torstai 22. syyskuuta 2011

Tree of Life


Missä sinä olit silloin kun minä laskin maan perustukset,
kun aamun tähdet riemuiten karkeloivat ja Jumalan pojat huusivat ääneen iloaan?
- Job 38: 4,7

Näillä Raamatunjakeilla alkaa Terence Malickin uusin elokuva, Tree of Life: pitkä ja hämmästyttävän kaunis kommentaari elämästä. Malick on ennenkin ollut tunnettu hitaista, lumoavista kuvista, joita esimerkiksi Veteen piirretty viiva (Thin Red Line) ja The New World ovat tarjoilleet. Luonto on keskeisessä osassa, mutta myös ihminen: kyse on yhteenkuuluvuudesta, keskellä olemisesta. Yksilö voi usein vain hämmästellä, sekä kauneutta että kauheutta.

En heti muista toista elokuvaa, johon olisi koottu yhtä paljon kauniita kuvia. Lasten maailma tavoitetaan kaikessa multaisessa käsinkosketeltavuudessaan ja leijuvassa unenomaisuudessaan. Ankara mutta hyvää tarkoittava isä on harvinaisen monisärmäinen hahmo, ja Brad Pitt tekee erinomaista työtä roolissaan; äiti (Jessica Chastain) on enemmän luonnonlapsi, samaan aikaan irrallinen ja kiinteästi yhteenkuuluva ympäristönsä kanssa. ”Pitäkää huolta toisistanne! Rakastakaa kaikkea, jokaista lehteä…”

Ei tämä kaikille eikä etenkään kaikkiin aikoihin varmasti uppoa. Elokuva vaatii mahdollisuuden keskittyä, ja riittävästi tilaa pääkopassa; mutta ennen kaikkea itselleen annetun luvan lähteä lentoon. Lapsenomaisin silmin katsottuna elämän ihmettely sekä mikroskooppisessa että universuminlaajuisessa mittakaavassa, solut ja ihmiset ja tulivuoret ja planeetat kaikki asettuvat kokemuksen soljuvaan virtaan. Preisnerin Lacrimosa jyrisee äidin surua menetyksestään, poika ui talosta ulos ja valo heijastuu taivaallisesti myös pilvenpiirtäjien seinästä Sean Pennin taustalla; kaikki asettuu elämän kokonaisuuden yhteyteen, ja unetkin ovat todellisuutta.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Kukkulan laelta

(Amerikan ja Euroopan välissä, osa 3/3)

Elämän pysyvin piirre on muutos. Joskus, eri etappien välillä, polku vie suuremman mäen läheltä. Jos hyvin käy, saat voimia kiivetä mäen päälle: vaikka aina on helpompaa kiertää alempaa ohi. Huipulta, tuulessa, hikisenä katselet ympärillä avautuvaa maisemaa. Näet, mistä olet tullut; maasto piirtyy pääpiirteissään selkeänä. Tuollaiselta tuo vaihe näyttää kauempaa katsottuna; ja tuossa näkyy se kivikko, tuolla tuo niitty…

Sivuilla näkyy kiinnostavia näkyjä, mutta ne eivät ole yhtä merkityksellisiä, vaikka kiehtovia ovatkin; niihin ei ole henkilökohtaista suhdetta. Edessä aukeaa ehkä lumoavin maisema: suunta, johon olet aikonut kulkea, tai johon koet välttämättömäksi kulkea. Siitä näkyvät pääpiirteet: etenkin aivan seuraava maasto. Tuosta alas, tuolta puiden siimekseen; tuolla vähän kauempana nousevat harjanteet. Mutta tarkkaa reittiä ei näy; ainoa tapa saada se selville on kulkea.

Horisontissa loistavat kirkkaudessa vuoret. Nekin näkee usein parhaiten ylhäältä. Myöhemmin, alhaalla, kun suo aukeaa, siintää taivaanrannassa huippu: kaukaisena, muistuttaen, suuntaa antaen. Ehkä joskus askeleet vievät taas laelle; siihen saakka on vain kuljettava metsän halki.


keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Eräs pyhiinvaellus Amerikan halki

(Amerikan ja Euroopan välissä, osa 2/3)

Katselen junasta Helsingin kerrostaloja: pieniä, sangen sympaattisia, puiden ympäröimiä. Vähitellen toivun Amerikasta. Jotkut toipumisprosessit huomaa parhaiten vasta, kun ne ovat päättymässä. Terveyden olotilan voi unohtaa, ja muistaa keveyden vasta saavutettuaan sen uudestaan.

