Vielä ehti painaa kaasua!

Bussimme odotti liikennevaloissa x-risteyksessä. Poikittain kulkevalla tiellä kiisivät autot. Äkkiä näin, kuinka yksi kuljettajista painoi lujaa kaasua. Vielä kerkesi, vaikka valo vaihtui jo punaiseksi samaan aikaan.

Tuli mieleen ihmisen yleinen käytös ekokriisissä. Punainen valo sieltä juuri tulee, mutta kyllähän-mä-ehdin-vielä kun painan lujaa kaasupoljinta...

Ajattelen ennen kaikkea yhteiskunnallista ja yhteisöllistä tasoa, en yksilöpsykologiaa, vaikka sielläkin sama dynamikkaa usein vallitsee. Pysähtyä pitäisi, mutta sen sijaan painetaan lujempaa kaasua. Että meidän Kanada ehtisi vielä hyödyntää nämä öljyhiekat, että meidän Suomi ehtisi vielä hakata nuokin metsät. Brasilian johdon meininki on lähinnä sitä, että ajetaan, vaikka monta jalankulkijaakin jää suoraan alle.

Kirjoitin äskettäin kirja-arvion Maria Katajavuoren erinomaisesta teoksesta Kuoleman ja elämän kysymys (2018). Sekin nousi aamulla mieleen Itäkeskuksen risteyksessä.

Kirje syntyvälle lapselle

Lapseni,
menee vuosia, ennen kuin osaat lukea tämän;
ja kun opit lukemaan, sinun ei pidä aloittaa tästä kirjeestä.
Kun aika on, ehkä löydät tämän.

Laskettu syntymäaikasi on 26. huhtikuuta. Päivä muiden joukossa, ja jos silloin synnyt, riemujuhlan päivä kaikille jotka odottavat sinua maailmaan. Kevään keskellä vietät syntymäpäivääsi, heräävän luonnon ja valon ja ilon luona.

Mutta kun olet vähän vanhempi, huomaat, että juuri kyseisenä päivänä osa ihmisistä on jostain syystä erityisen vakavia. Totisia. Huolestuneitakin, mutta he yrittävät peittää sitä sinulta, koska olet vielä pieni lapsi. He tietävät, että aikanaan sinäkin saat tietää, kuinka samana päivämääränä Tsernobylissä sinetöitiin monen kaltaisesi lapsen kohtalo, ja vanhempiesi kaltaisten vanhempien kohtalo ja isovanhempiesi kaltaisten isovanhempien kohtalo. [He kuolivat säteilyyn, koska ihmiskunta ei osaa hallita käytettävissä olevia voimiaan; osa menehtyi nopeasti, osa hitaasti, monien kuolinsyytä ei koskaan myönnetty.]

Usein mietin, mitä sinä ja sukupolvesi ajattelevat meistä edellisistä sukupolvista; meistä, jotka ovat sinulle historiaa. Sillä lapseni, jos saat elää, joudut näkemään ajan, jolloin toteutuu se, mistä tämän kirjoitushetkellä varoitetaan. Jo nyt epäsäännölliset sääilmiöt ravistelevat maapalloa joka puolella, juomavesi vähenee, kansainvaellukset kasvavat vähitellen, ympäristösotien uhka kasvaa koko ajan.

Usein mietin, mitä sinä ajattelet meistä edeltäneistä sukupolvista. Oletko lempeä ja katsot meitä kuin kaikkia ihmissukupolvia? Näet ihmisen, olennon, joka ei osaa ajatella kuin omaa hyötyään eikä muuta kuin pientä välimatkaa pidemmälle – sellaisen olennon, jollainen ihminen on aina ollut. Vai oletko ankara, oikeutetun ankara, ja katsot meitä kuin kaikkia ihmissukupolvia? Näet ihmisen, jolla olisi mahdollisuus vaikuttaa siihen, että asiat menisivät paremmin, tai ainakin vähemmän huonosti – ja näet ihmisen, joka ei tee mitään riittävää.

Näet ihmisen, joka yrittää selvitä arjestaan, kuten ihmiset aina ja kaikkialla. Näet ihmisen, joka toivoisi parempaa maailmaa, muttei oikein tiedä, mitä voisi tehdä. Mutta kun näet kaikki ne teollisuusmaiden keskiluokkaiset ja yläluokkaiset ihmiset, jotka aidosti olisivat voineet tehdä jotain, mitä sinä ajattelet? Mitä ihmettä sinä ajattelet?

