatustoimintaa tehdään eri puolilla maata.

Nuorten vastaukset herättävät lisäkysymyksiä. Nuoret ilmaisevat huolta paljon, mutta toisaalta ilmastonmuutoksen vähättelyäkin esiintyy suhteessa paljon. Haastattelussa kommentoin, että taustalla lienee asian kipeys sekä vaikea yhteiskunnallinen tilanne. Osa nuorista ajautuu kieltämään ilmastonmuutosta, koska he eivät koe, että asialle voisi tehdä mitään. Tuntuu helpommalta yrittää ohittaa asia, mutta mielen sopukoissa säilyy ahdistusta, joka voi kanavoitua ongelmallisilla tavoilla. Kun työelämäkin on murroksessa, voi helposti käydä niin, että murhevarasto on täynnä ilman ympäristöasioitakin.

Molemmat yllä kuvatut nuorten asenteet löytyvät myös muista tutkimuksista, kuten viime vuonna julkaistusta Nuorisobarometrista. Erot sukupuolten välillä ovat kiinnostavia: nuorilla miehillä on taipumus olla vahvemmin (yli)optimistisia helppojen teknologisten ratkaisujen suhteen. YLEn haastatteluun päädyin ennen kaikkea sen kautta, että olen tutkimuksissani yhdistänyt eri alojen näkemyksiä tunteiden merkityksestä ympäristöasioissa. Voi hyvin olla, että naisten ilmaisema laajempi ilmastohuoli on yhteydessä siihen, että naiset ovat toistaiseksi muutenkin uskaltaneet ilmaista tunteitaan enemmän kuin miehet (yleistyksiä taas).

Mielenkiintoista olisi tietää, minkä verran kyselyn tuloksiin on vaikuttanut se aiempaa realistisempi ja avoimempi ilmastonmuutoksen käsittely, jota syksystä 2017 lähtien on käyty. Siihen ovat vaikuttaneet esimerkiksi BIOS-tutkimusryhmän ja YLEn yhteistyö, Hyvän sään aikana -kirja ja osittain myös oma Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo -kirjani. Suunta on hyvä: kohti tunteiden myöntämistä ja sitten kohti järjellistä suunnittelua.

Aiheen käsittely YLE:n televisiouutisissa: https://areena.yle.fi/1-4235734  (kohdasta 1.35->)

Hyvän sään aikana

Onnittelut toiselle tärkeälle ympäristökirjalle! Hyvän sään aikana –teos on rohkea ja laadukas kertomus Suomesta muutoksen kynnyksellä. Hanna Nikkanen ja 21 viestinnän opiskelijaa Tampereen yliopistosta ovat koonneet helposti luettavan mutta syvällisen tietopaketin.

Kirja on saanut runsaasti kehuja ja ollut mukana monissa palkintosarjoissa. Tässä nostan esiin muutaman syyn sille, miksi kirja on tärkeä myös ympäristöahdistuksen ja toivon kannalta. Käytän tuoreen Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo -kirjani käsitteitä.

Kirja sisältää henkilökohtaisia kertomuksia ympäristöahdistuksesta.

Esimerkiksi Johdanto sekä ”Tosi valheita”-luku kertovat tunteista avoimesti. Tämä vaatii rohkeutta, mutta samalla auttaa sekä kertojia että lukijoita.

Kirja käsittelee myös eräitä teorioita ympäristöahdistukseen liittyen.

Päin helvettiä?-kirja oikeastaan jatkaa siltä yhteiseltä pohjalta, mitä ”Tosi valheita”-luku käsittelee. Molemmat kirjat painottavat sitä, että ympäristöasioiden henkisiin ulottuvuuksiin tulisi kiinnittää lisää huomiota. Käsiteltäviä aiheita ovat esimerkiksi kognitiivinen dissonanssi eli epäsointu, ympäristöasioiden vaikutukset hyvinvointiin ja erilaisten narratiivien merkitys.

Kirja luottaa ihmisiin.

Lähtökohta on se, että ihmisiä aidosti kiinnostaa, ja että he kykenevät käsittelemään ristiriitaisia tilanteita. Itse asiassa ihmiset haluavat kuulla vahvistuksen omille tuntemuksilleen siitä, että tilanne todella on hyvin ristiriitainen. Hyvän sään aikana-kirja ei käytä Päin helvettiä?-kirjan käsitteitä ”apatian myytistä”, mutta perusta on sama: ihmiset eivät ole niin välinpitämättömiä tai saamattomia kuin mitä joskus kuvitellaan.

Kirja tekee ilmastonmuutoksesta hyväksytyn puheenaiheen.

Kirjan saama suuri huomio osoittaa sen, kuinka iso tarve ihmisillä on käsitellä näitä teemoja yhdessä ja julkisesti. Jos käytetään Päin helvettiä?-kirjan esittelemiä käsitteitä, niin voi sanoa, että

Hyvän sään aikana -teos osallistuu ”sosiaalisesti rakennetun hiljaisuuden” murtamiseen. Teos antaa myös ääntä ympäristösurulle, josta on liian usein tehty ”äänioikeudetonta surua”.

Kirja kertoo monista ihmisistä ja asioista, jotka ovat toivon merkkejä.

Teos pyrkii aitoon realismiin: siihen, että samaan aikaan tapahtuu sekä hyvää että pahaa. Päin helvettiä?-kirjassa tällaisesta käytetään nimitystä kahden tason näkökyky, joka johtaa moniulotteiseen elämään. On hyvin tärkeää, että Hyvän sään aikana-teos nostaa esiin inspiroivia esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat säilyttäneet toimintakykynsä. Joukossa on monia henkilöitä, jotka ovat itsellenikin toivon merkkejä, kuten vaikkapa ilmastotutkija Markku Kulmala.

Kannattaa tutustua kirjaan ja tulla esimerkiksi Heurekan Hyvän sään aikana –tapahtumaan lauantaina 25.11.!

http://improbatur.fi/ilmastonmuutoksesta-kannattaa-kiinnostua-ja-nopeasti/

Ympäristöahdistus ja toivo

Uusi kirjani ”Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo” ilmestyy virallisesti 26. lokakuuta. Kyseessä on ensimmäinen laajempi teos aiheesta. Toiveeni on, että lukija ymmärtää kirjan avulla paremmin omia ja muiden tunteita ympäristöasioihin liittyen.

”Suren sitä, kun naapurista kaadettiin metsä.”
”Tuntuu niin ahdistavalta, kun ilmastonmuutoksen seuraukset vaikuttavat pahenevan koko ajan.”
”En halua olla tekemässä lapsia maailmaan, jonka ekologinen kantokyky heikkenee alati.”

Nämä ja monet muut tunteet saavat kirjassa sanoituksensa. Sisällytän ympäristöahdistus-käsitteen alle monenlaisia vaikeita tuntemuksia ja ajatuksia. Psykologit ja sosiologit ovat maailmalla tehneet aiheesta uraauurtavaa tutkimusta. He ovat huomanneet, että ihmiset usein vaikenevat näistä asioista, koska eivät löydä keinoja tuoda tunteitaan esiin. Kirjani avulla yritän omalta osaltani auttaa tilannetta. Kaikkia ei ahdista, mutta heidänkin olisi hyvä ymmärtää toisten tunteita.

Kirjassa on kaksi pääosaa. Niistä ensimmäinen kuvaa monista eri näkökulmista käsin ympäristöahdistukseen liittyviä asioita. Erityishuomiota kiinnitän erilaisiin tunteisiin. Pinnan alla vaikuttaa kuplivan epämääräistä syyllisyyttä ja häpeää, surua ja vihaisuutta. Tunteita olisi tärkeää päästä käsittelemään yksin ja yhdessä, jotta ne eivät kanavoituisi vääriin paikkoihin tai koteloituisi ahdistukseksi.

