Puukäsityöt ja työelämä

Tein puukäsitöitä viimeksi yläasteella. Kuitenkin ajattelen nykyisiä töitä usein verstaan kautta: aamuisin menen työpajalle.

Ainoa fyysinen yhteys puukäsityöpajaan on tulenarkuus. Akateemisissa toimistoissa on paljon helposti syttyvää paperia (sahanpurua toki vähemmän). Mutta henkiset yhteydet ovat merkittäviä. Kyseessä on työstettäviä kappaleita. Niillä on muoto ja tarkoitusperä. Jokainen niistä vaatii aikansa.

Joskus riittää se, että tuoli pysyy pystyssä eikä istujalle tulee liikaa tikkuja takapuoleen. Toisinaan taas kappaleita hiotaan ja hiotaan. Kauneus ja tarkoituksenmukaisuus liittyvät monin tavoin yhteen.

Olisihan se mukavaa, jos töiden tuotoksia voisi pitää käsissään: jos ne voisi käsittää kehonsa avulla. (Paperipinoa ei lasketa.) Olen yrittänyt kasvattaa itseäni iloitsemaan siitä, kun jonkin esineen saa valmiiksi. Jos voisi tuntea edes vähän puusepän kaltaista iloa, kun jokin artikkeli tai käytännön virikemateriaali valmistuu. Katsella tuotosta, johon kului paljon aikaa ja vaivaa, ja olla tyytyväinen. Tietäen sekä esineen vahvuudet että sen puutteet.

Ajattelen, että puukäsityö-vertaus saattaisi olla laajemminkin hyödyksi akateemisessa maailmassa (ja miksei muussakin nykyajan työelämässä). Jos yrittää tehdä kahtakymmentä erilaista esinettä yhtä aikaa, niin vaikeaksi menee. Työpaja ruuhkaantuu, mieli sekoittuu ja tehdyn työn ilo katoaa jonnekin tavarapinojen alle. Olennainen kysymys on tietysti se, kuka ne työmääräykset valitsee, tekijä itse vai esimiehet.

Tuolivertaus voi helpottaa vaikkapa opinnäytetyön hahmottamista. Huonekalussa on tietyt osat. Ne täytyy vain tehdä. Ilman jalkoja tuoli ei pysy pystyssä eikä ilman istuinta pysy penkillä. Esteettistä hiontaa voi vuorostaan tehdä loputtomasti tai olla tekemättä: tuolien tyylejä on erilaisia.

Kun vuosien lukumäärä alkaa nyt jo nelosella, joutuu tarkemmin miettimään, miten päivänsä rakentaa. On päätöitä, suurempia kaappeja tai kangaspuita, joihin yrittää sälyttää myös sielukkuutta. Niihin kuluu aamupäiviä, paljon parasta työaikaa, mutta niiden luominen tuo myös paljon iloa. Juuri nyt tuleva kirjani, Mieli maassa? Ympäristötunteet (syyskuu, Kirjapaja), on tällainen työ.

Sitten on paljon käyttöesineitä, jotka soljuvat iltapäivisin pajalta: itselleni blogit ja haastattelut. Joihinkin käyttöesineisiin ehtii keskittyä enemmän, joihinkin vähemmän. Käsityöläisen etiikka ei kuitenkaan salli aivan viallisten esineiden eteenpäin antamista.

”Teette työtä pysyäksenne samassa tahdissa kuin maa ja maan sielu.” Paras tuntemani yksittäinen viisauskirja on Kahlil Gibranin Profeetta. Sen ajatukset työstä sykähdyttävät, ehkä vielä enemmän nyt nelikymppisenä kuin kolmikymppisenä, jolloin viimeksi kirjasta bloggasin. 

Työn iloa, tuttavat! Ulottukoon se myös kotitöihin ja työttömyysjaksoihin, jos mahdollista, sillä kutsumustöistä tulkitsen Gibraninkin puhuvan.

(Gibran-lainauksen suom. Annikki Setälä.)

Kohti vuotta 2014

Kiertokulkujen väliaika jää taakse: talvipäivänseisaus, joulu ja uudenvuodenvietto. Rituaaliset ajat osoittavat metkasti, miten ihmiskunta yhä seuraa ikiaikaisia perinteitä.

Juhani Rekolan esseet käsittelevät tätä ajanjaksoa tavalla, joka ei ole tavallisin. Kaikenlainen ylipositiivisuus on poissa, ehkä jopa positiivisuus. Silti äskettäin uudelleenjulkaistua Ilo pimeydessä –kokoelmaa voi suositella. Rekolan lause on kirjallisesti kovatasoista, syvällistä ja kiinnostavaa.

Vuosien välissä on perinteisesti aika luoda katsaus menneen ja tulevan välille. Tässä sellainen omien kirjoitusteni osalta, niille jotka haluavat lukea.

