Isän muistiinpanoja lapsivuodeajalta

Lapsen syntymään liittyy niin vahvoja tunteita, että niiden kuvaaminen sanoilla on hyvin vaikeaa – ja intiimiä. Siispä keskityn asialinjaan.

Voisin kirjoittaa paljonkin silmistä, sormista, ilmeistä ja varpaista, mutta tyydyn vain viittaamaan kahteen tekstiin: Psalmiin 139 (1–18) ja Eino Leinon runoon Sua katson vaan. Leino tavoittaa tässä jotain olennaista tunteen syvyydestä, vaikka en ainakaan itse samaistu yhtä karuun kulkurin kohtaloon kuin viimeinen säkeistö lausuu.

Yhden kokemuksen perusteella ei ole tarkoitus ryhtyä tietäjäksi, mutta alla olevat ajatukset peilaavat omia tuntemuksia ja arvioivat suomalaista synnytyskäytäntöä yhdestä näkökulmasta. Toivottavasti näistä pohdinnoista on apua jollekulle; useimmat ystäväni ovat tosin jo perustaneet erilaiset perheensä, mutta kenties tieto kulkeutuu.

1. Suomalainen yhteiskunta näyttää voimansa lasten ja äitien hoidossa. 
Terveydenhuollon resurssien väheneminen vaikeuttaa hoitohenkilökunnan työtä, mutta omien kokemuksieni mukaan he yhä hoitavat tehtävänsä erinomaisesti. Ehkä asia korostui itselleni, koska palasin Yhdysvalloista juuri ennen perhevalmennuksia: rapakon takana ei ole puhettakaan tällaisista palveluista, jos et ole onnekkaan varakas.

2. Perhevalmennusten kehittäminen vuorovaikutteisempaan suuntaan on hyvä liike, vaikka kehitettävää on vielä Helsingissäkin.
Monet muualla asuvat ystävät ovat toistaiseksi päässeet osallistumaan vain luentotyyppisiin perhevalmennuksiin. Helsingin kolmesta kerrasta koostuva malli, jossa on myös ryhmäkeskusteluja, on askel eteenpäin. Ryhmäkeskustelujen vetäminen ei toki ole kaikilla terveydenhoitajilla verissä, mutta kyllä se siitä, kun matkaan lähdetään.

3. Vaikka terveydenhoito on Suomessa erittäin tasokasta, silti pitää itse olla kartalla. 
Esimerkiksi meidän kohdallamme odottavalla äidillä ilmeni voimakasta kutinaa joka puolella vartaloa, mutta paikallinen terveydenhoitaja oli hyvin epävarma, lähettäisikö äidin laboratoriokokeisiin, kun ei kerran ollut selkeitä raskausmyrkytyksen oireita. Onneksi lähetti. Synnytyssairaalat tietävät kyllä hyvin, että kokovartalokutina viittaa maksan ylikuormitukseen (raskaushepatoosi), mutta terveyskeskus ei näköjään välttämättä.
Eli: jos odottavalla äidillä on erikoisia tuntemuksia, vaikkapa kokovartalokutinaa, ota ne vakavasti.

4. Kätilöiden ja lastenhoitajien ammattitaito oli ainakin Kätilöopistolla hämmästyttävän hyvä, vaikka vaihteluväliä toki on.
Kaikista olennaisinta on tietenkin, että synnytys sujuu turvallisesti ja että ensimmäisinä päivinä perheen tilanne vakiintuu hyvään suuntaan. Hyvä ”asiakaskohtaamisen” asenne on yhtäältä plussaa tämän päälle, mutta lopulta enemmänkin kuin pelkkää plussaa: toimiva vuorovaikutus hoitotiimin ja perheen välillä auttaa huomattavasti perheen arjen hyvässä käynnistymisessä.

