keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Taidetta vuodelta 2015

Pikkulasten kanssa on haastavaa ylläpitää seurustelua taiteen kanssa. Mutta ei mahdotonta. Ja onneksi on Museokortti.

Haluan jakaa muutaman taide-elämyksen tältä vuodelta ja haastan Sinut tekemään samoin.

Luontokirjallisuus. Annie Dillardin Pilgrim at Tinker Creek on lähes parasta, mitä olen alalta lukenut. Mutta se on vieläkin vähän kesken, sillä tänä vuonna mielen kyvyt riittivät paremmin suomenkieliseen tekstiin. Reino Kalliolan klassikko, trilogia Suomen luonnosta, on ollut virvoittava tuttavuus. Kuluneena vuonna hankin puuttuvan osan: Suomen luonto vuodenaikojen vaihtelussa (1951).

On hämmentävää, kun joku yhdistää luonnontieteellisen osaamisen ja kaunokirjallisen kyvyn. Kalliolan teosta suosittelen kaikille, joita Suomen luonto yhtään kiinnostaa. Esimerkkinä toimikoon kuvaus hirven syksystä: ”Syksyn väreissä väkevästi liekehtivä viita on metsien kruunupään häähuone.”

Kuvataide. Akseli Gallén-Kallelan museo sijaitsee luonnonkauniilla paikalla Espoon ja Helsingin rajasaaristossa. Pyöräretki paikalle on pieni taidepyhiinvaellus, jonka varrella meri elähdyttää. Tänä vuonna kaksi näyttelyä avasivat Elämän harjulla -freskojen luonnoksia, jotka Gallén teki Porissa sijaitsevaa Juseliuksen mausoleumia varten. Olen vuosien varrella törmännyt ajoittain näihin kuviin ja monet niistä ovat suorastaan järkyttäneet. Niissä yhdistyy kansainvälinen elämän vaelluksen kuvataideperinne ja suomalainen näkemys. Esimerkiksi Rakennus-maalaus on pysäyttävä elämänkulun kuvaus.

Joskus olisi mukavaa kirjoittaa ihan tosissaan, eli vähintään puoliksi leikillään (kirjaimellisesti), maalaussarjoista, jotka kuvaavat elämän vaellusta. Tarvaspään näyttelyteksteihin olisi teologilla muutama täydentävä huomio annettavana. Sinänsä kirja, joka on koottu näyttelyistä, on ilahduttavan tasokas.

Elokuvat. Maikki antoi syntymäpäivälahjaksi kahdeksan leffalipun sarjakortin ja muutaman päivän päästä alkoi raskauspahoinvoinnin pitkä taival. Onneksi liput olivat voimassa pitkään ja onneksi ne olivat olemassa, sillä muuten leffarintama olisi varmaan jäänyt olemattomaksi. Inside Out -animaatiota pidän vuoden parhaimmistoon kuuluvana. Luova idea, rohkea toteutus, koskettava lopputulos.

Dvd-bokseista sain katsottua muutaman klassikon niinä iltoina, kun vastaanottokykyä sellaiselle poikkeuksellisesti oli. Chaplin ei petä. Eikä omalla tavallaan myöskään Tarkovski. Katsoin ensi kertaa Ei paluuta (Ivan’s Childhood) -esikoiselokuvan, joka sisältää monenlaista silmät auki räväyttävää (jos et ensin nukahda, mikä on todellinen vaara kuolevaisille ihmisille Tarkovskin elokuvia katsellessa). Lapsen juoksu rannalla.

Musiikki. Ajat ovat muuttuneet. Pitkään pidin sitkeästi kiinni äänilevyjen materiaalisen muodon arvosta. Tänä vuonna ostin kaksi levyä, mikä oli kaksi enemmän kuin edellisenä. Spotify jyrää. Ja kaksivuotias osaa käyttää Fisherin 1980-luvun stereoita, mikä monimutkaistaa asioita.

Jukka ja Jytämimmit oli vuoden piristävin tulokas. Iloa, pilkettä, menoa. CMX:n uusin oli kelpo. Koti-isä soitti sitä usein, kun talvivaatteita puettiin (tulevaisuuden terapeuteille tiedoksi). Syksyllä kuuntelin kyllä enemmän Dinosaurus Stereophonicus -klassikon kakkoslevyä. Olen aina pitänyt siitä, mutta sanoitusten hienoutta arvostan yhä enemmän. ”Jos meillä ei ole tarinaa / näemme vain tämän huoneen.” No, ”rikkinäiset ajatukset puheista vain pahenee”.