Kirjan toinen osa käsittelee toivon luonnetta ja sen merkkejä nykyaikana. Ympäristöahdistus voi myös muuttua voimavaraksi. Kun yhdessä jaamme tuntojamme ja teemme asioita maapallon hyväksi, se voimauttaa ja piristää. Maailman kokonaistilanne on vakava, mutta samaan aikaan on olemassa valtavasti toivon merkkejä, jotka eivät vain yleensä pääse esiin. Kirjassa on niistä pitkä luku.

Tässä lainaus kirjan johdannosta ja kuvaus kahdesta keskeisestä teemasta.

”Toivo, jonka rakennusaineita käsittelen kirjan toisessa osassa, liittyy läheisesti rohkeuteen, luottamukseen ja sitkeyteen. Erityisesti korostan kahta olennaista asiaa: mielen vuodenaikoja ja kahden tason näkökykyä.

Mielen vuodenajoilla tarkoitan sitä, että erilaisten kausien esiintyminen kannattaa hyväksyä. Joskus jaksaa olla valoisampi, joskus masentaa enemmän. Vuodenaikojen teema muistuttaa siitä, että toisenlainen aika voi koittaa. Jopa talven pimeydessä voi olla jonkin uuden alku. On vain sitkeästi käytävä odottamaan kevättä ja harjoittamaan hyveitä. Ei pidä vaatia itseltään liikoja, kuten ainaista pirteyttä, mutta ei myöskään kannata hyväksyä pelkkää masentuneisuutta.

Kahden tason näkökyky on lahja ja taito, jonka avulla huomaamme, kuinka maailmassa tapahtuu koko ajan sekä hyvää että pahaa. Yleiset tunnetilamme voivat vääristyä kumpaan suuntaan tahansa, ylioptimismiin tai lannistavaan masennukseen.”
- Päin helvettiä?, luku 1

Toivottavasti löydät kirjasta hyödyllisen matkakumppanin. Tervetuloa myös keskustelemaan kirjasta ja aiheesta! Keskustelua voi käydä kirjan myöhemmin avattavilla Facebook-sivuilla sekä myös täällä blogissa. Toivottavasti käyt sitä myös livenä läheistesi kanssa.





Ympäristöahdistuksesta voit kuulla ja lukea lisää:

- la 7.10. Helsingin Sanomat, Lauantai-osan sivut 2-3 (Antti Tiaisen haastattelu Panu Pihkalasta)

- to 12.10. Hollo Conference, Taideyliopisto, Anna Lehtosen ja Panu Pihkalan esitelmä taidekasvatuksesta ja ympäristöahdistuksesta klo 11.30, Helsinki

- ti 17.10. Luento ympäristöahdistuksesta ja teologiasta, Chicago, Lutheran School of Theology, 11.45-13

- ti 31.10. klo 13.03 - 14 YLE Puhe, Perttu Häkkisen vieraana Panu Pihkala

- su 5.11. Vaellus luontokeskus Haltian lähimaastossa, oppaana PP, järjestäjänä Espoon seurakunnat. Pieni ”luontopyhiinvaellus”, jossa yhtenä aiheena myös ympäristöahdistus ja toivo.

- ke 22.11. Ekosäätiön luentosarja, teemana vesi ja siihen liittyvät asiat, PP mukana paneelissa, Sitran torni, Helsinki

- la 25.11. Heurekassa suuri Hyvän sään aikana –ilmastotapahtuma
Noin klo 16.30 Panu Pihkalan puheenvuoro ja haastattelu

- ma 27.11. Oulu, Tuiran seurakunnan tapahtuma ”Luther ja luonto”. Luennoitsijana PP, yhtenä aiheena myös ympäristöahdistus ja toivo.
 
- to 14.12. Ympäristökasvatus-tapahtuma, Helsingin yliopiston tiedekulma
Klo 14-15 “Ilmastonmuutos – ilmastoahdistus – ilmastokasvatus”, panelisteina John Webster, Panu Pihkala ja Laura Riuttanen, puheenjohtajana Hannele Cantell


[Lisätty 9.11.: Linkki Perttu Häkkisen ohjelmaan ja loppuvuoden tapahtumia]


- Hartauksia aiheesta:
YLE radio 1 torstaisin klo 18.50

To 12.10. Kahden tason näkökyky

To 19.10. Toivo vastoin toivoa

neliosaisen sarjan aiemmat osat:

to 31.8. Jeesus katsahti häneen ja rakasti häntä
(toiselta nimeltään: Vanhurskauttamisoppi ja ympäristökäyttäytyminen)

to 7.9. Kyky nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat
(toiselta nimeltään: Ristin teologia ja antroposeenin aika)¨

Tekstejä:

- Elonkehä 3 / 2017: ”Ympäristöahdistus ja ihmisten välinen vuorovaikutus”

- Yleistajuisia artikkeleita tutkimukseen perustuen:

”Kuinka käsitellä maailman ongelmia? Traagisuus ja toivo ympäristökasvatuksessa”, Ainedidaktiikka 1 (1), 2–14.

”Miksi ilmastonmuutoksesta on niin vaikea puhua? Monitieteellisiä näkökulmia”, Tieteessä tapahtuu 35 (1), 23–29.

- Akateeminen artikkeli ympäristökasvatuksesta ja näistä teemoista:
"Environmental Education After Sustainability: Hope in the Midst of Tragedy", Global Discourse 7 (1), 109–127.

Elämän vuodenajat: kesä

Keskikesä
lapsiperhevuodet

(se aika, jolloin kaikkea vihreyttä ja täyteyttä ei enää täysin huomaa ympärillä, koska sitä on niin paljon; vehreyden keskellä elämä kulkee samaan aikaan hitaasti ja nopeasti, nousee päivä laskee päivä, taustalla tuuli humisee lehvistöissä – ja äkkiä havahdut, että kesä on ohi)

Tähtien sota, sadut ja lumous

Tärkein asia ensin: on piristävää, että aikuisetkin ihmiset jaksavat yhä innostua saduista.

Tarinat, myytit ja sadut liittyvät yhteen syvällisellä tavalla. Niitä usein väheksytään ja niiden sijasta korostetaan historiaa, sitä mikä olisi aidosti tapahtunut ja totta. J. R. R. Tolkienin klassinen essee Saduista (On Fairy-Stories, ks. esim. Puu ja lehti -kirja) tarjoaa vuosi vuoden jälkeen ajateltavaa. Tolkien toteaa, että historia on pikemminkin satujen sivutuote, eikä toisinpäin. Ihmiset ovat kautta aikojen jäsentäneet maailmaa kertomusten avulla.

Historian "totuus" riippuu myös kovasti näkökulmasta. Suuria eroja on siinä, mitkä asiat koetaan olennaisimmiksi ja kertomisen arvoiseksi. Historia on aina osittaista historiaa.

Myös tarinat, myytit ja sadut pyrkivät usein kertomaan olennaisen, omalla tavallaan. Ne kuvaavat maailman ja ihmisen luonnetta ja sitä kautta välittävät "totuuksia", joskin peilatussa muodossa.

Ennen kaikkea sadut kiinnostavat ja innostavat. Ne pitävät lumousta yllä. Ne viestittävät koko olemuksellaan, että elämässä on vielä mieltä. On uusia, kiehtovia asioita. Hyvä ja paha kamppailevat, mutta paha ei ole kokonaan voittanut (näin siis useimmissa saduissa).