Aikana, jolloin sotaherrojen mahti ainakin hetkeksi väistyi monen maan yltä, taloudellisen rikastumisen sotaherrat valtasivat maailman. He ehdottivat, että maailmasta tehdään peli; ja pelit ja leikit ovat jumalallinen lahja, mutta tämä kyseinen peli oli kieroutunut peli, jonka säännöt eivät olleetkaan kaikille samat. Niille, joilla oli – ja jotka pelasivat taidokkaasti –, annettiin kaikki; ja niiltä, joilla ei ollut mitään, vietiin sekin vähä. Aidosti käänteisellä tavalla tapahtuvaa roolien vaihtumista luvattiin vasta tuonpuoleisella tuomiolla, mutta se ei usein jaksanut lohduttaa.

Poliitikoilla oli yhä valta, ja sitä kautta periaatteessa kansalla; mutta kansa pysyi tyytyväisenä oluella ja sirkushuveilla, eikä välittänyt huomata, kun valta vietiin siltä. Pato murtui yläjuoksulla, mutta poliitikot kiistelivät alajuoksulla siitä, millaisia kanavia kaivettaisiin ylitsevuotaville vesimassoille. Lisäksi he yrittivät kovasti pysyä pinnalla ja olla riittävän vähäpätöisiä, kevyitä, jotta he eivät ärsyttäisi ketään liikaa ja heidät valittaisiin uudestaan. Sillä kansa suuttui heti niille, jotka yrittivät ehdottaa liian suuria kertamuutoksia: harva halusi nähdä padon murtuneen, niin kauan kuin jotenkin saattoi uskoa, ettei se ole tapahtunut, vaikka vesimassat mylvivät silmien edessä. Kun kaikki kiisivät eteenpäin tulvavirran mukana ja moni oli jo hukkunut, oli liian myöhäistä.

Se oli kaunis unelma, lapseni; kaunis unelma siitä, että maailma voisi pysyä koossa ilman jatkuvaa taistelua pahan valtoja vastaan. Se oli kaukaisten aurinkorantojen haave, jonne teräskoneet lennättivät pakoon arjen kuormia; se oli hetken aikaa koetun kulutusjuhlan ja mukavuuksien huuma, jonka usvaa moni luuli luonnolliseksi. Sumun keskellä sukupolvet halusivat uskoa, että varoitukset ovat väärässä; se oli inhimillistä, se oli osittain ymmärrettävää, se oli väärin, se oli kauhistuttavaa. Tietenkään kaikki varoitukset eivät toteutuneet täsmälleen niin, kuin oli ennustettu; ja ihmiset käyttivät sitä silmälappuna, saivat yhden syyn lisää kieltäytyä näkemästä, vaikka kaikki oli näkemällä nähtävissä ja kuulemalla kuultavissa.

Lapseni, sinun sukupolvesi lienee se, joka todella heräsi; joka alkoi toimia, kun virran varassa kelluttaessa ei enää veden kieltäminen onnistunut. Saitteko ja saatteko te ohjattua meidät johonkin, jossa olisi edes hetken turvaa? Ehkä on liikaa, suorastaan tautimme perikuvan mukaista, toivoa että saisitte enää korjattua patoa; ehkä voi vain toivoa, että vuorenhuipulla voidaan selvitä, kunnes vesi kerran laskee. Ehkä voi vain toivoa, että kerran on sukupolvia, jotka ymmärtävät myyttien voivan olla ennustuksia ja että kerran Nooan ei enää tarvitse rakentaa arkkia.

Lapseni, jos Luoja suo ja saat elää; kun leikit auringossa, näetkö isäsi silmissä samanaikaisen jyrisevän riemun ja pauhaavan haikeuden, kun hän ylpeänä katsoo kasvuasi? Milloin saavutat sen iän, jolloin tuon katseen luonne aukeaa sinulle – liian varhain tai liian myöhään? Tuo hetki, jolloin leikit, jolloin maailmankaikkeus on käsissäsi, tuo hetki on autuus ja vaara, suloisen unohduksen välttämätön siunaus, jota ilman olisi vaikea jaksaa elää ja joka samalla voi viedä vanhempiesi sukupolven entistä kauemmas pakoon padon luota. Kun hetkessä on kaikki ja murhe katoaa ajattomuuteen, olemme hetken läsnä siinä todellisuudessa, joka on ollut ja on ja tulee olemaan; ja siinä jumalallisessa todellisuudessa ilmenee kaiken ainut toivo, yksi ja kolme samassa. Se kantakoon sinut ja meidät kaikki kerran yhteen, meren pohjasta tai rannoilta.


