Vauvan katse

Mitä vauvan silmissä näkyy?

Olen hämmästynyt siitä, miten kiehtovaa pienenkin vauvan kanssa seurustelu on. Kun kuuden viikon ikä saavutetaan ja katsekontakti sekä hymyt vahvistuvat, alkaa erikoinen aika.

Vauvat ovat täysin aitoja. He ilmaisevat tunnetilan täydesti, koko olemuksellaan. Vaikka vauvan huuto saattaakin olla rasittavaa, jos on itse väsynyt, on vauvojen kommunikaation rehellisyys koskettavaa. Koko ilme, kasvot, keho viestittävät tunnetilaa. Jos se on hymy, on lopputulos autuas.

Vauvat eivät vielä ole ”oppineet” ihmisen osan perusmetkua: naamioiden pystyttämistä. Pian se alkaa, eikä pääty, paitsi ehkä aivan vanhana (tai mystikkojen sekä muiden hullujen osalta).

Joskus naamiot ovat toki tarpeen, jotta ihmiset selviävät toistensa kanssa. Mutta usein olen miettinyt, miksi aikuisten pitää käyttää naamioita silloinkin, kun se on turhaa. Mitä tapahtuisi, jos uskaltaisimme aitouteen, samalla hilliten itsekkyyttämme? Voisiko tuloksena olla sen valloittavuuden kaltaisuutta, jota vauvat ilmentävät?

Vauvoilla on vielä yksi erityiskyky. Koska syntymästä on niin vähän aikaa, heidän katseessaan näkyy sellainen puhtaus, joka heijastaa tuonpuoleista.

Kohtasin kirjassa toistaiseksi parhaan sanoituksen tästä ilmiöstä. Voitto Viron hieno ja hämmentävä Minä laulan lapselleni –kirja (1959, s.137) lainaa Friedrich Kayssleria:

Vastasyntyneen lapsen syvät, pohjattomat silmät näyttävät puhuvan meille asioita, näkymättömiä asioita, joiden edessä meitä värisyttää, joita varttuneempi lapsi ei milloinkaan pysty ilmaisemaan, koska he joutuvat näkyväisten asiain painon alle täydellisesti hautautumaan.

Itse en sanoisi, että ”ei milloinkaan”, sillä onneksi kaikki eivät hautaudu täydellisesti maallisten murheiden alle. Mutta harvinaista on sellainen silmien sanoma, jota vauvat välittävät.

Lapsi: vaellus

Vauvan hoitaminen on kuin vaelluksella olemista: päivä täyttyy tarpeellisista askareista, jotka tulee tehdä. Jos olosuhteet ovat riittävän hyvät, onnellisuus riippuu paljolti siitä, miten asennoituu.

Vaeltaessa aikakäsitys muuttuu. Elämä pelkistyy perusasioihin. Kellonajat eivät ole niin tärkeitä. Olennaista on ruoka, juoma, kulku, virtaus, lepo.

En ole ikinä vaelluksella pitänyt tarpeellisia toimia mitenkään inhottavina, kuormittavina tai pahalla tavalla työläinä. Jos vettä pitää hakea joesta, sitä haetaan. Jos taival on taitettava sateessa, niin tehdään. Ruoka on laitettava, tavarat on huollettava, joka aamu on pakattava ja jatkettava matkaa. Ja tämä kaikki ei ole ”työtä”, vaan hyvää perustekemistä.

Onnellinen se, joka arkielämässään saavuttaa samankaltaisen asenteen. Vaellus on rajattu aika, mikä tekee siitä nauttimisesta helpompaa, samoin kuin erityinen maasto. Arki on arkea, mutta lopulta kyse on asenteesta. Jokainen päivä on lopulta erilainen, perustoimet tuottavat hyvää, aina on uutta koettavana. Ihmisen työn ei pitäisi olla työlästä, vaikka se olisi raskastakin, vaan tarkoituksen sävyttämää ja siunaamaa.

Eräs kesäilta pysähdyin harsovaippoja ripustellessani miettimään, miksi minua ei yleensä harmita, vaikka ”kotitöiden” määrä on kasvanut räjähdysmäisesti. Tajusin, että minun oli suotu suhtautua asiaan kuten vaellusaskareisiin. On asioita, jotka pitää tehdä. Niitä tehdessään kannattaa olla onnellinen.

Toki lapsen huolehtimiseen liittyvä syvä tarkoituksenmukaisuus tekee asiasta helpompaa. Lapsi katsoo suurilla silmillä, on täynnä Totuutta ja rohkaisee elämään.