Tähtien sodan tarinamaailma on rakennettu tietoisesti ihmiskunnan syville myyteille. Saduille ominaisella tavalla asioita on pelkistetty tarpeeksi (muttei liikaa), jotta niitä on helpompi käsitellä. Toki silkalla seikkailun vauhdilla ja huumalla on suuri osansa suosiosta. Mutta pohjalla on syviä ja kiehtovia teemoja.

Vanhempien ja lasten suhteet. Hyvän ja pahan kamppailu ihmissydämessä sekä maailmassa. Rakkaus, viha ja kuolema. Onko maailmankaikkeus pohjimmiltaan hyväntahtoinen? Voiko tavallinen ihminen vaikuttaa asioihin?

Uskonnontutkijana ajattelen, että Tähtien sodan ja Taru sormusten herrasta -elokuvien valtavan suosion yksi syy on se, että ne tarjoavat myyttiensä kautta sellaisia maailmankatsomuksellisia aineksia, joille on suuri tilaus myös (post)sekulaarissa maailmassa. Se suuri joukko ihmisiä, joilla on vaikeuksia löytää vastauksia perinteisistä uskonnoista, viehättyy fantasiamaailmoista, joissa hyvä kuitenkin pohjimmiltaan voittaa ja yksilöiden kamppailu saa merkityksensä suuremmasta tarkoituksesta. Ja ne ihmiset, kuten minä, jotka yhä kulkevat perinteisten uskontojen vaikutuspiirissä, löytävät näistä populaarikulttuurin myyteistä liittymäkohtia omaan katsomukseensa.

Varmasti kyse on myös pakoreaktioista, joista satuja ja fantasiaa on pitkään syytetty. Itse ajattelen, että parhaimmillaan satujen ja myyttien maailma antaa voimia ja viisautta reaalimaailman taisteluihin.

Uusin Tähtien sota -elokuva, The Force Awakens, on valtava ja monipuolinen ilmiö. Kuten jo aluksi totesin, on hienoa, että väki saa lumouksen kokemuksia ja rohkenee olla yhteydessä sadun maailmaan. Kulttuurissa tarvitaan yhteisiä keskustelunaiheita, joita tällaiset suuret ilmiöt tuottavat. Tarina sisältää kiehtovia elementtejä ja monet henkilöhahmot ovat rikkaita.

En halua olla ilonpilaaja ja suhtautua satuun liialla kriittisyydellä. Joitain huomioita kuitenkin ilmaisen. On mielenkiintoista, miten toisinaan esiintyy tarvetta luokitella yhdet asiat kehnoiksi ja toiset kelvoiksi. Vaikuttaa siltä, että moni haluaa korostaa uuden elokuvan ansiokkuutta edellisiin kolmeen (episodit 1-3) verrattuna. Itse liityn heihin, jotka eivät näe kovin suurta eroa episodi kolmen ja tämän elokuvan laadussa. Uudessa elokuvassa on tarinamaailman sisäisessä johdonmukaisuudessa useita puutteita, joita en nyt halua kuitenkaan tähän kirjoittaa auki. Kukin hyväksyköön minkä hyväksyy tässä suhteessa.

On kiinnostavaa verrata tiettyjä piirteitä Taru sormusten herrasta- ja Hobitti-elokuviin, edellisiin suursuosikkeihin maailmalla. Yhteinen haaste Tähtien sodan kanssa on siinä, kuinka paljon uskalletaan antaa tilaa suvantokohdille ja ihmettelynaiheille. Suuri osa lumouksesta syntyy tarinan paikkojen ja hahmojen ihmettelystä, mikä vaatii aikaa. Kuten moni arvioija on huomauttanut, J. J. Abrams ja kollegat eivät jostain syystä uskaltaudu tähän, vaan vauhtia pitää olla lähes koko ajan. Ongelma oli vielä paljon pahempi Hobitti-elokuvissa, joissa oli tultu kauas vaikkapa Sormusten ritarit -elokuvan ohjaajan versiosta. Ja sekin sisälsi paljon vähemmän suvantokohtia kuin Tolkienin teksti kaikkine runoineen ja tarkkoine maisemakuvauksineen.

Toinen asia, joka vaikuttaa molempiin elokuvasarjoihin (ja kaiken taiteen sekä viihteen vastaanottamiseen), on katsojan oma panostus ja asenne. Toisessa (taideteoksessa tai ihmisessä) ilmenevät epäkohdat voi peittää omalla tahdolla suhtautua positiivisesti. Tätä tapahtui mielestäni kuvaavasti siinä, miten monet ystäväni ottivat Hobitti-elokuvia vastaan. Lähtökohtana oli ihmisten oma tuntemus Tolkienin maailmasta ja halu yhdistää elokuvista saadut virikkeet positiivisesti omaan kokemukseen ja näkemykseen. Tätä kautta katsoja voi ohittaa monet pölhöydet (kuten Radagastin rekiajelut, terminaattorihaltiat ja hahmojen luonteenpiirteiden kömpelöt muokkaukset). Hallitsevaksi muodostuu elokuvia laajempi maailma, se käsitys, mikä on syntynyt itsen ja Tolkienin tuotannon vuorovaikutuksessa.

Tähtien sodan kohdalla tilanne on hivenen erilainen siinä suhteessa, että taustalla ei ole kirjasarjan kautta luotua maailmaa, vaan päinvastoin elokuvat ovat antaneet sysäyksen erilaisille kirjoille ja mahdollisille maailmoille. Mutta katsojan lähtökohtainen positiivisuus tai negatiivisuus vaikuttaa vastaanottoon olennaisesti myös näiden elokuvien suhteen.

Jotten kuulostaisi liian kriittiseltä, lienee syytä kertoa vähän lisää uuden Tähtien sodan positiivisista piirteistä. Esteettisesti elokuvassa on runsaasti hienoa työtä, kuten esimerkiksi hämärien lumimetsien muodostama tausta taistolle. John Williams tekee parhaansa musiikin suhteen, vaikka suvantojen puute tuottaa hankaluuksia. Esimerkiksi Reyn teema on monin tavoin upea. Eräissä kohtauksissa päästään syvemmälle lumouksen maailmaan, kuten kellarista löytyvän esineen yhteydessä nähtyjen näkyjen kohdalla.

Elokuvaan liittyy tuskaisen paljon kaupallisuutta (muistakaamme Avaruusboltsit -elokuvan Vader-hahmon vakiohuuto: Merchandising! Merchandising!), mutta on se synnyttänyt oikein hauskojakin kulttuuri-ilmiöitä, kuten Very Lonely Luke -twitterperformanssin (kiitos Kasper Strömmanille linkistä). Fantasiamaailmat ovat kietoutuneet arkimaailmaan, pysyvästi.

Taidetta vuodelta 2015

Pikkulasten kanssa on haastavaa ylläpitää seurustelua taiteen kanssa. Mutta ei mahdotonta. Ja onneksi on Museokortti.

Haluan jakaa muutaman taide-elämyksen tältä vuodelta ja haastan Sinut tekemään samoin.

Luontokirjallisuus. Annie Dillardin Pilgrim at Tinker Creek on lähes parasta, mitä olen alalta lukenut. Mutta se on vieläkin vähän kesken, sillä tänä vuonna mielen kyvyt riittivät paremmin suomenkieliseen tekstiin. Reino Kalliolan klassikko, trilogia Suomen luonnosta, on ollut virvoittava tuttavuus. Kuluneena vuonna hankin puuttuvan osan: Suomen luonto vuodenaikojen vaihtelussa (1951).

