Kamalat uutiset?

It is difficult
to get the news from poems
yet men die miserably every day
for lack
of what is found there.

- William Carlos Williams

Katastrofaalisista uutisista tulee mieleen mummo. Vanhusten kodit ovat perusolemukseltaan hiljaisia: mutta päivällä tunneittain iskee ääniaalto. Radiouutiset. ”Voi kamala, mitä on taas sattunut!” Illalla tunneittain iskee kuva- ja ääniaalto. Televisiouutiset. ”Voi kauhia!”

Nykymaailmassa on vaikea elää eettisesti, jos ei seuraa lainkaan uutisia. Toimittajat tekevät olennaisen tärkeää työtä seuratessaan, mitä maailmassa tapahtuu. Mutta nykymaailmassa on vaikea elää eettisesti myös, jos koko ajan seuraa uutisia. Huonojen uutisten tulva voi turruttaa. Asiat menettävät mittasuhteensa, jos ne iskeytyvät kollektiiviseen tajuntaan tunneittain.

Tämä ei ole mitenkään yksinkertainen asia. Mutta väitän ja omasta kokemuksesta tiedän, että on mahdollista luoda järkevämpi ja hyvinvoivampi suhde uutisiin. Itselleni tämä on tarkoittanut kolmea asiaa.

1) Ensiksi, omatoimista uutisten seuraamisen rajoittamista. Yleensä muutama kerta päivässä riittää. (Toki on ammatteja, joissa tilanne on toinen. Mutta harvassa ammatissa todella tarvitsee seurata tunneittain.)

2) Toiseksi, samanaikaista ”henkilökohtaisen auttamissuunnitelman” tekemistä. On keinoja auttaa niitä ihmisiä, joiden kärsimys iskeytyy uutisvirrasta tietoisuuteemme. Kukaan yksittäinen ihminen ei voi auttaa heitä kaikkia: mutta jokainen ihminen voi tehdä paljon. Itselleni (enkä halua nostaa itseäni miksikään sankarilliseksi esimerkiksi, sillä sitä en ole, vaan tahdon ainoastaan kertoa oman tieni) tämä on tarkoittanut seuraavia asioita:

- säännöllistä lahjoittamista kansainvälisen solidaarisuuden järjestöille (esim. www.kua.fi)

- hyvää tekevien järjestöjen jäsenyyttä, sekä kotimaisten että kansainvälisten. Vähintä mitä voi tehdä, on tukea pienellä jäsenmaksullaan niitä ihmisiä, jotka auttavat tärkeissä asioissa.

- mikrolainojen välittämistä kehitysmaiden pienyrityksille, ja tämän pääoman asteittaista kasvattamista. Pienten lainojen avulla ihmiset kykenevät auttamaan itse itseään, luomaan hyvinvointia ja toivoa yhteisöihinsä. (esim. www.kiva.org)

- ennen kaikkea aktiivisuutta tai vähintään osallisuutta omassa lähiyhteisössä, mikä tämän muoto sitten onkaan. Tästä riippuvat sellaiset asiat kuten demokratia, seurakunta ja viime kädessä omakin hyvinvointi. Hyvin moni asia olisi Suomessakin paremmin, jos ihmiset kokisivat kuuluvansa yhteisöön.

3) Kolmanneksi, uutisten rajoittaminen on merkinnyt suurempaa hyvinvointia. Aamut alkavat paremmin runoilla kuin katastrofaalisilla uutisilla.

Luterilaisena kristittynä maailmankatsomukseni perustuu ihmisen samanaikaiseen hyvyyteen ja pahuuteen, ja ennen kaikkea Jumalan hyvyyteen. Meidän on tehtävä voitavamme: mutta tehtävämme ei ole masentua kaikesta maailman pahuudesta.

Jos seuraamme vain koottuja havaintoja ihmisten pahuudesta eri puolilta maailmaa, masennumme, ja unohdamme elämän toisen puolen: kaiken sen ilon, onnen ja kauneuden, joka ihmisten elämässä tapahtuu päivittäin – jopa kärsivien ihmisten päivittäisen elämän keskellä. Maailmaa tai kärsimystä ei pidä idealisoida tai vähätellä: mutta monet hyvin köyhät ja paljon koetellut ihmiset viettävät päivänsä iloisempina kuin lukuisat vauraat länsimaalaiset.