Kätilöopistolla lääketieteellinen ammattitaito näyttäytyi erinomaisena: turvallisuuden tunne säilyi koko ajan. Vaikka meidän kohdallemme sattui erittäin kiireinen (täysikuinen) yö, kätilö onnistui tehtävissään loistavasti. Ehkä eniten hämmästytti juuri se, miten kokeneet kätilöt onnistuvat jättämään muiden huoneiden murheet taka-alalle ja huoneeseen tullessaan antamaan rauhallisen, keskittyneen kuvan. Isä, joka liikkuu käytävillä lämmittämässä kauratyynyä tai keittämässä teetä, huomaa kyllä, millainen hervoton härdelli osastolla on silloin, kun kaikki huoneet ovat täynnä, monta äitiä synnyttää samaan aikaan ja joukossa on vielä muutama erityinen tapaus, joita sitten siirretään Lastenklinikalle tai operoidaan. Naistenklinikan remontti aiheuttaa kyllä kovia paineita Kätilöopistolle; toivottavasti henkilökunta saa jossain vaiheessa palkinnoksi lisälepoa.

Lapsivuodeosastolla saattaa myös olla kiire, kuten meidän kohdallamme oli, jolloin isän rooli korostuu tilannetiedon säilyttäjänä. Papereihin kirjataan hoitomerkinnät, mutta yövuorossa oleva kätilö ei tiedä kaikkea, mitä aiemmin on tapahtunut.

5. Hyvän imetysotteen löytyminen kohtalaisen nopeasti edesauttaa kaikkien jaksamista, ja tähän kannattaa kysyä rohkeasti ja jatkuvasti apua. 
Hoitohenkilökunta auttaa kyllä, mutta apua pitää uskaltaa kysyä riittävän usein. Meitä auttoi suuresti, että kolmannen päivän iltavuoroon sattui kokenut lastenhoitaja, joka osasi antaa viimeiset niksit parhaan asennon löytämiseen (ja kaivoi maidon väliaikaista hörppyytystä varten kaapista vanhan kapalovaipan, joka oli loistava). Ehkä etenkin sinnikkäille suomalaisille voi tuntua vaikealta soitella kelloa usein, mutta tässä vaiheessa hoitajia kannattaa vaivata.

6. Jos vauvan keltaisuuteen annetaan sinivalohoitoa perheen huoneessa, kannattaa pitää kiinni siitä, että lamppu tuodaan äidin sängyn viereen eikä erillisen vauvansängyn ylle.
Nuori kätilö lähti liikkeelle siitä, että vauva nukkuisi omassa sängyssään ja vasta sitten, jos ei meinaa millään onnistua, siirretään lamppu äidin sängyn viereen. On vaikea ymmärtää, miksi tätä pitää edes yrittää. Vauvalle laitetaan sokkoside silmille, joka ymmärrettävästi ärsyttää vauvaa. Jos vauva on tottunut nukkumaan äidin lähellä, mikä on todennäköisyys, että vauva rauhoittuu yksinään side silmillä lampun alle? Muutenkin on tarpeeksi haastavaa saada vauva sekä rauhoittumaan että sidottua side silmille (jos hereillä, ei halua sidettä; jos nukkuu, todennäköisesti herää siteen laittamiseen). Itse kikkailimme yhden unikerran vauvan rauhalliseksi omaan sänkyynsä, seuraava meni jo turhan vaikeaksi ja onneksi kokenut lastenhoitaja tilanteen nähdessään siirsi saman tien lampun äidin sängyn viereen.

Erillissänky-menetelmä ei selity (ainakaan tässä tapauksessa) edes hoitoteholla, sillä sängynvierilamppu hoiti asian erittäin tehokkaasti. Lisäksi asian tekee absurdimmaksi se, että lepo ja sujuva syöminen auttavat myös paljon keltaisuuden laskuun, ja nämä molemmat vaikeutuvat erillissänky-menetelmällä.