On hämmentävää, kun joku yhdistää luonnontieteellisen osaamisen ja kaunokirjallisen kyvyn. Kalliolan teosta suosittelen kaikille, joita Suomen luonto yhtään kiinnostaa. Esimerkkinä toimikoon kuvaus hirven syksystä: ”Syksyn väreissä väkevästi liekehtivä viita on metsien kruunupään häähuone.”

Kuvataide. Akseli Gallén-Kallelan museo sijaitsee luonnonkauniilla paikalla Espoon ja Helsingin rajasaaristossa. Pyöräretki paikalle on pieni taidepyhiinvaellus, jonka varrella meri elähdyttää. Tänä vuonna kaksi näyttelyä avasivat Elämän harjulla -freskojen luonnoksia, jotka Gallén teki Porissa sijaitsevaa Juseliuksen mausoleumia varten. Olen vuosien varrella törmännyt ajoittain näihin kuviin ja monet niistä ovat suorastaan järkyttäneet. Niissä yhdistyy kansainvälinen elämän vaelluksen kuvataideperinne ja suomalainen näkemys. Esimerkiksi Rakennus-maalaus on pysäyttävä elämänkulun kuvaus.

Joskus olisi mukavaa kirjoittaa ihan tosissaan, eli vähintään puoliksi leikillään (kirjaimellisesti), maalaussarjoista, jotka kuvaavat elämän vaellusta. Tarvaspään näyttelyteksteihin olisi teologilla muutama täydentävä huomio annettavana. Sinänsä kirja, joka on koottu näyttelyistä, on ilahduttavan tasokas.

Elokuvat. Maikki antoi syntymäpäivälahjaksi kahdeksan leffalipun sarjakortin ja muutaman päivän päästä alkoi raskauspahoinvoinnin pitkä taival. Onneksi liput olivat voimassa pitkään ja onneksi ne olivat olemassa, sillä muuten leffarintama olisi varmaan jäänyt olemattomaksi. Inside Out -animaatiota pidän vuoden parhaimmistoon kuuluvana. Luova idea, rohkea toteutus, koskettava lopputulos.

Dvd-bokseista sain katsottua muutaman klassikon niinä iltoina, kun vastaanottokykyä sellaiselle poikkeuksellisesti oli. Chaplin ei petä. Eikä omalla tavallaan myöskään Tarkovski. Katsoin ensi kertaa Ei paluuta (Ivan’s Childhood) -esikoiselokuvan, joka sisältää monenlaista silmät auki räväyttävää (jos et ensin nukahda, mikä on todellinen vaara kuolevaisille ihmisille Tarkovskin elokuvia katsellessa). Lapsen juoksu rannalla.

Musiikki. Ajat ovat muuttuneet. Pitkään pidin sitkeästi kiinni äänilevyjen materiaalisen muodon arvosta. Tänä vuonna ostin kaksi levyä, mikä oli kaksi enemmän kuin edellisenä. Spotify jyrää. Ja kaksivuotias osaa käyttää Fisherin 1980-luvun stereoita, mikä monimutkaistaa asioita.

Jukka ja Jytämimmit oli vuoden piristävin tulokas. Iloa, pilkettä, menoa. CMX:n uusin oli kelpo. Koti-isä soitti sitä usein, kun talvivaatteita puettiin (tulevaisuuden terapeuteille tiedoksi). Syksyllä kuuntelin kyllä enemmän Dinosaurus Stereophonicus -klassikon kakkoslevyä. Olen aina pitänyt siitä, mutta sanoitusten hienoutta arvostan yhä enemmän. ”Jos meillä ei ole tarinaa / näemme vain tämän huoneen.” No, ”rikkinäiset ajatukset puheista vain pahenee”.

Raskauspahoinvointi, kieli ja kiitollisuus

Kieli on melko suurisilmäinen verkko todellisuuden kalastamiseen, Edward Abbeyta lainatakseni (Kesä autiomaassa, suom. Jussi Hirvi). Me harhautamme itseämme luulemaan, että sanojen merkitykset ovat selvempiä kuin ovatkaan.

Jos haluamme ymmärtää todellisuutta, joudumme muistuttamaan itseämme siitä, että joskus yleissanat eivät kuvaa kaikkia tapauksia. Punainen on punainen, mutta entä jos kyse on vihoviimeisestä värisävystä punaisen ja keltaisen välillä? Kumpi se on?

Usein unohdamme, että sanat ovat suuntaviittoja, eivät tarkkoja määritteitä. Kun käytetään sanaa raskauspahoinvointi, ajatukset siirtyvät tiettyyn suuntaan. Odottava äiti on aamuisin pahoinvoiva. Kuten sanat yleensä, tämäkin sana tavoittaa ennen kaikkea keskimääräisen merkityksen. Odottava äiti voi kohtalaisen pahoin ja tämä tapahtuu raskauden alkuvaiheilla (keskimäärin viikoilla 5-14). Olotila on kurja, mutta useimpia äitejä auttaa tieto siitä, että he kärsivät hyvän asian puolesta.

Tarkoitukseni ei ole vähätellä kenenkään raskauspahoinvointia (etenkään, koska olen mies), mutta haluan nostaa esiin heitä, jotka joutuvat kärsimään poikkeuksellisen paljon. Ei nimittäin ole kohtuullista, että samaa raskauspahoinvointi-sanaa käytetään kaikista tapauksista. Eräs tuntemani äiti harmitteli ikävää raskauspahoinvointia ja selvisi, että hän oli lopulta oksentanut kerran. Ei ole epäilystä siitä, etteikö hän olisi kokenut ikävää kuvotusta. Mutta osa naisista oksentaa satoja kertoja.

Jokainen meistä, myös miehistä, muistanee, millaista on olla mahataudissa: kuinka kurjaa on, kun mikään ei pysy sisällä ja joutuu vain oksentamaan ja makaamaan. Usein tätä kestää päivän. Se on ankeaa. Jos tauti jatkuu toisen päivän, se ryydyttää. Kuinka pitkään tätä pitää sietää? Kolmas päivä on vielä tuskaisempi, mutta lohdullista on tietoisuus siitä, että yleensä mahataudit eivät kestä kovin montaa päivää.

Kuvitelkaamme, että tauti jatkuukin vielä toiset kolme päivää. Mikään ei pysy sisällä, ruumis riutuu ja mieli turtuu. Sitten koittaa seuraava viikko: ja sama oksentelu jatkuukin yhä! Kaksi viikkoa on täynnä – ja vielä se jatkuu! Se, mikä tuntuu kurjalta jo yhden päivän ajan, jatkuukin aina vain ja aina vain.

Kirjoista voi lukea, että paha raskauspahoinvointi kohtaa yhtä naista sadasta. Useimmilla oksentelu loppuu raskausviikkoon 14 mennessä. Mutta ei kaikilla. Joissain erittäin harvinaisissa tapauksissa pahoinvointi jatkuu jossain muodossa läpi koko raskauden. En tiedä, miten he selviävät. Ja tästä seuraa piina myös sille prosentille naisista, josta äsken puhuttiin: he eivät voi olla satavarmoja, että pahoinvointi todella loppuu viikon 14 tuntumassa. Pelko lisääntyy, kun oksennat vaikkapa kolme viikkoa putkeen ja mieli on hajalla. Entä jos tämä kestää koko raskauden?

Mitä sanaa tällaisesta olotilasta pitäisi käyttää? ”Raskauteen liittyvä ääripahoinvointi”? Ei kovin ytimekästä, mutta realistisempaa. Vakavista oireista kärsivän naisen ja hänen läheistensä näkökulmasta on nimittäin sangen rasittavaa, kun muut olettavat, että kyse on suurin piirtein tavallisesta ilmiöstä.