Earth Day, 22.4.2013

Game of Thrones

Väkivaltaa ja juonitteluja; kunnialliset ihmiset ajautuvat turmioon. Game of Thrones ja Shakespeare soittavat samoja teemoja.

Ruusujen sota ja Englannin tuhoisa historia olivat inspiraationa sekä Shakespearelle että George R.R. Martinille, Tulen ja jään laulu –kirjasarjan tekijälle. Rikkaat ja kunnianhimoiset hamuavat valtaa, ja tavalliset ihmiset yrittävät vain selvitä hengissä.

Valtaistuinpelin televisioversio on suurella rahalla, mutta onneksi myös taidolla tehty HBO:n suurprojekti. Se onnistuu fantasia-aiheen kuvauksessa pohjimmiltaan juuri sen vuoksi, ettei se pyri olemaan fantasiasarja: se on mukaansa tempaava tarina, joka sattuu tapahtumaan kuvitteellisessa maailmassa.

Helmikuussa vertailin kahta alkuvuodesta alkanutta suursarjaa ja mietin, miksi hylkäsin Broadwalk Empiren ja jatkoin Game of Thronesin katselemista. Molemmissa on sama ongelma: väkivalta on korostetun raakaa ja vaikuttavuutta tavoittelevaa. Yhtäältä on hyväksi, että väkivalta ei ole vain siistittyä ja veretöntä tinasotilaiden kamppailua. Veri muistuttaa, että kyse on kärsimyksestä. Mutta lopulta väkivaltakuvastoa käytetään niin paljon ja sellaisella tavalla, että pohjimmaiseksi motiiviksi muodostuu kuitenkin kiero viihdyttäminen. Game of Thronesin televisioversio sisältää enemmän yksityiskohtaista väkivaltaa kuin sinänsä jo väkivaltainen kirja.

Molemmat televisiosarjat pyrkivät luomaan eläviä henkilöhahmoja, joiden kohtaloista katsoja välittäisi ja joihin hän jollain tavalla voisi samaistua, edes osittain. Steve Buscemi on loistava Boardwalk Empiressa. Mutta gansterisarjoja ja –elokuvia on nähty niin paljon ja sellaisella Scorsese-laadulla, ettei aihepiiri vain jaksanut sytyttää.

Ratkaisevin tekijä sarjavalinnassa oli kuitenkin Valtaistuinpelin laatu. George R.R.Martin on pyrkinyt samaan kuin toinen x.R.R., eli J.R.R. Tolkien: luomaan maailman, jolla on pitkä historia. Paikka luo tarinan. Menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuusennustusten yhteiskuvaus koukuttaa seuraamaan historian kulkua. Paikat ja tapahtumat, joista tarjotaan aluksi vain viitteitä, herättävät uteliaisuuden. Runsas henkilöiden joukko tuo vaihtelua ja väriä kerrontaan.

Ajattelin jo, etten enää kymmenen vuoden tauon jälkeen haksahtaisi paksuihin moniosaisiin fantasiakirjasarjoihin (vrt. Ajan ikuinen pyörä, jonka kyydistä putosin nukahtaneena jo 2000). Toisin kävi, osin varmasti tähän talveen sopivista eskapismin syistä. Mutta jotain sellaista Song of Fire and Ice -kirjasarja tavoittaa, joka myös iättömässä Shakespearessa puhuttelee: ihmisen perustunteiden, syvän pahuuden ja jalouden kuvauksen.

Televisiosarja onnistuu ihmiskuvauksessaan osittain jopa ensimmäistä kirjaa paremmin.  Kerrontarakenne ei ole sidottu tiettyihin henkilöihin, kuten kirjassa, mikä mahdollistaa kaikista pahimpien hahmojen moniulotteisemman kuvauksen. Se, että sellaiseen on ryhdytty, kertoo näkemyksestä ja ammattitaidosta. Jokaisessa ihmisessä on mahdollisuuksia moneen suuntaan, mutta valtaistuinpelit korruptoivat helposti myös kunniastaan kiinni pitävät. Tai musertavat heidät, mikä on liian usein tosielämän ikävä historiallinen totuus.

Kunnianhimo, Roosevelt ja rukous

Eleanor Roosevelt oli epätavallinen nainen. Jokainen meistä on ainutlaatuinen; mutta jotkut puristavat itsensä alati suurempiin saavutuksiin. Tässä on suuria vaaroja – ja suuria siunauksen mahdollisuuksia.