Retki-lehden pitkä sarja Amerikan kansallispuistoista ja luontovaikuttajista oli viime vuoden ilojani. Sarja päättyi syksyllä, mutta Ympäristökasvatus-lehdessä jatkuu toinen, lyhyempi luontovaikuttajien esittelysarja. Henkilögalleria on paljolti sama, mutta myös uutta on luvassa, kuten Liberty Hyde Baileyn esittely.

Crux-lehden Säkeistö arkeen –sarja, joka on ruotinut virsien teologiaa, jatkuu uudistuneena: nyt kohteena on jumalanpalvelus. Säkeistö pyhään –sarja tekee läpileikkauksen messun eri osiin ja niihin nivoutuviin virsiin. Ensimmäinen osa pohtii messun alkua ja ripin asemaa: jääkö se kynnysmatoksi, jota ei juuri huomata?

Tolkienin teologiaa ja filosofiaa käsittelevä artikkeli ilmestyi viimein loppuvuodesta, tuoreen Hobitti-elokuvan julkaisun alla. Tolkienista olisi hauska kirjoittaa ja luennoida enemmänkin, mutta saa nähdä, koska siihen löytyy aikaa ja tilaisuus; väitöskirja ja lapsenhoito täyttävät vuoden 2014 tehokkaasti.

Tammikuussa tapahtuu puheenvuorojen rintamalla, helmikuu lieneekin hiljaisempaa. Keskiviikkona 15.1. julkaistaan Vihreät riparit –hankkeelle kirjoittamani Eläimet ja kristinusko –materiaali, joka on suunnattu paitsi ripareille, myös muuhun käyttöön. Netistä löytyvät vihkosen tueksi myös oppituntimoniste ja sen käyttöohje. Eläimet ovat myös akateemisen teologian kannalta kiehtova aihe, josta ilmestyy englanniksi kirjallisuutta koko ajan enemmän.

Hyvän ja pahan samanaikaisuutta ruotiva radiohartauksien sarjani päättyy tammikuun lopussa. Keskiviikkoaamuina 22.1. on teemana Haudaniloisuus ja 29.1. Vanhojen viisaus. Harva tehtävä, jossa tulee valmistaa puheenvuoro, on yhtä mielekäs. Yleisö on suuri ja sisältää paljon väkeä, jota ei yleensä kirkkosaleissa näe. Seitsemän minuutin raami tarjoaa mahdollisuuden sanoa jotain, mutta ei liikaa. Siinä riittää haastetta.

Tätä kirjoittaessani maa on vihdoin valkoinen myös Helsingissä. Karkottakoon se kaamosmasennukset ja peittäköön vanhat ajat valkeudella! Kiitos Sinulle blogin seuraamisesta ja hyvää uutta vuotta.

Miksi pidin Tolkien-messusta

Temppeliaukion kirkossa 11.8.2013 pidetyn Tolkien-teemaisen messun analyysi.

Ensiksi: koska otsikko on harhaanjohtava. Kyse oli ensisijaisesti messusta. Seurakunnan sunnuntaijuhlasta. Vasta toissijaisesti oli kyse Tolkien-teemaisesta messusta. Tämä kävi hienosti selväksi heti johdantosanoista.

Toiseksi: koska Tolkienin teokset sisältävät paljon kristillisesti olennaista. Teologiaa voi esiintyä myös kertomusten muodossa, ilman yksioikoisia opetuksia. Tämä messu tavoitti monia keskeisiä teologisia teemoja, jotka ilmenevät Tolkienin kirjoissa:

• Vähäpätöinen voi olla lopulta suurta. Ulkonäkö pettää.
• Maailmankaikkeus on lopulta hyvä, vaikka pahuus riivaa sitä. 
• Kaikista urheimmatkaan kuolevaiset olennot eivät ole täydellisiä, vaan lankeavat kiusauksiin, kuten sankarillinen Frodokin lopulta teki. 
• Viime kädessä armo pelastaa meidät. 

Kolmanneksi: koska messu tavoitti lukuisia ihmisiä, jotka eivät usein – jos koskaan – käy kirkossa. Messun vire oli avoimen ja positiivisen kristillinen, ja se suuntautui evankeliumin tarjoilemiseen fantasiakirjallisuuden ystäville, joita oli Helsingissä koolla erityisessä tapahtumassa.

On todettava, että messuun liittyi myös ongelma. Kun mediassa huudellaan Tolkien-messusta ja haltiakielisestä psalmista, käy hyvin helposti niin, että juttu vaikuttaa julkisuushakuiselta tempaukselta. Kirkko näyttäytyy sirkustemppujen esittäjänä, joka epätoivoisesti kerjää huomiota. Tästä ei kuitenkaan ollut kyse Tolkien-messussa, ei ainakaan järjestäjien päämotiivina tai sen vaikutelman perusteella, mikä messusta syntyi paikalla olijalle. Julkisuus on hyvin vaikea laji: sitä tarvitaan, jos halutaan tavoittaa muuten etäällä olevia ihmisiä, mutta siinä on aina riskinsä.