Meidän perheessämme ensimmäinen raskaus vaati monen viikon vuodelevon, mutta nestemäinen ravinto sentään pysyi osittain sisällä. Toisessa raskaudessa sekään ei pysynyt. Onneksi sairaalaan ei ole kotoa pitkä matka, niin tiputukseen pääsi nopeasti.

Kirjoitan tämän kahdesta syystä. Haluan kiinnittää tähän ongelmaan huomiota ja herättää arvostusta niitä naisia kohtaan, jotka selviävät moisesta.

Omakohtaisesti arvostan vaimoa vielä enemmän sen vuoksi, että hän selvisi myös hepatogestoosista (hepatoosi, kolestaasi; raskaalla lapsella on monta nimeä). Odottavat pariskunnat: jos äiti kutisee pahasti, vaatikaa raskausmyrkytystutkimuksen lisäksi maksa- ja sappiarvoista kokeet. Kutina on erittäin rasittavaa, mutta sen lisäksi hepatoosiin sisältyy alle prosentin kohtukuolemariski. (Eräässä blogissa on koskettava kertomus eräästä sellaisesta tapauksesta ja elämän jatkumisesta lopulta sen jälkeen: odottavat äidit, miettikää vakavasti, kannattaako lukea tätä raskausaikana.)

Esikoisen synnytys käynnistettiin ”pystymetsästä” lasketun ajan lähellä todetun hepatoosin vuoksi, ja kyllähän sitä savottaa riittikin. Onneksi kaikki meni lopulta hyvin, niin kuin toisenkin lapsen kohdalla. Tällä kertaa kutina alkoi aiemmin ja oli voimakkaampaa, ja hepatoosin uusiminen oli selviö. Todennäköisyys uusimiseen on 50 %, joten tätä osasimme pelätäkin. Lopulta eräässä kokeessa (joita olisi voinut ottaa enemmän ja jo aiemmin, ajattelin) sappiarvo oli yli 20-kertainen normaaliin nähden ja osastolle tuli pikalähtö.

Tämä teksti on samalla kiitollisuuden osoitus kaikille, jotka tukivat meitä näiden kahden raskauden aikana. Erityisesti kiitämme kaikkia heitä, jotka nyt rukoilivat puolestamme niinä pitkinä päivinä, kun synnytyksen käynnistämistä odoteltiin ja vauvan sydämenlyöntejä tiheään kuunneltiin. Kansankirkollisessa luterilaisuudessa toisinaan unohdetaan esirukouksen suuri ja lohduttava voima, vaikka Isä meidän -rukoukseen keskittymisessä on myös vahvuutensa. Tunsin ainakin itse suurta lohdutusta ja toivon vahvistusta, kun ystävät eri maista kertoivat rukoilevansa.

Vauva sai syntyä tavallista tietä, äiti sai tällä kertaa tuntea ponnistustarvetta ja tapahtuman nopeus oli siunauksellinen. Lapsivuodeosaston ikkunoista näkyi kuusi kirkontornia, myös rakas Tuomiokirkko, ja syksyn kultalehtien keskeltä nousi väkivahva kiitollisuus kohti taivaita.

(Soundtrack: 
Sibelius: Andante Festivo
Jukka Leppilampi: Space of Emotions
Sigur Rós: Von
Enigma: Return to Innocence)

Kiitollisuus ja hetkessä eläminen

(Isyysvapaan päättyessä)

Torsti Lehtinen on kiteyttänyt dostojevskiläisen osuvasti: miten ihminen selviytyy onnellisuudestaan?

Pidän elämässä ihanteellisena sitä, että ei valita turhasta. Tämän asenteen toinen nimi on kiitollisuus. Aina siitä lähtien, kun opin, millaista ihmiselämä on yleensä maailmassa ja millaista se on yleensä ollut historiassa, olen pitänyt suomalaista keskivertoelämää valtavan etuoikeutettuna. Kristitylle kyse on vielä siitä, että Jumala on siunannut suurilla lahjoilla. Vaikka vastoinkäymisiä olisikin, things could be worse, kuten irlantilaiset sanovat. A lot worse.

Kiitollisuuden ja ei-valittamisen ohella korostuu hetkistä nauttiminen. Elämä on nyt. Kaikki opetukset tähän liittyen kuulostavat kliseiltä, mutta vain siksi, että ne ovat niin pysyviä ja perustavanlaatuisia. Kuolema koittaa ja uhkaa, kaikki on rajallista. Nykyhetkessä eläminen on avain ylipäätään elämiseen.

Pienten lasten kasvattaminen sekä vahvistaa että haastaa tämän elämänasenteen. Vauvat ja lapset elävät hetkessä ja opettavat tekemään samoin; ja kuitenkin samaan aikaan työtä riittää jatkuvasti heistä huolehtimisessa. Zen-mestarillekin olisi haastetta pienten lasten vanhempana!

Käännekohdissa on helppo muistaa asioiden arvo, mutta jatkuvassa arjessa se on paljon vaikeampaa. Elämän ”ruuhkavuosia” elävä ihminen, joka yrittää pärjätä nykyajan työelämässä ja samalla huolehtia perheestään, kohtaa todellisen haasteen hetkessä elämisen suhteen.

Olen yrittänyt vähintään kerran päivässä muistaa ja havahtua siihen, kuinka valtava ihme on pieni lapsi. Usein tämä tapahtuu, kun katselee juuri päiväunille nukahtanutta lasta. Hänen kasvonsa ovat autuaat, suorastaan pyhät. Yhtäältä haavoittuvaiset, toisaalta kaikkea vahvemmat.

Omakohtaisesti olen sitä mieltä, että isyys- ja hoitovapaa on ollut eräs elämän parhaista ajoista. Tämä ei tarkoita, että aina olisi ollut mukavaa. Mutta useimmiten on ollut, ja siitä olen hyvin kiitollinen.

Samalla tiedostan sen, miten etuoikeutettua on, että voi olla kotona. Suomessa monet tuet ovat kansainvälisesti hyviä, mutta silti kaksivuotiaan kotihoidontuki on sellainen, että tilanne vaatii käytännössä säästöjä, puolison hyväpalkkaista työtä tai tarkkaa rahankäyttöä. Oma onni herättää väistämättä myös syyllisyyttä ja kyselyä siitä, miksi ei jaksa tai kykene auttamaan muita enemmän.

Hyvä niin, kunhan syyllisyys ei lamauta liikaa. Ihmisen omantunnon on syytäkin pysyä hereillä. Pohjoismaisilla perusihmisillä on valtavasti mahdollisuuksia auttaa muita, sekä kotimaassa että kaukomailla. Joka päivä on haaste olla kiitollinen ja samalla miettiä, miten voisi auttaa.

P.S. Tässä yksi auttamismahdollisuus.

P.P.S. Muutama kuva kesältä, hetkessä elämistä.

Sinfoninen takoja

Parasta radiokerrontaa, mitä olen vähään aikaan kuullut, on tarjonnut Osmo Tapio Räihälän ohjelmasarja Sibeliuksen sinfonioista ja elämänhistoriasta.

Sinfoninen takoja on seitsenosainen saavutus, joka onnistuu yhdistämään kiehtovan tarinankerronnan ja musiikkitieteellisen analyysin. Ei suinkaan helppo tehtävä. Räihälä on itse säveltäjä, mikä auttaa asiassa, mutta harva säveltäjä on näin sujuvasanainen.

Sarja lähetettiin alun perin keväällä, jolloin yritin aina syöttää pojalle välipalaa hitaasti, jotta ehtisimme kuunnella lähetyksen suorana. Onneksi osat löytyivät tovin aikaa myös netistä. Nyt ohjelma esitetään kesän aikana toiveuusintana perjantaisin klo 11 ja osat ovat jälleen hetken Areenassa.