7. Suomessa jaetaan paljon erinomaista tietoa esitteissä ja neuvolakäynneillä. Aukkoja saattaa kuitenkin jäädä.
Itse emme törmänneet esitteissä, emmekä osanneet löytää muualta ajoissa tietoa siihen, että imetysaikana kannattaa varoa sipulia ja valkosipulia äidin ruokavaliossa, saati sitten mausteita. Vauvat ovat yksilöitä, mutta myöskään kaali ei sopinut ainakaan meille. Jos olisimme älynneet varoa etukäteen, olisi säästytty useammalta vatsavaivaitkulta.

Paljon olen miettinyt esiteollisten ja teollisten/kaupungistuneiden yhteiskuntien eroa synnytykseen ja lastenhoitoon liittyen. Perinteisemmässä, tiiviimmässä yhteisössä ihmiset (ainakin parhaimmillaan) oppivat monenlaista siitä, miten muut hoitavat lapsiaan ja valmistautuvat synnytykseen. (Tämä on jopa etu evoluution ja lajin säilymisen kannalta, ja myös monet ihmisapinat tekevät näin.)

Esimerkiksi laulun merkitys synnytyksessä tai vaikkapa vauvan eri äänien tunnistaminen erilaisiksi viesteiksi (milloin haluaa vessaan (!), milloin kipristää, milloin on nälkä) ovat nyky-Suomessa vielä vaihtoehtoisia menetelmiä, mutta pohjimmiltaan ne ovat ikiaikaisesti hyväksi koettuja keinoja. Meitä ainakin molemmat ovat palvelleet hyvin, mutta kieltämättä tiiviimpi yhteisöllisyys tekisi näiden käyttöönotosta helpompaa. (Synnytyslaulusta on mainioita kursseja. Vessahätäviestinnästä on netissä tietoa, mutta eri äännähdysten lukeminen vaatii kärsivällisyyttä. Unien jälkeen on helppo käyttää vauva pissalla vessassa, mutta ruoan jälkeiset hädät ovat haastavampia tulkita.)

-*-
Päällimmäisenä lepää suuri kiitollisuus siitä, että kaikki meni hyvin, ja että niin monet ihmiset ovat sekä vapaaehtoisesti että työtehtävissään tukeneet erään vauvan syntymää. Elämän suloisuus lepää väkevänä ohikiitävissä keväisissä hetkissä.


p.s.
Isyysvapaan soundtrack:
Kate Bush: Aerial
Jukka Perko & co: Avara
The Gentleman Losers
Sigur Ros: Takk
Mogwai: Young Team

Kahtiajakautuneisuus

Miltä näyttäisi, jos suomalaisen yliopiston aulassa olisi jaossa omat lehdet kahdelle eri puolueelle? Amerikka on hämmentävän kahtiajakautunut maa.

Sinänsä kahtiajakautuneisuus on valitettavan universaali ilmiö. Voisiko yhdeksi demokraattisen yhteiskunnan tavoitteeksi määritellä kahtiajakautuneisuuden vastustamisen? Sillä siitä ei nähdäkseni seuraa yleensä mitään hyvää.

Amerikassa seurauksena on ollut, että politiikan ulkopuolisia asioitakin liian helposti määritellään puoluekannan rajojen mukaan. Esimerkiksi ympäristönsuojelu on pyritty luokittelemaan demokraattien hömpötykseksi, ja republikaanien tukemat mediat levittävät säännöllisesti tietoa siitä, kuinka ilmastonmuutos ei ole ollenkaan niin vakava juttu kuin uskotellaan.

LSTC-opinahjo on tunnettu ympäristötoiminnastaan, mutta täälläkin jopa Future of Creation – ekoteologialuennoilla kohtaa ilmastoskeptikkoja. Sinänsä on erinomaista, että eri mieltä olevat osallistuvat kurssille: mutta on se hämmentävää, kun joku esittää vähän vihaisena argumentin, kuinka ”jäätiköt ovat aina ennenkin sulaneet ja jäätyneet uudestaan”.