P.S. Mitä muuten tapahtuisi, jos Tolkien-messun sijaan julkisuudessa pyörisikin tieto ”C.S. Lewis –messusta”? Veikkaisin, että se ei herättäisi yhtä suurta aprikointia. Onko niin, että Lewis on laajemmin hyväksytty kristilliseksi ajattelijaksi, vaikka molemmilla näistä ystävyksistä on erittäin syvällistä teologiaa?  ”Narnia-messu” olisi eri asia, mutta Tolkien-messuakaan ei kutsuttu vaikkapa Hobittimessuksi, ja silti kaikenlaisia ”suippokorvat siellä kokoontuu” -lausumia olen kuullut.

P.P.S. Messun saarna (Petri Tikka)

Pahuudesta

Sheldon Kopp ehdotti kerran otsikoksi kirjalle: ”Minä olen paha, sinä olet paha.”

Erinomaisen mutta erikoisesti nimetyn Jos kohtaat matkallasi Buddhan, tapa hänet! –kirjan (1974) tehnyt Kopp korosti sitä, että jokaisessa ihmisessä on pahuutta. Vankilapsykiatrina ja maailmankirjallisuuden lukijana hän tiesi sen liiankin hyvin. Aivan kuten Martti Lindqvist, jonka yksi lempikirjoista kyseinen teos oli.

Meillä on taipumus ulkoistaa paha. Ajatella, että pahat ihmiset tekevät pahoja tekoja. On ikävä ajatus, että me jokainen olemme sekoitus hyvää ja pahaa; mutta lopulta se on ainut rehellinen ja kestävä ajatus. Jos tiedostaa itsessään mahdollisuudet pahaan, on niitä hivenen helpompi yrittää ehkäistä toteutumasta.

Pahuuden pohtiminen sopii erinomaisesti paastonaikaan ja pian koittavalle hiljaiselle viikolle. Kulttuurimme ytimessä on kristinuskon kautta syvä kertomus pahuudesta ja kärsimyksestä. Se ei onneksi ole koko totuus, vaan ilo lopulta voittaa; mutta pahan valta on niin suuri, että sen pohtiminen todella kannattaa.

Helsingin keskustassa on pieni mutta laadukas dominikaanien kulttuurikeskus, Studium Catholicum. Juuri päättyneenä viikonloppuna siellä syvennyttiin pahuuden mietiskelyyn,  olemassaolon pimeän puolen kohtaamiseen. Luennot johdattivat esimerkiksi Jobin kirjan ja masennuslääkkeiden teologiseen tarkasteluun. Hartauselämän, hiljaisuuden, keskustelun ja kahvinjuomisen yhdistelmä toimi mainiosti. Kaikkien retriittien ei tarvitse tapahtua pelkästään hiljaisuudessa. Esimerkiksi niistä luontoteemaisista retriiteistä, joita olen ollut mukana ohjaamassa, on myös saatu hyviä kokemuksia yhteisestä keskustelusta hiljaisten jaksojen keskellä.

Studiumissa vietetään joka torstaiaamu klo 8.30 ekumeenista rukoushetkeä, jonne kaikki halukkaat ovat tervetulleita. Pahuuden pohdiskeluun antaa virikkeitä Koppin kirjan lisäksi myös Ann Heberleinin mainio Pieni kirja pahuudesta (2011), joka lähestyy aihetta monipuolisesti sekä populäärikulttuurin, kaunokirjallisuuden että filosofian näkökulmasta. Kenties sen herättämiin ajatuksiin tulee palattua vielä toisessa blogikirjoituksessa: aineksia se ainakin on antanut riittämiin.

Game of Thrones

Väkivaltaa ja juonitteluja; kunnialliset ihmiset ajautuvat turmioon. Game of Thrones ja Shakespeare soittavat samoja teemoja.

Ruusujen sota ja Englannin tuhoisa historia olivat inspiraationa sekä Shakespearelle että George R.R. Martinille, Tulen ja jään laulu –kirjasarjan tekijälle. Rikkaat ja kunnianhimoiset hamuavat valtaa, ja tavalliset ihmiset yrittävät vain selvitä hengissä.

Valtaistuinpelin televisioversio on suurella rahalla, mutta onneksi myös taidolla tehty HBO:n suurprojekti. Se onnistuu fantasia-aiheen kuvauksessa pohjimmiltaan juuri sen vuoksi, ettei se pyri olemaan fantasiasarja: se on mukaansa tempaava tarina, joka sattuu tapahtumaan kuvitteellisessa maailmassa.