Amerikka muuttaa ihmisiä. Terveysvaikutteinen maanosa.
Mutta eihän terveys ole ikinä staattinen, muuttumaton. Terveys on suhde. Olo-tila. Kulkijan suhde tiehen, itseensä, kaikkeen ympäröivään ja läpäisevään.

Elämän halki vie tie. Kaksi asiaa korostuu: yritys kulkea vastuullisesti, ja samalla matkasta nauttien.

Vajaan puolen vuoden matka Amerikan halki opettaa monia asioita. Pyhiinvaelluksiksi kutsuttujen matkojen olennainen piirre on syvä merkitys, joka ilmenee muutoksena. Koko elämän voi nähdä pyhiinvaellukseksi, joka koostuu lyhyemmistä osataipaleista.

Amerikan pyhiinvaellus vetää länteen, kohti laskevaa aurinkoa. Suunnattoman keskitasangon jälkeen kohoavat valtavat vuoret. Niiden ihmeiden, korkeuksien ja syvyyksien, suolajärvien ja tulivuorien ja kivikaarien ja eläinlaumojen takana siintää valtameri. Rajavyöhyke, jossa maa järisee. Aurinko kimmeltää aavalla, suuret aallot hengittävät rantaan.

Maanteiden ja kaupunkienkin nimet muuttuvat hengellisiksi. Enkelten kaupunki, täynnä kaikenlaisia olentoja. Old Camino Road, rantaa pitkin, kulkien luostareiden kautta – joiden historiassa viiltää intiaaniheimojen kurja kohtelu, sama pyhyyden ja pahuuden yhdistelmä joka luonnehtii modernia enkelten kaupunkia. Viinitarhat notkuvat hedelmistä, työttömät etsivät elantoa, katoava kimmellys häikäisee monta kulkijaa. Pyhä Barbara, Pyhä Jaakko (Diego): monelta eri pyhimykseltä etsitään apua, mutta yleisin neuvonantaja on ammattinsa vanhin, punakätinen. Rikkaat ja köyhät, menestyjät ja hipit ja kulkurit: kaikkien edessä aukeaa meri, ikuisista voimista muistuttaen.

Tie johtaa eteenpäin
rannikkovuorten yli
punapuumetsien läpi
hiekkarantoja pitkin
autolaumojen halki

Kunnes edessä on silta
Kultainen portti
ja Pyhän Fransiskuksen kaupunki.

torstai 1. syyskuuta 2011

Amerikasta toipuminen

(Amerikan ja Euroopan välissä, osa 1/3)

Amerikasta toipuminen vie aikaa. Sekä siellä oleskelleilta yksilöiltä, että koko maailmalta.

Kaikki meteli, hyörinä, värivälke, kiitäminen, ihmispaljous;
kaikki suurten maisemien hiljaisuus, valtavuus, kauneus, yksinäisyys;
kiireettömyys jonka halki moottoritie kiiruhtaa.

Ehkä Amerikka on niin hallitseva maailmanlaajuinen unelma juuri sen monimuotoisuuden vuoksi. Sieltä löytyy kaikkea, ja samalla mikään yksittäinen ei määritä sitä.

Kaikki eri kulttuurit tulevat yhteen, ja kaikki muuttuvat. Jokaisen kansan unelmille löytyy tarttumapinta Amerikan runsaudesta; ja mikään kansa ei pysy ennallaan, kun se kulkee ostoskeskuksen ja aavikon halki. Vaurauden unelma näyttää houkuttelevan neutraalilta: ja lopulta kaikki ovat sidoksissa suureen kapitalismin verkkoon, jossa sätkivät, halusivat tai eivät.

Jos olet tehokas hämähäkki, verkko on mainio asia. Meille muille lentelijöille ei niinkään.

Toipuuko maailma koskaan siitä rahataloudesta, johon Amerikan johdolla olemme syöksyneet aina 1800-luvulta lähtien?