perjantai 28. maaliskuuta 2008

Ihmeitä

Esko Valtaojan Ihmeitä – kävelyretkiä kaikkeuteen on metka teos. Kunnianhimoinen (siis hyvässä merkityksessä, ei kunniaa himoitsevassa! Tästä sanasta pitäisikin joskus kirjoittaa.) yritys lähestyä elämän, maailmankaikkeuden peruskysymyksiä kirjallisesti vetävällä ja ajatuksellisesti korkeatasoisella otteella. Kulttuurin, historian ja taiteen huomioon ottaminen viehättää, samoin hauska ja soljuva tyyli, mutta kysymyksiäkin herää. (Näin varmaan voisi olettaakin, kun teologi lukee agnostisen luonnontieteilijän kirjaa…)

On mielenkiintoista, miten vaikeaa monelle modernille ihmiselle on luopua luonnonlakien kaikkialla paikkaansapitävyyden ajatuksesta. Valtaojakin lähestyy montaa kysymystä arvostettavalla ”pohjimmiltaan tiedän luulevani enkä toisinpäin” -asenteella, mutta silti ajatus luonnonlakien rajallisuudesta on hänelle aika lailla mahdoton. Ymmärtäähän sen, luonnontieteilijällä on lähtökohtansa. Uskonto taas lähtee siitä, että joskus luonnonlait ylittyvät lakien säätäjän toimesta. Monelle kristinuskon nykyuudistajallekin tämä on tosin vaikea ajatus: onhan esimerkiksi kohupiispa Spong hämmentävän rationalistinen julistuksessaan. Voiko olla kristinuskoa ilman yliluonnollisen mahdollisuutta? Uskon, että ei, se on jo toinen uskonto sitten.

Ihmeellisyys on sen sijaan vahva liittymäkohta ainakin tämän kristityn ja agnostisen Valtaojan välillä: elämän jatkuva ihmettely. Hämmästyttävän samanlainen kokemus on meille yhteistä tähtitaivaan tai metsän alla, vaikka maailmankatsomuksessa on eronsa. Walt Whitmanin ihmettelevät runot puhettelevat niin teologia kuin kosmologia.

(Sivumennen sanoen, luterilaisen ekoteologian pioneeri Joseph Sittler piti myös kovasti Whitmanista, ja ihmettely on Suomen kirkon lapsityön uusia valtatrendejä: vrt. kirkkopedagogiikka tai vaikkapa uusi ihmettelykirja Lapsen uskon avainsanat. Yhteyksiä löytyy… niistä täytyy vielä mainita Henry Thoreau, Valtaojan ja minun molempien suosikki.)

Älyttömän (tai siis älyllisen) paljon riittäisi keskusteltavaa kirjan pohjalta, mutta ei nyt tässä enempää. Opuksesta vahva suositus, siis, uskonnollisin varauksin :)

sunnuntai 23. maaliskuuta 2008

Valokeilassa

Via Crucis, Ristin tie – katunäytelmä keräsi taas tuhansittain väkeä Helsingin keskustaan. Tuulessa leijuva pienpisarainen lumisade toi oman säväyksensä kulkueen matkalle: valo näkyi keiloina, säteinä, joissa pisarat tanssivat.

Valokeila on mielenkiintoinen ilmiö. Se paljastaa sekä valon että ilmassa leijuvat hiukkaset. Sama pätee lumisateeseen ja valonheittimiin sekä ilta-aurinkoon ja huoneessa leijuvaan pölyyn. Sade tai pöly ovat yhtä lailla olemassa ilman valoa, me emme vain näe niitä.

Sama ilmiö pätee vieläpä koko maailmankaikkeuteen. Fyysikot ovat ihmeissään pimeästä aineesta, joka käsittää huomattavan osan universumista – mutta me emme näe sitä, emme tiedä siitä juuri mitään.

Mitä maailmasta paljastuukaan, jos valo on oikea?

Elämästämme?