Sibeliuksesta voisi kirjoittaa paljonkin. Tyydyn henkilökohtaisiin huomioihin. Itselleni rakkaimpia Jannen sävellyksiä olivat ensiksi Andante festivo ja kolmannen sinfonian toinen osa, joita opiskeluaikana paljon kuuntelin. Lapsuuden kodista olivat toki jo tuttuja Finlandia, viulukonsertto ja Karelia-sarja, jotka kaikki ovat selkäytimessä.

Vähitellen laajensin sinfonioiden kanssa seurustelua. Ne ovat kuin persoonia: jos haluaa tutustua paremmin, niiden kanssa on välttämätöntä viettää aikaa. Vähitellen paljastuu aina uusia puolia, vaikka perusluonne käy toki selväksi jo ensi tapaamisilla.

Kolmas sinfonia, jota myös tuorein Sinfonisen takojan uusintajakso käsittelee, on kaikkinensa kiehtova teos ja yksi suosikeistani. En tiennyt mitään siitä, että kyseinen sinfonia on säveltäjän uskonnollisimpia. Uskonnollisuus on toki vaikeasti määriteltävä asia sinfonioiden suhteen, mutta näkemyksen taustalla on Sibeliuksen kommentteja sinfonian osista: esimerkiksi kolmannessa osassa kuullaan teema, jota Janne kutsui ”rukoukseksi Jumalalle” (en tiedä, kirjoittiko Janne sanan isolla vai ei). Rukouksena se on hieno: täynnä iloa ja kiitosta, kenties Marjatan pojan ylösnousemuksen suuntaisesti, sen tuottaman riemun taustaa vasten.

Olen samaa mieltä heidän kanssaan (kuten G. H. von Wright), jotka näkevät suomalaisuuden ymmärtämisen olennaiseksi taustaksi Sibeliuksen musiikin ymmärtämiselle. Pohjimmiltaan kyse lienee samankaltaisen identiteetin omaamisesta. Väitöskirjani kieliasua ansiokkaasti auttanut Sibelius-tutkija Glenda Goss on esimerkiksi sangen hyvin perillä Sibben ajatusmaailmasta, vaikkei suomalainen olekaan.

Tällainen identiteetti vaatii luonnossa vietettyä aikaa ja sen ilmiöiden tuntemista. Boreaalinen luonto saa Sibeliuksen musiikissa sävelasunsa puoliksi mystisellä, puoliksi havaintoperäisellä tavalla. Itse en ollut vielä, eri syistä, tutustunut kunnolla viidenteen sinfoniaan ennen tätä kevättä ja Sinfonista takojaa. Kun ensi kertaa kuuntelin ajatuksella ja tunteella lopun joutsenteeman, oli hämmentävää huomata, että tunnistin sen – kuulin siinä sen äänen ja ilmiön, jota joutsenet ilmentävät lentäessään. Samalla viidennen sinfonian elämänilo puhutteli syvästi pikkulapsen elämäniloa läheltä seurannutta koti-isää.

Ehkä kirjoitan joskus lisää kolmannen sinfonian toisesta osasta, joka tiivistää ihmisen elämänpolkua meditatiivisella kiteyttämisen taidolla. Mutta suosittelen lämpimästi kuuntelemaan paitsi itse teosta, myös sitä, mitä Räihälällä on sanottavaa Sinfonisessa takojassa.

Keltainen Suomenlinna

Ensin tulevat vuodenajat. Luonnon rytmeihin iän myötä tapahtuvalla heräämisellä on vaiheita. Vuodenaikojen jälkeen tulevat välivuodenajat. Sitten yksittäiset kukat, etenkin keväällä.

Viimeisin vaihe itselleni on heinien ja muiden pitkien kesäkasvien kukinta. Se meni aiemmin samalla tavalla sujuvasti sivusta kuin linnun laulu ennen havahtumista (tai elämän kesä, lapsiperhevaihe, jos ei pidä varaansa). Kyllähän sen sivusilmällä huomasi, muttei todella havainnut tai kanssaelänyt. Nyt, kun katsoo kesäkuun lopussa piennarta, alkaa soida Akatistos luomakunnalle.

Suomenlinnassa on juuri nyt poikkeuksellisen helppoa huomata kesäkukkien kauneus. Syvän keltainen kasvi loistaa kirkkaana kaikkialla ja luo järisyttävän kontrastin taivaansinisen kanssa. Ihmiset käyskentelevät kauneuden keskellä ja ovat omituisen hiljaa, ehkä varoen sitä, ettei lumous särkeydy. Tai sitten kesän keltaääni on vain niin vahva, että se sulkee muut soundit syliinsä.

Kevään riemu ja G.M. Hopkins

Kevättä ei mikään kauniimpaa –
kun putkahtaen kiertyy ruoho rehevänä esiin…

Yksi parhaita kevätrunoilijoita minulle on irlantilainen Gerard Manley Hopkins (1844–1889). Hän on Suomessa kohtalaisen vähän tunnettu, mutta monien runoilijoiden arvostama; esimerkiksi Kirsi Kunnas on suomentanutkin muutaman hänen runoistaan (kuten lainauksen yllä). Se vaatiikin kunnasmaista taitoa: Hopkins leikittelee sanoilla sellaisella tavalla, jonka kääntäminen on toisinaan mahdotonta. Ainoa vaihtoehto on luoda itse uutta, samassa sävellajissa.

Hopkinsin kevätruno ”Spring” on malliesimerkki hänen runotaiteestaan: sanat soljuvat hämmästyttävän soinnukkaasti, mutta tyylittely ei ole itsetarkoituksellista, vaan muoto ja sisältö palvelevat aina toisiaan. Suomenkieliselle lukijalle runo tarjoaa haasteen, sanoja on maisteltava ja ehkä sanakirjaakin käytettävä. Mutta ensilukeminen kannattaa tehdä sydämen korvin.

Nothing is so beautiful as Spring –         
   When weeds, in wheels, shoot long and lovely and lush;         
   Thrush’s eggs look little low heavens, and thrush         
Through the echoing timber does so rinse and wring         
The ear, it strikes like lightnings to hear him sing;
   The glassy peartree leaves and blooms, they brush         
   The descending blue; that blue is all in a rush         
With richness; the racing lambs too have fair their fling.         

What is all this juice and all this joy?         
   A strain of the earth’s sweet being in the beginning
In Eden garden. – Have, get, before it cloy,         
   Before it cloud, Christ, lord, and sour with sinning,         
Innocent mind and Mayday in girl and boy,         
   Most, O maid’s child, thy choice and worthy the winning.

Hopkins oli jesuiittapappi, joka kirjoitti kuulemma salaa itseltäänkin. Kun runot aikanaan löydettiin, ne olivat sensaatio. Hopkins uudisti runotaidetta, mutta oli ainutlaatuinen myös luonnon ja kristinuskon yhdistäjänä. Itse tutustuin häneen Joseph Sittlerin kautta. Sittler liitti Hopkinsin runot ekoteologiaan, mikä oli vähintään kohtuullista, sillä 1800-luvun runoilija oli itse yksi varhaisista kristillisistä luonnonsuojelun puolestapuhujista (ks. esim. Binsey Poplars -runo).

Hopkinsin uskonkäsitys, eli samalla elämänkäsitys, on samansuuntainen kuin omani: elämän perustavimmat asiat ovat samalla syvimpiä uskonnollisia asioita. Kevään riemu on Hopkinsille itseisarvoisen hienoa, mutta samalla se todistaa hänelle Jumalan voimasta (vrt. kotoinen Suvivirsi). Toinen Hopkinsin kevätruno, The May Magnificat, liittää yhteen kevään elämänvoiman ja katolisen Maria-uskon, mutta se on jo toisen kirjoituksen aihe.