Helmikuussa vertailin kahta alkuvuodesta alkanutta suursarjaa ja mietin, miksi hylkäsin Broadwalk Empiren ja jatkoin Game of Thronesin katselemista. Molemmissa on sama ongelma: väkivalta on korostetun raakaa ja vaikuttavuutta tavoittelevaa. Yhtäältä on hyväksi, että väkivalta ei ole vain siistittyä ja veretöntä tinasotilaiden kamppailua. Veri muistuttaa, että kyse on kärsimyksestä. Mutta lopulta väkivaltakuvastoa käytetään niin paljon ja sellaisella tavalla, että pohjimmaiseksi motiiviksi muodostuu kuitenkin kiero viihdyttäminen. Game of Thronesin televisioversio sisältää enemmän yksityiskohtaista väkivaltaa kuin sinänsä jo väkivaltainen kirja.

Molemmat televisiosarjat pyrkivät luomaan eläviä henkilöhahmoja, joiden kohtaloista katsoja välittäisi ja joihin hän jollain tavalla voisi samaistua, edes osittain. Steve Buscemi on loistava Boardwalk Empiressa. Mutta gansterisarjoja ja –elokuvia on nähty niin paljon ja sellaisella Scorsese-laadulla, ettei aihepiiri vain jaksanut sytyttää.

Ratkaisevin tekijä sarjavalinnassa oli kuitenkin Valtaistuinpelin laatu. George R.R.Martin on pyrkinyt samaan kuin toinen x.R.R., eli J.R.R. Tolkien: luomaan maailman, jolla on pitkä historia. Paikka luo tarinan. Menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuusennustusten yhteiskuvaus koukuttaa seuraamaan historian kulkua. Paikat ja tapahtumat, joista tarjotaan aluksi vain viitteitä, herättävät uteliaisuuden. Runsas henkilöiden joukko tuo vaihtelua ja väriä kerrontaan.

Ajattelin jo, etten enää kymmenen vuoden tauon jälkeen haksahtaisi paksuihin moniosaisiin fantasiakirjasarjoihin (vrt. Ajan ikuinen pyörä, jonka kyydistä putosin nukahtaneena jo 2000). Toisin kävi, osin varmasti tähän talveen sopivista eskapismin syistä. Mutta jotain sellaista Song of Fire and Ice -kirjasarja tavoittaa, joka myös iättömässä Shakespearessa puhuttelee: ihmisen perustunteiden, syvän pahuuden ja jalouden kuvauksen.

Televisiosarja onnistuu ihmiskuvauksessaan osittain jopa ensimmäistä kirjaa paremmin.  Kerrontarakenne ei ole sidottu tiettyihin henkilöihin, kuten kirjassa, mikä mahdollistaa kaikista pahimpien hahmojen moniulotteisemman kuvauksen. Se, että sellaiseen on ryhdytty, kertoo näkemyksestä ja ammattitaidosta. Jokaisessa ihmisessä on mahdollisuuksia moneen suuntaan, mutta valtaistuinpelit korruptoivat helposti myös kunniastaan kiinni pitävät. Tai musertavat heidät, mikä on liian usein tosielämän ikävä historiallinen totuus.

Turmalaivojen kapteenit

Tragediat muistuttavat ominaisuuksista, joita meillä on, ja joita meillä jokaisella saattaa olla.

Italian tuore risteilyonnettomuus on surkea juttu. Kuolonuhrien lisäksi seurauksena on erilaisia fyysisiä ja henkisiä loukkaantumisia. Jutun surkeus ilmenee kuitenkin myös siinä, mitä se kertoo ihmisluonteesta.

Turmalaivan kapteenista on tullut maailmanlaajuisesti tunnettu antisankari – eli henkilö, jolta olisi odotettu jonkinlaista sankaruutta, mutta joka osoittikin sen vastakohtaa. Johtoasemassa oleviin henkilöihin kohdistetaan aina suuria odotuksia, ja syystäkin, mutta laivojen kapteenit ovat johtajienkin joukossa erityinen joukko. Ihmislaumojen syvät odotukset siitä, että johtohahmojen olisi oltava jopa valmiita uhraamaan itsensä muiden puolesta, kiteytyvät ikivanhaan näkemykseen kapteenin uppoamisesta laivansa kanssa. Vaikka matkustajat saataisiinkin pelastettua, on moni kapteeni jäänyt laivaansa – joskus turhankin ylpeyden tähden.

Italian turmalaivan kapteenin toiminta asettuu niin räikeään vastakohtaan tämän ikivanhan ihanteen kanssa, että ihmisten tyrmistys on ollut entistä suurempaa, jopa pyhäinhäväistyksen leimaamaa. Ensiksi kävi ilmi, että kapteeni oli itse jo pelastusveneessä, kun osa matkustajista vielä yritti päästä pois laivasta. Koko ajan taustalla häilyi epäilys siitä, että jotain oli mokattu todella pahasti, kun onnettomuus yleensä tapahtui, ja että kapteenilla oli tässä varmasti osansa.