Kristityn pohjimmainen elämänasenne on luottamus. Meitä ei ole luotu (ja lunastettu) viettämään päiviämme vain ahdistuneina.

-*-
Kirjoitin tästä aiheesta erityisesti Japanin ydintuhoon liittyen Kotimaa24:n Verkkoessee-palstalle. Tarkkaavainen lukija on kenties huomannut, että tässä blogissa yllä sanotut asiat resonoivat sekä kansainvälisten karseiden uutisten että Suomen katastrofaalisen ”homokeskustelun” kanssa. Jos seuraan surullisia uutisia tunneittain, tulen todennäköisesti surulliseksi. Jos seuraan hyvin tunnepitoista keskustelua erittäin syvälle käyvistä asioista jatkuvasti, herättää se minussa todennäköisesti suuria tunteita.

Maltilliset kirjoittavat harvoin julkisille palstoille; ja toisaalta maltilliset saattavat menettää malttinsa niiden hyvin vahvojen tunneviestien johdosta, joita etenkin internet pursuaa. Nyt tarvitaan malttia; itsehillintää, kärsivällisyyttä. Tiedän kokemuksesta, että yhteyttä on mahdollista löytää hyvinkin erilaisten ihmisten välille, jos siihen on todella tahtoa; ja jos yhdessä sovittujen pelisääntöjen kautta sitoudutaan olemaan provosoimatta – ja provosoitumatta.

Jos ei ole tahtoa ja rakkautta, ei ole kohtaamista; jos ei ole kohtaamista, ei ole ymmärrystä toisesta; jos ei ole ymmärrystä toisesta, mihin ”keskustelu” johtaa?

St. Patrick

Vihreäksi värjätty joki? Kyllä, Amerikassa kaikki on mahdollista.

Irlantilaisuuden saralla jatketaan (kts. Departed). Amerikkaan saapui hyvin paljon irlantilaisia – usein kaameissa oloissa, kuollen nälkään ja tauteihin matkalla. St. Patrick’s Day on täällä iso juttu: niin iso, että siitä kannattaa näemmä tehdä kaupallisuuden ilmentymä. Mikäs sen amerikkalaisempaa? ”The business of America is business”.

Chicago-joki lilluu kirkkaanvihreänä, ihmismassat ovat pukeutuneina vihreään, kadunvarsilta voi ostaa vihreitä juomia ja apila-törpökkeitä, joessa kelluu vihreä McDonalds-vene…

Paraati on paremmalla maulla toteutettu: väkimäärä yllättää. Vaikka vauhti on ripeä, puolentoista tunnin jälkeen joukkoja virtaa yhä ohi – ja katsojat ovat siis vielä erikseen.

Pyhän Patrikin katedraali oli muuten se paikka, jossa Scorsese oli lapsena alttaripoikana. Vertaa Departed. Martyhan totesi myös, että ”elämäni on ollut elokuvia ja uskontoa. Ei muuta.”

Martylla on juuret Italiassa, mutta Irlannissa on ehkä ollut myös pakko olla uskonnollinen. Kaikesta vihreästä kauneudestaan huolimatta maan asukkaat ovat kärsineet niin paljon, ettei siitä ilman uskoa elämää suurempaan ole helpolla selvinnyt. Joku ärhäkkä vapaa-ajattelija sanoisi varmaan tähän, että juuri se uskonto on tehnyt irlantilaisista alistuneita; mutta kyllä kapinoitakin on saarella tarpeeksi yritetty, aina näihin päiviin asti.

Outo yhteys tuntuu olevan kärsimyksen ja kauneuden välillä. Menemättä tähän syvemmin totean vain, että se ilmenee ainakin musiikissa. Kovan arjen vastapainoksi kansat ovat soittaneet sydämeenkäypää musiikkia, kuten juuri irlantilaiset. Vaikka muuten kaikki kaatuisi, on vielä musiikki, toiset ihmiset, luonto ja usko.