Kevättä ei mikään kauniimpaa –
kun putkahtaen kiertyy ruoho rehevänä esiin… 
Se meille muistuttaapi 
hyvyyttäs, Jumala,
ihmeitäs julistaapi
se vuosi vuodelta. 

Kuka tuhosi Hvitträskin metsän?

(julkaistu Kirkkonummen Sanomien numerossa 35/2015 (7.5.2015, netissä 5.5.), s. 15)

Hvitträsk on Kirkkonummen ykkösnähtävyys kulttuuriympäristönä. Eliel Saarisen, Armas Lindgrenin ja Herman Geselliuksen kartanolinna on kansallisesti ainutlaatuinen arvokohde ja kansainvälisesti tunnettu matkailunähtävyys. Kevättalvella 2015 koettiin tyrmistys: Senaattikiinteistöt päätti hakata metsän kartanon vierestä. Lähes kaikki kuuset on kaadettu ja maisema on paikoitellen avohakattu.

Kohtuuttoman rajut hakkuut

Senaattikiinteistöt perustelevat hakkuita turvallisuussyillä, mutta kantojen perusteella puut eivät olleet lahoja. Lisäksi on kaadettu aivan terveitä vanhoja mäntyjä. Kyseessä ei valitettavasti ole edes ensi kerta, kun alueella hakataan vanhaa metsää. Tällä kertaa asiasta tekee vielä vakavamman ja surullisemman se, että hakkuut on toteutettu hautojen vierestä.

Hautapaikan häirintä

Hvitträskin maasto valittiin muinoin kartanon paikaksi sen vuoksi, että alue oli luonnonkaunis. Monet Suomen kuuluisimmista taiteilijoista nauttivat Hvitträskin puumaisemista. Eliel Saarinen niitti mainetta myös ulkomailla, mutta halusi tulla haudatuksi Hvitträskin rinteeseen, tummanvihreän kuusikon keskelle.

Eliel ja Loja Saarisen sekä Herman Geselliuksen hauta on ollut olennainen osa myös matkailukäyntejä Hvitträskissä. Pehmeä neulaspolku on lähtenyt mäen laelta ja laskeutunut satumaisen kuusikon halki hautapaikalle. Nyt maisema on kuin sodan jäljiltä, kuten viereisestä kuvasta näkyy. Polkua ympäröivät hakkuujäte ja kannot. Maisema on runneltu, eikä sitä ole edes viitsitty siistiä. Polun päälle katkennut puukin on sahattu hät’hätää poikki vain polun leveydeltä.

Vaurioita myös matkailulle

Hvitträskin vanhan metsän hakkuut ovat tuhoisia monella tavalla. Ne runnoivat hienon ekosysteemin. Ne vaurioittivat vakavasti kulttuurimaisemaa. Ne riistivät kunnan asukkailta ja vierailijoilta esteettisesti kauniin ja virvoittavan maaston. Tämän lisäksi ne ovat huolestuttava vahinko myös matkailuelinkeinolle. Eliel Saarinen on yhä sangen tunnettu etenkin Yhdysvalloissa. Mitä ajattelee amerikkalainen turisti, kun hän lähtee kohti Saarisen hautaa ja päätyy hakkuuaukealle?

Toisaalta Senaattikiinteistöjä voisi myös kiittää rehellisyydestä matkailumainonnassa. Yleensä eri maissa piilotellaan pahimpia hakkuita, tai ainakaan niitä ei toteuteta kuuluisimpien matkailunähtävyyksien tonteilla. Senaattikiinteistöt sen sijaan antavat totuudenmukaisen kuvan siitä, miten Suomessa usein kohdellaan metsiä.

Rahan valta ja välinpitämättömyys

Jostain löytyvät ne henkilöt, jotka antoivat määräyksen hakata Hvitträskin vanhan metsän tällä tavalla. He ovat yhtäältä syyllisiä, mutta ongelma on laajempi. Lopulta metsän tuhosi se kulttuuri, johon suomalaiset ovat langenneet: taloudellisen hyödyn kulttuuri, joka ei piittaa syvemmistä arvoista. Vanhoja metsiä on jäljellä todella vähän, mutta silti niitä hakataan jatkuvasti, kuten tänä keväänä on koettu esimerkiksi Kemiönsaaren Purunpäässä ja Suomussalmen Pesiöjärvellä. Metsien arvostajat, joita on paljon, jäävät jatkuvasti tappiolle pelkän rahallisen arvon jyrätessä.

Mitä voidaan tehdä? Jos ei muuta, niin ainakin ilmaista surua ja tyytymättömyyttä. Kirkkonummella Kristityt luonnon puolesta ry. (A Rocha) järjestää suruhartauden vanhojen metsien puolesta tiistaina 12.5. klo 19 Hvitträskin lähistöllä. Silloin vietetään suomalaisuuden päivää, mikä tarjoaa oivan tilaisuuden miettiä sitä, mitä on jäljellä suomalaisesta metsäsuhteesta. 

Panu Pihkala

Pj, Kristityt luonnon puolesta ry. A Rocha

www.arocha.org

Suruhartauden tapahtumalinkki jaettavaksi: https://www.facebook.com/events/1431970607106517/

Video hakkuista: https://www.youtube.com/watch?v=JroJ6oXutVM&feature=youtu.be

Asian esiin nostanut Päivän Byrokraatti –blogi: http://paivanbyrokraatti.com/2015/05/02/pb-hvittraskin-tuho/

Verkkolehti Viisykkösen artikkeli: http://viisykkonen.fi/uutiset/hvittr%C3%A4skin-museon-er%C3%A4maamets%C3%A4-kaadettiin

[Rakennuttajapäällikön argumentit eivät vakuuta, ja ovat valitettavasti oireiden kuva.]

Museoviraston kuvaus Hvitträskin alueesta ”Valtakunnallisesti merkittävänä rakennettuna kulttuuriympäristönä”: http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=948

[Lainaus: ”Rakennusryhmän ympärillä olevaa istutettua puutarha- ja piha-aluetta ympäröi hoidettu luonnonmaisema uimarantoineen, kulkureitteineen ja oleskelupaikkoineen sekä koskemattomampi jylhä metsä- ja rantamaisema.”]

Ensilumi

Ensilumeen pitäisi suhtautua kuten Japanissa kirsikkapuiden kukintaan.
Kansallinen vapaapäivä. Kaikki ulos ihmettelemään ja iloitsemaan.

Jos joku protestoi, että talven tulossa ei ole juhlimista, niin hän voi juhlia kiitollisuudella päättyvää syksyä ja kesää.

Muut voivat hämmästellä sitä, kuinka ääriviivat piirtyvät uusiksi.
Maailmassa on uusi valo, ainakin hetken.
Polut muuttuvat valkoisiksi säteiksi.
Keltaiset lehdet kuorrutetaan, koristellaan, kunnes talvi syö ne.
Katot kääntävät takkinsa, täysin, mustasta valkoiseksi.
Hiljaisuudessa voi kuulla ajan äänen, kun lumi laskeutuu.

Muistan kesän

Kesä jonka kerran elää sain
mielestä ei haihdu milloinkaan

Lämpö, valo ja hymy.
Kun kesää 2014 katsoo taaksepäin, soi mielessä vanha klassikkolaulu. Kesän valloittavin hymy on ollut uusin: yksivuotiaan valovirne.