Seuraavaksi alkoi hämmentävien yksityiskohtien ja käyttäytymistapojen paljastuminen. Kapteeni väitti, että oli ”kompastunut ja pudonnut pelastusveneeseen”. Selvisi, että hän oli onnettomuuden tapahduttua aluksi valehdellut muille viranomaisille: peitellyt tapahtumia ja kertonut ”sähkökatkosta”. Paljastui, että komentosillalla oli ollut tapahtumahetkellä muutakin väkeä, muun muassa matkustajaluetteloon kuulumaton nainen. Kun kapteeni oli jo pelastusveneessä, merivartioston komentaja karjui hänelle radiopuhelimessa, että ”Mene nyt vittu takaisin sinne laivaan” (melko sanatarkasti näin), muttei hän mennyt. Tapahtumaketju alkoi vaikuttaa hetki hetkeltä enemmän traagiselta farssilta, jonka seurauksena ihmisiä kuoli.

Tämä kaikki nostaa esiin kolme ajatusta: sen, mitä tämä kertoo ihmisluonnosta; sen, miten tämä liittyy meihin itseemme; ja sen, miten tämän taustalla olevia perimmäisiä asioita käsitellään kasvatuksessa ja julkisuudessa.

Ensimmäinen väitteeni on, että meidän tulisi lukea enemmän maailmankirjallisuutta ja käyttää sitä myös kasvatuksessa enemmän: sillä maailmankirjallisuus puhuu juuri siitä, millaisia me ihmiset olemme.

Turmalaivan kapteeni on suorastaan shakespearelainen hahmo, antisankarin perikuva, ympäri maailmaa ihmisiä puhutteleva roolihahmo. Vielä alkuillasta hänen elämänsä on kuten ennenkin: hän on korkeassa asemassa, hänellä on valtaa, mainetta ja omaisuutta. Mielikuvat viinilasien kilistelystä laivan komentosillalla vahvistavat ihmisten kuvaa yläluokkaisesta valtahahmosta. Hetkessä kaikki muuttuu. Pröystäilevä ja pohjimmiltaan tarpeeton ”kunniakierros” kaupungin edustalla onkin lipsahtanut liian pitkäksi, mopo on lähtenyt pojan käsistä: hänen valtakuntansa ajaa räsähtäen karille.

Mikä on ihmisen psykologinen reaktio? Kapteenin tapauksessa kieltäminen, pakoilu, sisällä kasvava häpeä. Ajatteleeko hän, että ”ei minulle voi käydä näin?” Jos reaktiossa olisi yhtään järkeä mukana, hän tietäisi heti, että hätävalhe merivartiostolle ”sähkökatkoksesta” tulee väistämättä ilmi. Mutta ihminen ei aina ajattele tätä, kun hän on mokannut: se on nähty pikkupoikien käytöksestä kautta aikojen. Vastuun kantaminen tuntuu liian musertavalta: valehtelu tarjoaa jonkinlaisen helpotuksen, edes hetkeksi.

Tässä vaiheessa kapteenilla olisi vielä ollut mahdollisuus. Hän olisi voinut onnistua itsensä hallitsemisessa, tilanteen rehellisessä näkemisessä. Hän olisi voinut organisoida evakuoinnin, lähettää hätäviestin, tehdä mitä on vielä tehtävissä. Mutta hänelle käy kuten toiselle kuuluisalle merikapteenille Joseph Conradin Typhoonissa: hänen mittansa ei riitä. Kun tosipaikka tulee, hän ei kykene nousemaan virkansa vaatimaan mittaan.

Hetkessä kapteenista tulee langennut, kuningas putoaa jalustaltaan. Hän jopa itse sanoittaa tapahtumia lankeemuksen kielikuvalla, kaatumisella: putoamisella pelastusveneeseen, omasta tahdostaan riippumatta.

Miten me nykyään käsittelemme sitä, millainen ihminen on? Ikiaikaisesti sitä on käsitelty taiteen keinoin: teatteri tuo sen eläväksi, kuten elokuvat usein nykyään, ja klassinen kirjallisuus puhuu juuri siitä. Hyvin syvällä tavalla ihmisluonnon oppiminen, sen kanssa painiminen, on nivoutunut yhteen uskonnon kanssa: peruskertomusten, esikuvien sekä hyvässä että pahassa. Vanha testamentti on täynnä alati puhuttelevia hahmoja ihmisen häilyvyydestä ja ajoittaisesta jaloudesta, ja usein samassa persoonassa (vrt. esim. Samuelin kirjat). Uusi testamentti sisältää vähemmän kertomuksia, mutta osittain kaikista vahvimpia länsimaisen kulttuurin arkkityyppejä: Pietarin lankeemus tai Juudaksen rooli elävät syvällä kulttuurimme kuvastossa.