Mieliinpainuva yhteys vallitsee myös maisemien kauneuden ja kärsimyksen välillä. Kaikista upeimmat maisemat, kuten vaikkapa Irlanti tai Islanti, ovat samalla olleet hyvin vaikeita elää asukkailleen. Ja silti erittäin rakkaita. Eikä kotimaa ole mihinkään kadonnut keskeisenä asiana nykymaailmastakaan: sitä pohjimmiltaan myös St. Patrick's Day ilmentää, kaikesta krääsästä huolimatta.


P.S. Departed-elokuvassa soinut Dropkick Murphys tarjoaa modernia äkäistä irkkumeininkiä, mutta naapuri Jason neuvoi itse asiassa vielä laadukkaamman alan yhtyeen: Flogging Molly. Suositellaan myös niille, jotka eivät Riverdancesta syty.

Tuhkakeskiviikko & Departed

Elokuvateatteri, mies astuu lavalle esittelemään elokuvaa – risti otsassaan.

On ehkä hivenen vaikea kuvitella, että Suomessa yliopiston elokuvateatterissa istuttaisiin tuhkaristit otsilla. Amerikassa siihen ei kiinnitetä kummempaa huomiota. Uskonto ja sen symbolit ovat vielä osa arjen kokemusmaailmaa.

Kuinka moni suomalainen on yleensä osallistunut tuhkakeskiviikon jumalanpalvelukseen, jossa paaston alkamisen merkiksi piirretään tuhkalla risti otsaan? Tuhka on katoavaisuuden merkki: risti viittaa kuolemaan ja kilvoitteluun, mutta ennen kaikkea ylösnousemukseen. Koko paastonajassa on koko ajan läsnä kaksi puolta: juhlan odotus ja jo tapahtunut juhla. Keskittyminen pyrkii palvelemaan ihmistä.

Suomalaisissa seurakunnissa ei yleensä pidetä tuhkakeskiviikkoa tärkeänä, eikä aina oikeasti paastoakaan. Ehkä sillä on yhteys siihen, että luterilaisina ei haluta tehdä asioista numeroa eikä korostaa omia tekoja – kuten kilvoittelua paaston aikana. Ja kuitenkin tuhkaristi on juuri sellaista aisteilla havaittavaa uskonnollista kokemusta ja elämistä, jollaista moni ihminen kaipaa.

Elokuva alkaa: ”En halua olla ympäristöni tuotos. Haluan, että ympäristöni on minun tuotokseni. Vuosia sitten meillä oli kirkko. Se on tapa sanoa, että meillä oli toisemme.” Ja Gimme Shelter jyrähtää käyntiin. Anna suojapaikka. ”War, children, it’s just a shot away.”

Martin Scorcesen elokuvissa on yleensä syvä pohjavire. Ihmisen pahuus ja unelmat roiskuvat valkokankaalla. Marty mietti nuorena, ryhtyäkö papiksi vai ohjaajaksi. Välillä hän yhdistää kutsumuksia.

The Departed on hyvä esimerkki elokuvasta, jonka syväviesti jää turhan usein huomaamatta. Taide on ikiaikaisesti tarjonnut mahdollisuuksia sekä viihteellisempiin että syvempiin tulkintoihin. Parhaissa taideteoksissa on taso, johon usein hienovaraiset merkit viittaavat. Kuten taulun tai elokuvan nimi.

”The Faithful Departed.” Uskossa poisnukkuneet. Mitä tarkoittaa, että elokuvan nimi on departed? Missä ja miten sama sana toistuu leffassa? Mikä on se asetelma, jonka elokuvan alku antaa koko tarinalle?

Alku löytyy Youtubesta: voit halutessasi katsoa sen tästä. Elokuvatarjonta on ollut korkeatasoista, mutta harvoin kohtaa näin hienoja leffan aloituksia. Pääpaha, todellakin melkoinen paholaisen vertauskuva, kertoo valinnasta. Nöyrtyäkö – vai ottaako itselleen. Nuori poika käy vielä kirkossa. Kunnes hänet houkutellaan, ostetaan. Mitkä ovat ensimmäiset sanat kaupankäynnin jälkeen?

”Sinun käsiisi, Herra, annamme palvelijasi sielun. Tämän maailman silmissä hän on nyt kuollut. Anna anteeksi ne kaikki synnit, jotka hän ihmisen heikkoudessa teki.”

Ja poika sanoo: ”Aamen.” Näiden sanojen ja koko kohtauksen merkitys avautuu vasta koko elokuvan myötä.