Suomen kolmipuoluejärjestelmä, joka on mielenkiintoisessa asemassa näissä vaaleissa, on sentään ollut mielestäni parempi vaihtoehto kuin kaksijakoisuus – vaikka hintana on ollutkin niin suuri samankaltaisuus, että esimerkiksi nuorten on ollut vaikea tunnistaa puolueiden eroja ja kiinnostua valitsemaan omansa.
-*-
Hyde Parkin yliopistoalueen useassa kirkossa on ulkoseinässä sateenkaarilippu. Luterilaisessa Augustana-kirkossa ei, mutta messun käsiohjelman lopussa lukee, kuinka seurakunnan linja on avoin: kaikki ovat tervetulleita, sukupuolisesta suuntautuneisuudesta riippumatta.

Amerikan luterilaiset ovat kahtiajakautuneita homoseksuaalisuuskysymyksen vuoksi. Ja kun tilanteeseen lisätään maan yleinen kahtiajakoisuustaipumus, on seurauksena helposti ajattelutapa, jonka mukaan vastapuoli on kaikessa muussakin väärässä. Osa seurakunnista on jo eronnut ELCA:sta, pääkirkosta. Amerikassa se on fyysisesti helpompaa, kun väki on muutenkin tottunut itse maksamaan seurakuntansa kulut.

Myös luterilaisuudessa on Suomessa vallinnut ”yhteys moneudessa”, mutta moni kyseenalaistaa sen nyt. Itse ajattelen ja uskon vahvasti, että eri organisaatioihin ja rakennuksiin eristäytyminen kasvattaa niin paljon ennakkoluuloja, että se on vaarallinen tie. Kun identiteetti alkaa muodostua siitä, että ”olemme tällaisia, koska emme ole tuollaisia”, on yhteyden löytäminen sangen vaikeaa.

Yhteys vaatii tahtoa. Se vaatii toisten kunnioittamista. Jos nämä eivät toteudu käytännön teoissa, ollaan vakavien ongelmien edessä. Nykytilanne haastaa meidät jokaisen: miten suhtaudumme niihin, jotka ovat aivan eri mieltä kuin me? Miten voimme rajoittaa toimiamme niin, että seuraamme periaatteitamme, muttemme runno toisiamme?

Kirjoitin tästä homoseksuaalikeskusteluun liittyen Kotimaa-lehden mielipidepalstalle. Kirjoitus on luettavissa Kenenkirkko? – blogissa, jos haluat tutustua.

Comfort zone

Ihmiselle tekee aika ajoin hyvää lähteä tutuimmista ympyröistä, comfort zonelta; vaikka lähtemiseen liittyy oma kotikaipuunsa, on se pohjimmiltaan vain hyvä merkki. Parhaimmillaan matka vahvistaa arkea.

Vaikkei vuosia niin hirveästi vielä ole (paitsi että nuorten kanssa työskennellessä huomaa kyllä jotain…), havaitsee jo tässä vaiheessa sen, kuinka lähteminen käy vaikeammaksi ajan myötä. Yhtäältä ihmistä uhkaa aina jämähtäminen, mutta toisaalta on kyse myös hyvästä arjesta, josta irtautuminen on haastavaa. Ja kuitenkin se kannattaa, näin uskon.

Pitkästä aikaa en olekaan ollut kyselemässä niin monia asioita kuin täällä. Kun viipyminen on vähän pitkäaikaisempi, eikä kämppiksiä ole, joutuu setvimään monia asioita. Miten kaupassa punnitaan vihannekset? Miten komposti toimii? (Ei toimi. Sylkee.) Käykö opiston henkilökortti suoraan yliopistolla? Mikä kopiokone toimii ja miten?

Kaikkea ei voi kysyä aina virkailijoiltakaan, vaikka he hyvin ystävällisiä ovatkin. Usein on vain mentävä katsomaan, tarkkailtava muita ja kyseltävä ohikulkijoilta.