Se, että koulujen oppimäärästä vähennetään lähes jatkuvasti taideaineita, on haitallista ihmisyksilöiden ja yhteisöjen kannalta. Peruskertomukset eivät ole vain ”mukavaa yleistietoa” tai jopa triviaa, vaan ne kertovat meistä. Sille, joka ahkerasti korostaa matematiikan ja taloustieteen kasvavan osaamisen olennaisuutta, osoitan malliesimerkiksi Islannin. Olisiko saarivaltion väen kannattanut olla hivenen varovaisempia ihmisluonnon suhteen, painottaa enemmän vanhaa varovaisuuden viisautta kuin nuorekasta, rohkeaa, ”asiantuntevaa” talousvalloitusta? Uskonnonopetuksen vähentämisellä voi myös olla yllättäviä seurauksia; vähintäänkin paineita kodeille siitä, että peruskertomusten kanssa elettäisiin edes siellä.

Toinen väitteeni on, että meidän itse jokaisen kannattaa harjoittaa syvätutkiskelua turmalaivan tapahtumien äärellä. Helsingin Sanomien Riku Jokisen uutisanalyysi ”Meissä kaikissa asuu pieni schettino” (21.1.) viitoittaa tietä tähän. On liian helppoa vain tuomita kapteeni, vaikka oikeuden edessä hän on kaiken saatavilla olevan tiedon valossa selvästi syyllinen, suorastaan rikollinen. Samalla tavalla kuin Joseph Conradia lukiessa, on meidän turmalaivan tapahtumia peilatessamme kysyttävä rehellisesti itseltämme kiperiä kysymyksiä. Turmeleeko jatkuva kylläisyys arvostelukykyämme? Mitä, kun tosipaikka koittaa: onko meistä kantamaan vastuumme? Ääritilanteessa, kuten turmalaivan kohdalla, se saattaa tarkoittaa hengenvaaraa. Kuten Jokinen ja hänen lainaamansa Francesco Merlo toteavat, rannalta huutelijoita riittää. Ulkopuolelta käsin on aina helppo olla urhea.

Kolmanneksi, tapahtumat osoittavat, kuinka suuri tarve hyveiden vaalimiseen ja valmiuden ylläpitämiseen on. Vastuulliset työntekijät muistuttavat itseään siitä, mitä ja ketä varten heidän tehtävänsä on olemassa: muita. Ainoastaan tämä hyvin haastava nöyryyden ylläpitäminen voi ehkäistä sen, ettei ministeri kuvittele olevansa muiden yläpuolella tai kapteeni luisu omaan valhetodellisuuteensa. Sama pätee meidän kaikkien muiden tehtäviin, oli niillä minkäkokoinen vaikutusvalta tahansa.



P.S. Jutun käsittely antaisi jälleen aiheen myös pohtia sitä, mitä ja miten länsimaissa uutisoidaan. Se, että esimerkiksi Helsingin Sanomat käytti juttuun kahtena peräkkäisenä päivänä valtavankokoiset otsikkosivun valokuvat, nostaa kritiikin rikkaisiin kohdistuvien tapahtumien ylettömästä korostuksesta maailman kaikkiin muihin tapahtumiin nähden. Tarina on kiinnostava, ja se myy; onko se riittävä peruste sen laajaan käsittelyyn? Tässä tapauksessa lieventävä asianhaara on, että tarina vie niin syviin ihmisluontoa käsitteleviin vesiin, että siitä on mahdollisuus kenties oppia jotain. Paljon turhempiakin tarinoita korostetaan lehdistössä. 

Syksy ja havahtuminen

Aurinko nousee sädehtivänä usvaisen lammen takaa: valo siivilöityy männikön lävitse kultaisena ja kirkkaana. Ihailen näkyä lumoutuneena - ja käännyn katsomaan muita junassa istuvia. Kukaan vaunussa ei katso ikkunasta.

Syksy loistaa ympärillämme hämmästyttävän värikylläisenä, ja kasvit muuttuvat jalokiviksi. Keskellä romuisia ja harmaita teollisuustontteja loimuaa keltaisia puuntaimia juhlapuvuissaan; syksy ei kursaile siitä, kenen luona se juhlii.

Ei kukaan aina jaksa olla pirteä. Mutta jos näkee ympärilleen, kasvaa myös pirteys. Havahtuminen on toive, jonka joukkoliikennevälineissä ja kaduilla havaitsee kohdistavansa kanssaihmisiin. Kovin paljon kauneutta jää huomaamatta.

Alice Walkerin Color Purple (Häivähdys purppuraa) on syksyn lukulistalla. Ajatus on sattuva: jos on luonut jotain niin hienoa kuin purppuraisen värin, eikö sinuakin harmittaisi, jos toiset eivät iloitsisi siitä? Soveltuu Jumalaan, Walker huomauttaa. Ja soveltuu syksyyn.