Piru puhuu: ”Kirkko haluaa päättää sun paikkas. Polvistu, seiso, polvistu, seiso – jos sä seuraat tuollaista juttua, en mä tiedä mitä voin tehdä sun hyväkses. Mies tekee oman kohtalonsa. Kukaan ei anna sitä sulle. Sä otat sen. Non-serviam.”
”James Joyce”, näppärä poika vastaa.

”Kun sä päätät todella olla joku, sä voit olla sitä. Ne ei kerro sulle tätä kirkossa. Kun mä olin sun ikäinen, ne sanoi että meistä voi tulla joko poliiseja tai rikollisia. Nykyään mä sanon: kun sä katsot ladattua asetta – mitä eroa sillä on?”

Valinta. Identiteetti. Isähahmot. Totteleminen tai omien halujen tavoittelu, yhdistelmänä. Mikä ajaa ihmistä pohjalla? Yhä kaipaus olla hyvä? Katsoa auringossa kimmeltävää kupolia, ja kaiken jälkeenkin unelmoida siitä, että olisi hyvä?

Departed. Kuolleet.
”Anna anteeksi ne kaikki synnit, jotka hän ihmisen heikkoudessa teki.”

Levyjä

Arcade Fire – Glissandro – Radiohead – M83 – Mogwai – Roxy Music – Daft Punk

Talven 2011 nautintoja. Suosittelen.

Arcade Fire: Suburbs.
Omakotitalon tiilet, pihanurmi, auto, asvaltti, puuaidat. Teemalevy vie kansikuviensa ja etenkin sisältönsä myötä lapsuuteen. ”The kids want to be so hard; but in my dreams we’re still screaming and running through the yard.” Mitä on kasvaa haja-asutusalueella? Onko kaipuu maataloon ymmärrettävämpää kuin kaipuu pihateille, betoniporsaiden ja ojarumpujen ja naapuritontin puiden luo?

Sekä musiikillisesti että tekstien kannalta hieno temaattinen kokonaisuus, joka pureutuu aikuistumisen ja asutusmuotojen yksinäiseen yhteisökaipuuseen. ”Now the cities we live in/ could be distant stars; and I search for you/ in every passing car.”

Glissandro: Glissandro 70.
Kanadalaiset ovat erinomaisia tukemaan indie-musiikkia. Ontario Arts Councilin tukema Sandro Perrin sooloalbumi Tiny Mirrors on sangen mielenkiintoinen ja värikäs kokonaisuus. Hänen sekä Craig Dunsmuirin muodostaman Glissandro-yhtyeen G 70 -ep on valloittava yhdistelmä afro-funkia, sämpläystä, hienoa kitarointia ja lauluosuuksia. ’End West’ on melkoinen juhla-odysseia. Piristävää musiikkia.

Radiohead: King of the Limbs.
Edelläkävijät palasivat onneksi lähemmäs maan pintaa loistavalla In Rainbows – albumilla. Uusin levy jatkaa erittäin hienoa linjaa: itselleni etenkin jälkipuolisko edustaa parhautta. Codex – Give Up the Ghost on upea tunnelmointijakso.

M83: Saturdays = Youth / koko tuotanto.
Spotifyn ”Related Artists”-osio on mainio: sitä kautta löytyi tämäkin komeasoundinen ranskalaisen sähköisen musiikin tekijä. Juuri sopiva yhdistelmä poppia ja ambientia: välillä levätään rohkeasti hitaissa sävelissä, toisinaan tanssitaan. We Own the Sky ja vanhempi By the Kiss tarjoavat tästä hyvät esimerkit.

Mogwai: Hardcore will never die, but you will.
Uusi Mogwai-levy on aina Tapaus tässä osoitteessa. Kuten useimmat laadukkaat yhtyeet, myös Mogwai vaatii aina vähän pidempää kuuntelua, ennen kuin nyanssit avautuvat. Tässä vaiheessa uskaltaa jo todeta, että tuore levy jatkaa edellisen Hawk is Howling – plätän laatua. Nopeampia ja äkäisempiä sähkökitarointeja on hivenen keskiarvoa enemmän, mikä saattaa lisätä radiosoittoa. Loppupään pitkät musiikkimatkat ovat ehkä kaikista kiintoisimpia, kuten You’re Lionel Richie; biisien nimissä ei edelleenkään ole mitään järkeä. Letters to the Metro tarjoaa komean ’balladin’, jatkaen edellisen levyn ylevän Thank you Space Expert-oodin laatua.