Tomerat askeleet
vielä hivenen haparoivat
hiekkarannalla
tuulessa ja auringossa.

Valo läpäisee kaiken.

Tällaisia kesiä ei voi elää monia.

Aika tekee tehtävänsä, mutta valitettavasti myös historia. Ihmiskunnan velat lankeavat maksettavaksi, vääjäämättä. Terveys, ylellisen vakaat yhteiskuntaolot, lämpenevän ilmaston toistaiseksi suosiolliset rantasäät – kaikki muuttuu, nopeammin tai hitaammin. Tulevaisuudessa entistä useampi myös meistä länsimaalaisista muistelee ”kesää, jonka kerran elää sain”.

Mutta valosta on silti oltava kiitollinen. Samalla kun yrittää tehdä jotain.


p.s. Laulun sanoitus viittaa myös ikiaikaiseen viisauteen: tien (ja totuuden) löytää vain rakastamalla. Rauno Lehtinen ja Augustinus ovat ainakin tästä samaa mieltä. 

Kuuma kesä

Jos elämää kuvataan vuodenaikojen kautta, kesä ja aikuisuus osuvat yhteen. Kuulostaako tutulta: kauheasti kaikenlaista tekemistä, hellettä ja kaatosadetta, matkoja ja arkea - ja äkkiä huomaa koko ajan kuluneen?
Kesä, elämän turpea ja vehreä aika.

Heinäkuussa olen muistanut suurella sympatialla heitä, joille kesä on vaikeaa aikaa. Kuumuus on monelle erittäin tukalaa. Oma sympatiani syntyi tosin etenkin 10 päivän kesäflunssasta, jonka nenäkannu lopulta voitti.

On asioita, jotka määrittävät koko elämää ja arkea. Kun joudut terveiden maailmasta toiselle puolelle, vaikuttaa sairaus kaikkeen. Ei kaikki ole mennyttä, mutta kaikki värittyy olotilan mukaan. Jos saa olla kohtalaisen terve, pitäisi aina muistaa kiitollisuus. Ja vielä suurempaa on se, jos sairaanakin muistaa kiittää.

Suuri kauneus

Rooma, ikuinen kaupunki, ihmisen ainainen kuva.

Eliitti juhlii, väki virtaa kaduilla, jokainen etsii jonkinlaista tarkoitusta elämälleen.

Paolo Sorrentinon hieno elokuva Suuri kauneus (La Grande Bellezza) on aikansa kuva ja toisaalta ajaton. Musiikki ja ilmiöt liittävät elokuvan 2000-luvun alkuun. Moni on nähnyt elokuvassa Berlusconin ajan Italian kritiikkiä.

Elokuvan ydin on kuitenkin ajaton: ihmisen etsintä. Juhlinta ja maine houkuttelevat. Nautinnoista ja statuksesta muodostuu elämän perusta. Ja kuitenkin jokin sisällä kalvaa: tässäkö kaikki?

Ehdin pitkästä aikaa elokuviin ja valitsin leffan trailerin perusteella. Sen lyhyt 'saarna' oli hieno. Ehkä se muistutti Waltarista? Ainakin elokuvan jälkeen, jostain syystä, poimin hyvin pitkästä aikaa Valtakunnan salaisuus -teoksen kirjahyllystä. Takakansi oli jätetty kirjanmerkiksi sivulle 288, jossa päähenkilö puhuu:

”Onnen oikusta sain tosiaan miehuuteni alkaessa mahdollisuuden saavuttaa kaiken, mitä nuorena olin turhaan ja kuluttavasti himoinnut”, jatkoin. ”Ystävyyttä, suosiota, ruumiin nautintoa. Jopa valtaa olisin voinut saavuttaa, jos olisin himoinnut valtaa, mutta vallanhimoa en koskaan ole ymmärtänyt. Pian tunsin vain tuhan maun suussani. Määrättömän nautinnon jälkeen olin vain lohduton. Mutta tiedän etten tahdo turvonneeksi elähtäneenä ukkona Roomassa toistella typerästi vanhoja ajatuksia ja loppuun naurettuja kaskuja.”

Sorrentino ja Waltari soittavat samoja säveliä. Syvällä elämän keskellä on Suuri kauneus, rakkaus ja usko, kestävä perusta elämän korskan keskellä.


p.s. Sorrentinolle kiitos myös johdannosta Vladimir Martynovin musiikkiin.

200 000 palan palapeli

Jos paketin kannessa lukee 200 tuhatta, miltä kuulostaa palapelin kokoamisen aloittaminen? Väitöskirja on suurin piirtein vastaava hanke.

Kotona työhuoneen seinällä riippuu 5000 palan palapeli, kaunis alppimaisema, joka koottiin lukioaikoina. Kun sitä teki ahkerasti, se syntyi kuukaudessa, hivenen ystävien avustamana tosin.

Jos väitöskirja-palapeliä kokoaa kymmenen kuukautta vuodessa, neljä vuoden ajan, päädytään alussa mainittuun lukuun. (Loput kaksi kuukautta vuodesta voi laskea muihin työtehtäviin ja lomiin.)

Miten edetä, jos silmien alla lukee 200 000?
On luultavasti autuasta, että harva väitöskirjan aloittava opiskelija tietää, miten paljon paloja lopulta tarvitaan. Luku voisi lannistaa.

Kokoamistapoja ja palapelejä on toki sangen erilaisia. Jollakulla on aloittaessaan silmiensä edessä mallikuva, palapelilaatikon kansi. Hahmo, dispositio on selvillä. Tähän yliopistot pyrkivät palapeliensä suhteen.

Mutta monet palapelit ovat monimutkaisempia. Kun niitä alkaa rakentaa, paljastuu, että kannen kuva ei näytäkään kaikkea, ainakaan kaikkea olennaisinta. Palapelin kuva ja palamäärä saattaa elää rakentamisen aikana. Arkistosta paljastuukin uusi kuva palapelistä. Jostain löytyy yllättäen uusia paloja, kun sinnikkäästi etsii. Aluksi tämä tuottaa aarteenlöytäjän riemua: ihanaa, uutta! Lopuksi tämä saattaa tuottaa myös tuskaa: jotain pitäisi tehdä vielä näillekin.

Ei liene kuin yksi ratkaisu: pala kerrallaan. Siten syntyvät kaikki palapelit. Onnellinen ja viisas on hän, joka kykenee nauttimaan yksittäisten palojen arvoituksista, jokaisen hetken vaatimuksesta ja lahjasta.

Sillä mitä teet, kun palapeli on valmis? Iloitset, katsot kuvaa tyytyväisenä. Ehkä näytät sitä kaverille: se valmistui! Ja tällainen siitä tuli.

Mutta harva jaksaa loputtomiin ihailla valmista palapeliä, ainakaan pientä. Hauskinta oli lopulta sen kokoaminen. Siksi palapelit usein puretaan ja kootaan joskus uudestaan. Niiden idea on rakentaminen, ei valmiina oleminen; matkanteko, ei perillepääsy.

Väitöskirjaan ei sovellu purkaminen, mutta muuten yhtäläisyyksiä on paljon. Moni on innoissaan nimenomaan rakentamisesta, ei valmiin kuvan katselemisesta. Toki väitöskirjan ideana on, että se tuottaa muille hyötyä ja iloa, vie tiedettä eteenpäin. Valmiilla kuvalla tulee olla itseisarvo, ei vain välinearvo.

Pienestä pitäen olen rakastanut palapelejä. Tässä vaiheessa, kun 200 000 palaa on luovutettu tutkittavaksi mahdollista liimaamista varten, tuntuu sangen hyvältä koota neljän palan nuppipalapelejä yksivuotiaan kanssa.