The Road - soundtrack

Tie - ääniraita.

Nick Cave ja Warren Ellis tekevät hämmästyttävän hienoa elokuvamusiikkia. The Assassination of Jesse James - leffaan tehty äänimaailma oli kesän ehdottomia löytöjä. Huikean kauniita jousi- ja pianosovituksia, yksinkertaisia mutta tarkasti piirtäviä melodioita, hyvin vahvaa tunnelmaa.

Myspacen kautta on löytynyt yksittäisiä muitakin miesten kappaleita: esim. Song for Mary on mainio. Ja Proposition-leffasta löytyy myös, mutta nyt on juuri julkaisussa soundtrack uuteen The Road-elokuvaan.

Ja onpa hieno. En viitsi nyt enempää ylistää, ettei mene överiksi, mutta sangen vahvoja tunteita musiikki onnistuu välittämään. Spotifysta on paljon iloa.

Miksihän juuri elokuvamusiikki onnistuu usein herättämään niin paljon? Vaikkei edes itse elokuvaa olisi nähnyt, kuten tässä tapauksessa. Ehkä syy on pelkistämisen pakossa: aikaa ei ole paljon, tunnelma on luotava lyhyiden kappaleiden kautta. Ja vahvasti.

-*-

Elokuva on matka: samoin äänimaisema. Tie.

Angels in America

Olipa erikoinen sarja. Piinaava, outo, koskettava.

Minulta meni Mike Nicholsin kuusiosainen eepos ohi ilmestymisaikoinaan, uusinnat saivat nyt kiinni. Hämmentävän hyvää näyttelijätyötä tv-sarjaksi: ei vain kuuluisimmilta, vaan ehkä etenkin nuoremmilta ja tuntemattomammilta.

Sarjan keitos on sen verran kummallinen soppa, ettei sen analysointi ole kovin helppoa. Sarja yrittää rohkeasti sanoa jotain koko Amerikasta ja yleensä ihmisestä, ehkä vielä uskostakin. Alusta alkaen pohjavireenä on juutalaisuus - ja toisaalta homoseksuaalisuus. Myöhemmin ilmestyvä enkeli on sangen epäsovinnainen hahmo, samaan aikaan kaistapäinen, pyhään kurkottava, jylhä ja koominen.

Yksi kantava linja on ainakin se painokas viesti, että jokainen ihminen on olemassaolossaan samalla viivalla: riippumatta uskonnostaan, seksuaalisesta suuntautumisestaan tai poliittisista näkemyksistään. Kaikki yrittävät selvitä. Kaikki kaipaavat rakkautta.

Sarjan dialogi on niin rikasta, että sen pohtiminen vaatisi melkein toista katsomiskertaa. Mitenhän siitä selviäisi...? Sen verran raskas tämä eepos on, vaikka monin paikoin kohottava.

Muumilaakson marraskuu

Myöhään marraskuussa. Puissa ei ole lehtiä, paitsi kuolleita. Sataa, tai on aina muuten harmaata. Aika uneksia ja selvitellä välejä kuolevaisuuden kanssa.

Muumilaakson marraskuu on erikoinen kirja. Muumisarjaa, vaikka muumit eivät edes ole paikalla. On vain sekalainen seurakunta omalaatuisia hahmoja, kukin omalla eksistentiaalisella sfäärillään.

Kirjan tulkintaan en tässä edes yritä enempää lähteä: hyvin monitahoinen opus. Hienoa kuvausta persoonista, näkökulmista elämään, unelmista ja peloista. Tove Jansson on kuin näiden seutujen Tolkien: hyvin syvien kysymysten kuvaaja fantasiahahmojen kautta. Toki eri näkökulmasta kuin J.R.R., ei niin historialähtöisesti, vaan enemmän henkilökohtaisen tason kautta. Mutta korkea laatu ja puhuttelevuus yhdistää.

Ehkä fantasiahahmoihin on itse asiassa helpompi samaistua kuin "realistisimmiksi" kirjoitettuihin hahmoihin? Fantasiahahmoissa on enemmän tilaa, vähemmän häiritseviä tuttuja yksityiskohtia. Muumiin mahtuu...

Riippumattomuus

Riippumattomuus
on riippumattoisuus:

kahden puun välissä lepääminen
kannateltavana oleminen
silti sitoutumisia vaativa.

Itsenäisyys

Itsenäisyys
in/dependence
riippumattomuus

itsenäisyys on suhteellista riippumattomuutta muista
sillä kukaan yksilö ei ole täysin itsenäinen:
kaikki tarvitsevat muita

itsenäisyys on suhteellinen asia
mikä on suhteemme muihin?