Vuodesta 2010

.
Vuodenvaihde on hyvää aikaa katsoa hetkeksi taaksepäin. Mitä kulunut vuosi toi tullessaan? Mitä toivoin siltä? Mitä tapahtui?

Ihmiselle tekee hyvää pysähtyä ajan kulumisen edessä – hetkeksi, ja sitten jatkaa elävää matkaansa.

Muistelun myötä palautuu mieleen, kuinka monenlaisia asioita onkaan tapahtunut. Kaikki lyhyet ja pidemmät reissut, työt ja tehtävät, osittaiset onnistumiset ja epäonnistumiset; ja kaiken yllä tietty suloinen sallimus. Näin itse koen.

En käy henkilökohtaisia muistoja tarkemmin erittelemään: niiden sijaan on yhteisesti helpompi puhua taiteen kautta, laajasti ymmärrettynä. Opintovapaalle jäämisen yksi hyvä seuraus on ollut hivenen kasvanut taiteen parissa oleskelu. Epäsäännöllisten työaikojen seassa on haaste pysyä hereillä, liikkeessä, nauttia laadusta.

Vuoden televisiosarjoista eniten on jäänyt mieleen John Adams, josta blogissakin kirjoitin. (Eipä sinänsä, että kovin montaa sarjaa olisinkaan seurannut…) Sarjan hienous on pitkän linjan ihmiskuvauksessa: yksilön ja yhteisön yhteiskäsittelyssä. Kutsumuksen, perhe-elämän, vaikeuksien, kuolevaisuuden käsittelyssä – perustavimpien asioiden.

”Iloitkaa aina Herrassa! Miksen tajunnut tätä aikaisemmin?” sanoo vanha Adams pellolla, maata käsissään. Adamsin ja Jeffersonin vanha ystävyys nivoutuu yhteen koko maallisen elämän käsittelyn kanssa.

Elokuvista voisi kirjoittaa pitkään; niin monta hienoa klassikkoa on saanut vuoden aikana katsoa. Chaplinin Kultakuume elävän orkesterin säestämänä Lahden Sibeliustalossa; Metropoliksen hämmentävän hieno yhteiskunta- ja ihmiskuvaus; Citizen Kanen koskettava nousu ja tuho.

Kaikista suurimman vaikutuksen tekivät kuitenkin Andrei Tarkovskin Peili ja Andrei Rublev, jotka totisesti vaativatkin aikaa ja energiaa sulaakseen. On hämmentävää huomata, että elokuvan voi tehdä kuten runon; ja silti lopputulos voi olla erittäin koskettava ja syvällinen. Joskus mietin, onko uskonnollinen puhekin usein turhan järkipitoista: onko kaiken pakko olla ”ymmärrettävää” hetiselvyyden merkityksessä? Eivätkö syvällisimmät asiat ole juuri sellaisia, jotka avautuvat vähitellen, eivätkä ole koskaan aivan tiukasti määriteltävissä?

Wim Wendersin Paris, Texas oli myös hämmentävän hieno. Pyhäinpäivänä katsoin vuosikymmenen tauon jälkeen Berliinin taivaan alla; Wenders omaa hiljaisuuden kertovan taidon. Uudemmista elokuvista Menetetty maa oli oudon mieliinpainuva.

Kirjojen saralla olen määrällisesti eniten nauttinut Joseph Sittlerin erittäin korkeatasoisista teksteistä. On etuoikeus tehdä väitöskirjaa teksteistä ja puheista, jotka on valmisteltu kaunokirjallisesti.

Toinen perusjärkäle vuoden tekstinautinnoissa on ollut Karamazovin veljesten loppuunsaattaminen. Tammikuu, Kittilän kaamos ja Mitjan syvenevä syöksykierre; lokakuu ja murha; marraskuu ja oikeudenkäynti. Kaikista suurin taide sisältää sekä kauneuden että pahuuden ymmärryksen, ja sitä Dostojevski tosiaan edustaa.

Varhaisten aamujen (jotka eivät niin hirvittävän varhaisia tietysti ole olleet) herättäjinä toimineet Gibranin Profeetta ja Saint-Exuperyn ajatuskokoelma ovat palvelleet ansiokkaasti. Pikku Prinssistä tunnetun Exuperyn Yölento on todella hieno kirja. Kustantaja mainostaa pokkaria seikkailukertomuksena, mikä on vain osatotuus. Alkuperäisnimi Terre des Hommes kertoo enemmän: kyse on ihmisten maan kuvauksesta, ihmisestä luonnon keskellä. Aforismitasoista, upeaa tekstiä.

Eeva-Liisa Manner ja Lauri Viita päätyivät alkukohdaksi suomalaiseen runouteen perehtymiseen – tielle, joka on kovin alussa. Molemmissa on hyvin syvää uskonnollista virettä, laajasti nähtynä.