Mitä tarvitaan, jotta valo paljastuu meille?

torstai 20. maaliskuuta 2008

Pilvimuurista valo välähtää

Hieno, aurinkoinen päivä kiirastorstain kunniaksi. Aamulla pidimme musiikkipitoista pääsiäishartautta erään koulun juhlasalissa. Verhot laskettiin tunnelman tiivistämiseksi: kävimme läpileikkauksen pääsiäisviikon tapahtumiin, eli tummaakin sävyä riitti. Sitten pääsiäisaamun tekstin kohdalla yksi opettajista painoi sovitusti nappia ja verhot kohosivat sähkömoottorin voimin – ja valonsäde osui suoraan lavan alttaripöytään ja meikäläiseen. Efekti oli niin legendaarinen, että nuoriso puhkesi spontaaniin pääsiäisen riemuun – hyvällä tavalla. Naurussa oli pitelemistä itsellänikin, myhäilin häikäistyneenä ja lausuin tyhjällä haudalla seisovan enkelin vuorosanat.

Huumori, koomisuus, ilo – kaikki ovat hyvin lähellä uskoa ja uskontoa. Huomenna hiljennytään vielä kärsimyksen äärelle, sunnuntaita ja pääsiäisen iloa, valoa odottaen. Nousee ylös, koittaa kevät.


P.S. Valitettavasti menee aika pitkään, ennen kuin pääsiäinen on yhtä aikaisin kuin nyt ja aurinko juuri tuolla sopivalla kohdalla koulun saliin ja kellonaikaan nähden. Suurinpiirtein 2040-luvulla. Ja silloinkin pitäisi tulla valoisa päivä...

keskiviikko 19. maaliskuuta 2008

Rytmi ja melodia, paikka ja tarina

Maiseman perusasiat: eikö se ole kuten musiikkikappaleen rytmi? Peruspiirteet: vaikkapa Tuomiokirkko ja tori sen vierellä. Kun vähän katselee ympärilleen, selviää mistä tilanteessa on kysymys – tarina, melodia. Nuorimies kiipeää rappusia, ylhäällä odottaa nainen. Siinä on jo tarinan perusasiat, kappaleen melodia, maalauksen ydin.

Lokit kirkuvat taivaalla: eläviä yksityiskohtia, torvisoittimia musiikkikappaleeseen. Tuuli puhaltaa lempeästi – urkuharmonia. Alhaalla raitiovaunu kolisee – lyömäsoittimia. Mitä elävämpi kuva, sitä elävämpi valikoima soittimia, yksityiskohtia maalauksessa, kuvauksessa.

Joskus on toki virkistävää, jos perusasiat piirtyvät mahdollisimman selkeästi esiin. Niin on yhtä lailla tarinoissa, musiikissa ja tauluissa. Selväpiirteisyys voi olla hyvin puhuttelevaa, ja toisella kerralla taasen runsas eläväisyys, yksityiskohtien paljous.



P.S. Umberto Econ vaikeasti avautuvassa (ainakin minulle vuosituhannen alussa, ehkä pitäisi yrittää uudelleen) esseekokoelmassa Matka arkipäivän epätodellisuuteen on mieleenpainuva essee romaanista kosmologisena asiana. Kun on luotu maailma - vaikkapa juuri tori, portaat, kirkko ja nuoripari - on jo luotu tarinan ainekset.

tiistai 18. maaliskuuta 2008

Blogin ajatus – ajatuksen blogi

Päivän merkintä, piirto muistiin. Päiväkirja säilyttää – kuten pakastin, toimivasti, mutta tuoreuden toki menettäen – ja välittää muille. Log = päiväkirjamerkintä, (we)b log – verkkopäiväkirjaus.

Tämä blogi on ajatuspäiväkirja. Se tallentaa kunkin päivän ajatuksen: verkosta verkkoon. Verkko, verkosto on hyvä vertauskuva maailmasta, jossa liikumme: olemme osa suurta kokonaisuutta, pienistä osista koostuvaa. Pohjimmiltaan kaikki liittyy kaikkeen. Suuresta todellisuuden verkosta (jota erityisesti verkkokalvomme havainnoivat) poimituista asioista syntyy ajatuksia, jotka haluan välittää tietoverkossa.

Miksi?
Koska on tylsää vain ajatella itsekseen.
Eikä Kirkkonummen Gesterbyssä vielä ole sitä blues-kahvilaa, jonne voisi iltaisin mennä juttelemaan, kuuntelemaan ja soittamaan.

Toivottavasti tapaamme siis täällä, ystävät, vanhat ja uudet. Jakakaa ajatuksia, mitä nämä ajatukset synnyttävät.