Roxy Music: Heart Still Beating (live).
West Loopin taidegallerian taustalla soineelle radiokanavalle kiitokset tämän esittelemisestä. Jo vuonna 1982 äänitetty, mutta vasta 1990 julkaisu tallenne Ranskassa soitetusta keikasta sisältää hämmentävän menevää yhteissoittoa ja hyvää meininkiä. Laulajien äänet ovat upeita ja kitaristi tarjoilee kerrassaan komeita sooloja. Bändin oman tuotannon ollessa vielä itselleni vieraampaa, kolahtivat eniten loistava Neil Young-cover Like a Hurricane ja Lennonin Jealous Guyn ilmavuuden tavoittava versio.

Daft Punk: Tron (soundtrack).
Elokuvan laadusta minulla ei ole tietoa, mutta musiikki on komeaa teknojyräystä. Daft Punkin kuviot muistuttavat kierolla tavalla klassista musiikkia: teemat solmiutuvat toisiinsa, kertautuvat, kasvavat. Soitinarsenaalin tai äänimaailman samankaltaisuudesta ei sitten olekaan puhetta. Erinomaista taustamusiikkia, jos pitää kirjoittaa jotain työlästä.

Musiikkia

Musiikki liittyy paitsi elämään yleensä, myös väitöskirjaan. Joe Sittler rakasti musiikkia – parempi niin, jos vaimo on säveltäjä ja muusikko.

Sittler kirjoitti jo varhain Bachin merkityksestä luterilaisuuden ”viidentenä evankelistana”. 1960-luvulla Joe järjesti muutaman muun kanssa tunnetulla Village gate – klubilla dialogin maailmankuulujen jazz-muusikkojen kanssa: he olivat kyllä kiinnostuneita puhumaan uskonnosta ja musiikista, kun joku vain kysyi.

Helsingissä valmistuu piakkoin Miikka E. Anttilan erittäin kiintoisa väitöskirja Lutherista ja musiikista. Hänen ytimekäs tekstinsä aiheesta löytyy tuoreesta Engaging Luther- artikkelikokoelmasta, jolla suomalaisen Luther-tutkimuksen hedelmiä esitellään englanninkieliselle yleisölle. Martille musiikki oli olennainen asia. Anttila tiivistää Lutherin näkemyksen kolmeen pointtiin:
- musiikki on pohjimmiltaan Jumalan lahja, ei ihmisen ansiota
- musiikki pitää paholaisen loitolla
- musiikki tuottaa viatonta iloa.

Aihe liittyy sikälikin tutkimukseeni, että musiikin kohdalla paljastuu, ettei Luther/ luterilaisuus korosta pelkästään puhuttuja tai kirjoitettuja sanoja jumalallisen välineenä. Musiikki voi myös olla Jumalan sanaa: luterilaisuudessa on mielenkiintoisia luonnollisen teologian piirteitä musiikkiin liittyen, vaikkei tämä erityisen ilmoituksen erityisasemaa poistakaan. Mutta tästä tarkemmin ja nyanssien kera teologisissa teksteissä.

-*-
Eilen vietettiin LSTC:lla musiikkipitoista kansainvälistä iltaa: värikästä. Eri kansallisuudet olivat jo viikon varrella esillä aulassa – myös salmiakkiaskin välityksellä. Jaoimme unkarilaisten kanssa saman pöydän, sopivaa. Muita eurooppalaisia ei illassa esiintynytkään: Slovakia ja Saksa eivät jostain syystä olleet paikalla. Musiikkia riitti, erityisesti Intiasta; mutta suomalais-aasialainen komppiryhmämme johdatti väen myös afrikkalaisen gospelmessun säveliin. Lord have mercy upon us (”Sydämeni sysimusta”) ja Christ is the hope of the world (Evankeliumi) maistuivat paitsi etiopialaisille veljille, myös jenkeille. Taputuksineen…
(x, klap, x, klapklap, x, klap, x, klapklapklapklap!)