Kuinka moni murtaa olennaisia alueita itsestään puristamalla liikaa? Moderni työelämä ohjaa siihen liiankin helposti. Kuinka moni alkaa salakavalasti ajatella, että on pohjimmiltaan parempi kuin muut, koska on pystyvämpi? Tässä lienee suuri kristillinen haaste: siinä, että saavutuksia arvostettaisiin, mutta kuitenkin säilytettäisiin elämän yhtäläinen arvo yksilöille, riippumatta onnistumisten määrästä.

Suomalaiset eivät liene keskimäärin kauhean hyviä kannustamaan toisiaan saavutuksiin. Kielemme paljastaa jotain merkillepantavaa: eteenpäin pyrkimistä kutsutaan sangen usein kunnianhimoksi. On vaikeaa tavoittaa eteenpäin pyrkimisen monet siunaukset, jos kutsumanimi sille asenteelle liittyy ’kunnian himoon’.

Kuinka monta ihmistä tunnenkaan, jotka aidosti pyrkivät auttamaan myös toisia, samalla kun ”pyrkivät urallaan eteenpäin”? Olisiko meidän yhteiskunnassamme jotenkin mahdollista saavuttaa rehellisempi keskusteluyhteys tästä: myöntää, että menestyjillä on kiusaus aliarvioida ei-menestyjiä, ja samalla myöntää, että moni pyrkii menestykseen myös vähintään osin epäitsekkäistä syistä?

Pitäisikö Eleanor Rooseveltia (1884-1962) kutsua ”kunnianhimoiseksi” arvostelevassa merkityksessä, vaikka hän selvästi oli ’ambitious’, eteenpäin pyrkivä? Ihmisoikeusaktivisti laajalla rintamalla, naisten ja työläisten aseman kehittäjä, Yhdysvaltojen ja eräiden arvioiden mukaan maailman ’ensimmäinen nainen’. Eikö häntä, ja useaa ”kunnianhimoiseksi” luonnehdittua ihmistä kuvaa paremmin sanan toinen merkitys: ’having a desire to achieve a particular goal’, halu saavuttaa tietty tavoite? Roosevelt halusi parantaa ihmisten (ja heistä erityisesti alemmassa asemassa olleiden naisten) asemaa, teki paljon töitä ja onnistui tavoitteessaan.

Mistä Roosevelt nousi esiin, paitsi Amerikasta? Siitä, että hänellä oli tapana rukoilla poikansa mukaan joka ilta seuraava rukous, jonka Rockefeller-kappelissa kuulin. Ajattele kunnianhimoa; ja ajattele Rooseveltia, naista maailman huipulla, rukoilemassa tämä:

Jumalamme, joka olet asettanut levottomuuden sydämiimme
ja tehnyt meistä kaikista etsijöitä
siitä, jota emme voi koskaan kokonaan löytää:
älä anna meidän tyytyä siihen mitä saamme elämästämme aikaan.
Vedä meidät pois perustyytyväisyydestä
ja aseta silmämme kaukaisia päämääriä kohti.
Pidä meidät tehtävissä, jotka ovat meille liian vaikeita,
jotta meidät ajetaan sinun luoksesi saadaksemme voimaa.
Päästä meidät marisemisesta ja itsesäälistä;
tee meidät varmoiksi siitä hyvästä, jota emme voi nähdä,
ja maailmaan kätketystä hyvyydestä.
Avaa silmämme yksinkertaiselle kauneudelle ympärillämme;
ja avaa sydämemme suloisuudelle, jonka toiset kätkevät meiltä, koska emme yritä ymmärtää heitä. Pelasta meidät itseltämme
ja anna meille näky uudeksi luodusta maailmasta.
Kirkastakoon Sinun rauhan ja valaistuksen henkesi mielemme
niin, että kaikki elämä loistaa uuden merkityksen valossa
Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta
aamen.


Suomennos on minun; jos tiedät, että rukous on jo käännetty, kerro, ja jos olet käännöksestä eri mieltä, esitä parannusehdotus: ajattelin lähettää tämän yleiseen käyttöön www.jumis.fi – sivustolle. Alkuperäinen löytyy esim. tästä linkistä.


Muutama käännöksellinen huomio niistä kiinnostuneille.
Lopussa ”meaning and purpose” viittaa sekä yleiseen merkitykseen että (teleologiseen) tarkoitukseen, mutta suomeksi on ehkä vähän tönkköä sanoa ”kaikki elämä loistaa uuden merkityksen ja tarkoituksen valossa”. Toisaalta tämä alleviivaisi eroa näiden kahden välillä, ja olisi uskollisempi alkuperäiselle; mutta ”merkitys” sisältää mielestäni suomeksi yleensä molemmat aspektit.
Toinen vaikea kohta on ”show us a vision”; ”näytä meille näky” ei oikein toimi. Tulkitsen myös niin, että ”show us a vision” viittaa useamman kerran tapahtuvaan voimia antavan näyn saamiseen, eikä vain ”kertanäkyyn”, johon ”näytä meille näky” enemmän viittaisi. Siksi ”anna”-verbi on mielestäni perusteltu.