Onneksi on karjalaisia sukujuuria, eikä tuntemattomien puhuttelu tuota vaikeuksia (ja seurakuntatyö muuten auttaa tässä myös, sen verran ”jänniin” tilanteisiin sitä siellä joutuu, ja itsensä tietty nolaaminen tulee myös tutuksi:). Olisivatko karjalaiset – tämä on nyt vaarallinen lause – Suomen amerikkalaisinta väestöä, tässä suhteessa ainakin? Pohjalaiset voivat olla teksasilaisten sukusieluja, mutta hymyilevä tervehtiminen raitilla yhdistää kyllä karjalaisia enemmän amerikkalaisiin.

Kun on vieraassa maassa eikä tunne juuri ketään, on sangen mukavaa, että väki tervehtii. Amerikkalaisia syytetään usein pinnallisesta ”haudujuduu”-kulttuurista, mutta ainakaan oppilaitosyhteisössä en ole kokenut tervehtimistä pohjimmiltaan pintapuoliseksi. Rajatumpi yhteisö, ja sama kirkkokunta taustalla, tietysti vaikuttaa; mutta on myös arvostettava kulttuurillinen valinta, että vastaantulijoita tervehditään tietyin reunaehdoin (eli riittävän rajatussa yhteisössä, joka voi olla oppilaitos, maaseutupaikkakunta tai taloyhtiön parkkipaikka).

Tämä muuten yhdistää Suomen maaseutua ja Gesterbytä, myös. Ero Helsinkiin on huomattava – ja myös Espooseen, jossa karjalainen isäni herätti ”kahjokoseon”-ilmeitä tervehtiessään taloyhtiön parkkipaikalla väkeä. Gesterbyssä voi olla suhteessa paljon alkoholisteja ja elämässään harhailijoita, mutta parkkipaikalla löytyy työntöapua tarvittaessa. Laajemmassa merkityksessä comfort zone, alue jossa viihtyy (ja on riittävän turvallista), koostuu lähimmäisyydestä.

Hyde Park, Jet lag

Amerikka.
Leveitä katuja, väljästi rakennettuja taloja, epämääräisiä takapihoja.

Tällä en tarkoita kuvassa näkyvää, vaikka joku voisi niinkin ajatella. Kyseessä on nimittäin sangen sympaattinen Lutheran School of Theologyn asuntojen sisäpiha. Asunnot ovat vintagea, kuten mainostuksessa taitavat amerikkalaiset sanovat.

Hyde Park on Chicagon yliopiston ja monien erillisten oppilaitosten hallitsema mielenkiintoinen alue keskustasta etelään. Ympärillä on paljon mustien asuttamia lähiöitä, joiden juuret menevät jo 1800-luvun lopulle. Chicagon historia ihonvärien ja toisaalta työläisten järjestäytymisen suhteen on sangen mielenkiintoinen, mistä lisää joskus.

Hyde Park tunnetaan nykyään myös erityisesti Obaman Chicagon-talosta. Kuulemma liikenne on aina sekaisin, kun joku perheenjäsen vierailee täällä. Tulee lisää tekemistä yliopiston poliisille, joka partioi muutenkin kohtalaisen tiuhaan katuja. (Kyllä, yliopistolla on oma poliisilaitos. Kertoo jotain.)

Vähitellen jet lag alkaa menettää otettaan. Ensimmäiset kaksi iltaa ovat olleet mielenkiintoista hereilläpysyttelyä, ettei heräisi aivan aamuyöstä. Yllättävän hyvin aikaeroon sopeutuu, ainakin tähän suuntaan lentäessä. Päivänvalon kulku auttaa. Ensimmäisenä iltana oli kyllä olo kuten muinoin Päijät-Hämeen pelikerhon teiniöinä, kun valvottiin neljään yöllä (paitsi että virtaa on nyt vähemmän, eikä Magic-kortteja). Ehkä Sormusten Herran lukeminen toi myös nuo ajat mieleen.