Olennainen maininta kuuluu kaikelle huumoripitoiselle, joka on virkeyttänyt päiviä; Fingerporille, Flight of the Conchordsille, Hotakaiselle, Wes Andersonille.

Kuinkahan pitkälle kukaan jaksaa lukea tällaista katsausta? Onnittelut sinulle, joka vielä olet mukana. Laadussa, hyvässä taiteessa on se ominaispiirre, että sitä haluaisi jakaa muiden kanssa; toivottavasti joku saa jonkun vinkin tästäkin – ja kertoo minulle omansa.

Jälleen on yksi vuosi enemmän – ja vähemmän. Aika vierii vääjäämättömästi. Muistakaamme nauttia – ja pitää huolta. Kiitos tämän vuoden lukijoille!

Profeetta - aamut

En enää lue sanomalehteä aamupalalla; vasta lounaalla. Vaikutukset elämänlaatuun ovat olleet sangen myönteiset.

Miltä ulkona näyttää? – tämäkin päivä on lahja, kiitos siitä – musiikki soimaan, mitä tänään? – kahvi, puuro ja leipä – runomuotoiseen ilmaisuun käsiksi.

Aloitin syksyn aamuni Kahlil Gibranin Profeetan seurassa. Nyt ymmärrän, miksi kirja on niin kuuluisa. Ytimekkäässä syvyydessään, kärsimystä ymmärtävässä hyvyydessään teos on omaa luokkaansa.

Ja miten tehdään työtä rakkaudella? - -
Se on kaiken luomasi työn muovaamista oman sielusi henkäyksellä.
Tietäen, että kaikki autuaat vainajat seisovat ympärilläsi katsellen.
(Työstä, s. 38, 1996 painos, suom. Annikki Setälä)

Rakkaudesta, syömisestä ja juomisesta, asunnoista, ostamisesta ja myymisestä, opettamisesta, tuskasta… Aiheet kattavat koko elämänpiirin.

Lukiossa tein filosofian esitelmän kirjasta. Muistan olleeni vähän pettynyt, kun opettaja ei ollut varauksettoman innostunut. Taisi olla nuorelle pojalle liian haastava kattaus; Profeetta vaatii tiettyä elämänkokemusta. Vanha ja kokenut lukee sitä varmasti vielä sangen eri tavalla kuin minä nyt.

Luvut ovat sopivan lyhyitä, vaikka sisällöltään ajattomia (mitattomia). Suosittelen lämpimästi – joko kertauksena tai uutena tuttavuutena.


P.S. Tästä aamuisin – aiheesta olen kirjoittanut aiemminkin.

P.P.S. Tässä on vaarana se, että Karamazovin veljesten ja Profeetan lueskelu antaa liiankin hienostuneen kuvan lukutottumuksista. Mutta yhä enemmän tulee panostettua laatuun, kun tiedostaa, että aikaa on aina vähemmän… aina vain tämä päivä.

Karamazovin veljekset

Elämän voisi kirjoittaa reunamerkintöinä Karamazovin veljeksiin – tai kirjan voisi nähdä reunamerkintöinä koko elämään.

Blogin kirjoittaminen kirjasta on hivenen haasteellista. Mitä tästä valtavasta kudoksesta onnistuisi sanomaan lyhyesti? Ja kuitenkin kirja on sen verran vaikuttava, ettei siitä haluaisi olla aivan hiljaakaan. Eikö blogien idea ole, että kirjoitetaan tärkeiksi koetuista asioista?

Raamatusta on sanottu, että se lukee meitä. Niin tekevät myös parhaat muut kirjat. Ne asettavat meidät dialogiin, eivät päästä otteestaan: mikä on sinun suhteesi tähän?

Mitä ajattelet, onko Mitja syyllinen? Mikä on yleensä lurjusten arvo? Ovatko kelvottomat syntiset pohjimmiltaan erilaisia kuin sinä itse, vaikka pitäisit itseäsi kelvollisempana?

Ivan vaikuttaa älykkäältä – mutta onko hän mielestäsi viisas? Käykö moderni Ivan Karamazov Tuomasmessussa – salaa, ehtoollista kartellen, silmät kurtussa katsellen ristiä?

Mitä ajattelet läpeensä uskonnollisista ihmisistä? Onko Alesa hyväntahtoinen kummajainen, joka pakenee elämän ristiriitaisuutta uskontoon? Mitä ajattelet Zozimasta ja häneen liittyvistä ihmeellisistä tapahtumista? Ovatko ne vain psykologiaa?

Dostojevski katsoo ihmistä hahmojen kautta; me kaikki seisomme huoneessa, suhteessa muihin. Me kohtaamme katseen; mitä me ajattelemme? Mihin me uskomme? Mikä on meidän suhteemme tähän – elämään, Jumalaan, ihmisen syvään pahuuteen ja jalouteen?