Eksistentiaalinen katukanjoni

Chicagon keskustassa kävely on eksistentiaalinen kokemus. Kapitalismin kanjonien pohjalla ihminen on pieni.

Väkijoukossa, tai vaikka hiljaisemmillakin kaupungin kaduilla vaeltelu on erikoinen tila. Samaan aikaan kuulut ja et kuulu maisemaan. Minun elämäni – sarjakuva kuvaa tätä usein osuvasti: se on oikeastaan flaneurin sarjakuva. Kelluvan havainnoinnin, väkijoukossakin yksinäisen – muttei välttämättä yksinäisyyden negatiivisessa mielessä, vaan nimenomaan eksistentiaalisesti: olemassaoloon keskittyneesti.

En taida unohtaa ensimmäisiä kävelyitä ydinkeskustassa. Huimat korkeudet kohoavat aivan vierellä, viivasuorasti, tummina ja lasisina, heijastavina ja läpitunkemattomina. Aurinko ei saa vallattua kanjoneiden pohjia kokonaan; vain väleistä se lankeaa terävänä kivien keskelle, luoden vahvat kontrastit, vastakohdat, valon ja hämäryyden kilvan. Tuuli kiitää kapeilla käytävillä, talvipäivänä on nostettava kaulahuivi toisinaan kasvoille, ravintolat kutsuvat sisään teknisten takkojensa lämpöön. Kaiken yllä ja keskellä kohoaa hahmo, ihmismäinen, hiljainen mutta kuin huutava; Ceres, kaupankäynnin jumala. Tämä on hänen valtakuntansa.

Pilvenpiirtäjien huimaavat korkeudet ja muotojen moninaisuudet houkuttelevat esiin lapsenomaisen ihmettelyn. Tunnemme sitä, kun näemme pyramidin; miksemme tuntisi sitä, kun edessämme kohoaa satojen metrien ihmeellinen (Baabelin) torni! Chicago ei ole turhaan kuuluisa arkkitehtuuristaan: muodot ovat rikkaita, vaihtelevia, leikkiviäkin. Ikkunoiden ja linjojen, tornien ja heijastusten seikkailua voi helposti seurata minuuttikaupalla samassa paikassa seisten.

Sääli, että tämän kaiken taustalla ovat sumeilemattomat kilpailun ja kaupankäynnin voimat, jotka säälimättä juoksuttavat alaisiaan. Ihmiskunnan saavutuksista voisi olla paljon ylpeämpi, jos ne liittyisivät pääasiassa hyvin asioiden edistämiseen. Cereskin tuntuu seisovan hivenen kumarassa: kuin hivenen väsyneenä, mietiskellen alamaisiaan, jotka ovat rakentaneet torninsa jo kauas hänenkin päänsä yläpuolelle. ”Ei tämän aivan näin pitänyt mennä, pojat…”

Yritysmaailmassa työskentelevät ystävät: älkää loukkaantuko, arvostan työtänne paljon, ja tiedän ahkeruutenne. Mutta suren sitä maailman kasvotonta voimaa, joka vaatii aina vain lisää, niin ettei hyvänkään yrityksen tulos tahdo riittää. Osakkeenomistajat kaikkialla ja ei missään, kasvottomina vaativat lisää tuottoa. Ja toimitusjohtajatkin ovat pulassa, vaikka kaikki näyttäisi olevan hyvinkin – sillä se ei riitä. Eräs siivekäs nauraa taustalla.

Katukanjonien pohjalla, pylväiden ja palatsien ja muurien juurella – kohoaa äkkiä matala mutta väkivahva ylistys arkipäiväisten asioiden ihanuudelle. Marc Chagallin Neljä vuodenaikaa: suuri mosaiikkityö aukiolla pilvenpiirtäjien välissä. Kylmänä talvilauantaina sen luona ei ole ketään muuta kuin minä. Aurinko, nainen, lapsi, mies, aasi hymyilevät hiljaa kaiken kiven keskellä.

Katso lisää kuvia tästä.

Ihmisen ongelma

Ihmisen ongelma ei ole
etteikö hän tietäisi, mitä pitää tehdä.

Ihmisen ongelma on
että hän ei halua tehdä sitä.