Sain uusia lukuelämyksiä myös rajavartiolaitoksen sivuhuoneessa. Onneksi oli pokkari; eikä viivytys ollut lopulta pitkä, etenkään verrattuna muuhun yleiseen tullijonottamiseen. Yhdysvaltojen hallintayritysten kunniaksi eilen luettu lainaus Tolkienin ajattomuudesta:

It is hard to be sure of anything - - How shall a man judge what to do in such times?
‘As he ever has judged, said Aragorn. ‘Good and ill have not changed since yesteryear;
nor are they one thing among Elves and Dwarves and among Men.
It is a man’s part to discern them, as much in the Golden Wood as in his own house.
- The Two Towers, chapter 2 (570)

John Adams

Hieno minisarja sai loppunsa eilen – todellakin lopun tunnelmissa, päähenkilöiden kuoleman vaiheet kuvaten. Sarja oli erinomainen esimerkki siitä, kuinka henkilötason kautta voidaan kuvata merkittäviä historiallisia vaiheita. Lopulta kaikki palautuu henkilöiden toimiin, ja niiden seuraaminen on myös aivan eri tavalla koskettavaa kuin suurten historiallisten faktojen luettelointi.

Sarja oli malliesimerkki myös siitä, että yhteiskuntafilosofiaa on mahdollista käsitellä yleistajuisesti - sekä siitä, että yhteiskunnallisella ajattelulla todella on aatteelliset juurensa: käsitys ihmisen pahuuden ja hyvyyden suhteesta. Nykyajan politiikan kriisissä kohtaa harvoin mitään viittauksia aatteisiin, maailmankatsomuksiin, perimmäisiin kysymyksiin: mikä valtiomuoto on paras, koska ihminen on sellainen kuin hän on (eri näkemysten mukaan)?

Kahden eri itsenäisyysmiehen ja presidentin, Adamsin ja Thomas Jeffersonin, näkemyserot toimivat kohokuvina laajoille ajatustapojen eroille. Jefferson oli melkoinen radikaali filosofina: ajatus siitä, että yksilön tulee olla siinä määrin vapaa, etteivät edes edellisten sukupolvien velat sido häntä, on tässä maailmassa melkoista erikoisuutta. Sivumennen sanoen, reformaattorit kuten Luther olivat myös erittäin kriittisiä rahavaltaan ilman sidosta henkilökohtaiseen työansioon.

Uskonto näyttelee sarjassa lopulta suurta roolia, vaikka sitä ei mitenkään nosteta erityisesti esiin: kertaakaan ei käydä kirkossa, esimerkiksi. Mutta se käy ilmi, kuinka suurimmissa henkilökohtaisissa vaikeuksissa rukoillaan ja kuinka henkilöiden itsensä sekä kansojen kohtalot annetaan Sallimuksen käsiin. Jo alusta asti uskonto kietoutuu valtionhallintaan Yhdysvalloissa (civil religion). Väistämättä mieleen nousee Suomen itsenäisyyden alkuaikojen päättäjien kristillinen vakaumus (esim. Paasikiven päiväkirjat!). Ilman vakaumusta on vaikea tehdä epäitsekkäitä ratkaisuja suuremman joukon kuin itsensä hyväksi.

Adamsin ja Jeffersonin toisiinsa kietoutuvat kohtalot saavat mystisen huipentumansa heidän kuolemissaan: pitkän elämän jälkeen samana päivänä! Ja tuo päivä on vielä itsenäisyysjulistuksen 50-vuotisjuhlapäivä, täsmälleen. Sattumaa?

Sarja kuvaa tapahtuman niin, että Adamsin kuuluisat viimeiset sanat saavat lisävaloa. Kuoleman lähestyessä Adams mumisee näkevänsä läheisensä – ilmiö, jota tapahtuu paljon, vaikka siitä ei tieteellisen epämääräisyytensä vuoksi paljon julkisuudessa puhuta. Jefferson kuolee muutama tunti Adamsia ennen: ja Adams lausuu tämän maailman rajalta, että ”Jefferson jää eloon”.

Yhteiskunnan peili

Jos haluat tietää
millainen yhteiskunta on
katso sen luomia rakennuksia.


p.s.
Vanha ekologinen yhteiskunta on sellainen,
jonka rakennuksia emme enää katso (ilman mikroskooppia).
Sillä ne ovat kierrättyneet.