Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsuus. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Muistan kesän

Kesä jonka kerran elää sain
mielestä ei haihdu milloinkaan

Lämpö, valo ja hymy.
Kun kesää 2014 katsoo taaksepäin, soi mielessä vanha klassikkolaulu. Kesän valloittavin hymy on ollut uusin: yksivuotiaan valovirne.

Tomerat askeleet
vielä hivenen haparoivat
hiekkarannalla
tuulessa ja auringossa.

Valo läpäisee kaiken.

Tällaisia kesiä ei voi elää monia.

Aika tekee tehtävänsä, mutta valitettavasti myös historia. Ihmiskunnan velat lankeavat maksettavaksi, vääjäämättä. Terveys, ylellisen vakaat yhteiskuntaolot, lämpenevän ilmaston toistaiseksi suosiolliset rantasäät – kaikki muuttuu, nopeammin tai hitaammin. Tulevaisuudessa entistä useampi myös meistä länsimaalaisista muistelee ”kesää, jonka kerran elää sain”.

Mutta valosta on silti oltava kiitollinen. Samalla kun yrittää tehdä jotain.


p.s. Laulun sanoitus viittaa myös ikiaikaiseen viisauteen: tien (ja totuuden) löytää vain rakastamalla. Rauno Lehtinen ja Augustinus ovat ainakin tästä samaa mieltä. 

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Lasten ja imeväisten huudot

Jos uskot korkeampaan voimaan, joka on kaiken hyvän lähde, millä esimerkillä kuvaisit tuon voiman luonnetta? Eräät muinaiset israelilaiset tekivät yllättävän valinnan:

Herra, meidän Jumalamme, 
kuinka suuri onkaan sinun nimesi maan päällä!
Se julistaa sinun taivaallista kirkkauttasi.
Lasten ja imeväisten huudot todistavat sinun voimastasi. 
Ne ovat kilpenä jumalattomia vastaan, ne vaientavat vihamiehen ja kostoa janoavan.
(Ps. 8:2-3)

Joku kuuntelee lasten huutoja – ja hänelle tulee mieleen, että ne todistavat Jumalan voimasta. Jollekulle toiselle tulee mieleen aivan muuta, mikä on osoitus psalmin ajatuksen käänteentekevyydestä.

Blogin kirjoittamisessa on ollut pitkä tauko ja kesälläkin se saattaa olla ajoittaista. Olen keskittynyt kuuntelemaan imeväisen huutoja, ja toisaalta yrittänyt saada töitä järkevissä määrin eteenpäin. Paavon kasvua seuratessa on voinut seurata ikkunasta kevään kasvua kesäksi ja valon leikkiä vihreillä lehdillä.

Onko onnellisimpina aikoina vähiten kirjoitettavaa, kuten sanotaan? Ehkä ei, vaan päinvastoin: olisi niin paljon, kaikki! Niin paljon, ettei tule kirjoitettua mitään, vaan yksinkertaisesti oltua.

Eihän huudon kuuntelu aina pelkästään ihanaa ole, mutta levollisina hetkinä suurten silmien katse ja leveä virne vauvan kasvoilla jättävät rasitukset taakse ja mielen valtaa järeä kiitollisuus.

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Kirje syntyvälle lapselle


Lapseni,
menee vuosia, ennen kuin osaat lukea tämän;
ja kun opit lukemaan, sinun ei pidä aloittaa tästä kirjeestä.
Kun aika on, ehkä löydät tämän.

Laskettu syntymäaikasi on 26. huhtikuuta. Päivä muiden joukossa, ja jos silloin synnyt, riemujuhlan päivä kaikille jotka odottavat sinua maailmaan. Kevään keskellä vietät syntymäpäivääsi, heräävän luonnon ja valon ja ilon luona.

Mutta kun olet vähän vanhempi, huomaat, että juuri kyseisenä päivänä osa ihmisistä on jostain syystä erityisen vakavia. Totisia. Huolestuneitakin, mutta he yrittävät peittää sitä sinulta, koska olet vielä pieni lapsi. He tietävät, että aikanaan sinäkin saat tietää, kuinka samana päivämääränä Tsernobylissä sinetöitiin monen kaltaisesi lapsen kohtalo, ja vanhempiesi kaltaisten vanhempien kohtalo ja isovanhempiesi kaltaisten isovanhempien kohtalo. [He kuolivat säteilyyn, koska ihmiskunta ei osaa hallita käytettävissä olevia voimiaan; osa menehtyi nopeasti, osa hitaasti, monien kuolinsyytä ei koskaan myönnetty.]

Usein mietin, mitä sinä ja sukupolvesi ajattelevat meistä edellisistä sukupolvista; meistä, jotka ovat sinulle historiaa. Sillä lapseni, jos saat elää, joudut näkemään ajan, jolloin toteutuu se, mistä tämän kirjoitushetkellä varoitetaan. Jo nyt epäsäännölliset sääilmiöt ravistelevat maapalloa joka puolella, juomavesi vähenee, kansainvaellukset kasvavat vähitellen, ympäristösotien uhka kasvaa koko ajan.

Usein mietin, mitä sinä ajattelet meistä edeltäneistä sukupolvista. Oletko lempeä ja katsot meitä kuin kaikkia ihmissukupolvia? Näet ihmisen, olennon, joka ei osaa ajatella kuin omaa hyötyään eikä muuta kuin pientä välimatkaa pidemmälle – sellaisen olennon, jollainen ihminen on aina ollut. Vai oletko ankara, oikeutetun ankara, ja katsot meitä kuin kaikkia ihmissukupolvia? Näet ihmisen, jolla olisi mahdollisuus vaikuttaa siihen, että asiat menisivät paremmin, tai ainakin vähemmän huonosti – ja näet ihmisen, joka ei tee mitään riittävää.

Näet ihmisen, joka yrittää selvitä arjestaan, kuten ihmiset aina ja kaikkialla. Näet ihmisen, joka toivoisi parempaa maailmaa, muttei oikein tiedä, mitä voisi tehdä. Mutta kun näet kaikki ne teollisuusmaiden keskiluokkaiset ja yläluokkaiset ihmiset, jotka aidosti olisivat voineet tehdä jotain, mitä sinä ajattelet? Mitä ihmettä sinä ajattelet?

Aikana, jolloin sotaherrojen mahti ainakin hetkeksi väistyi monen maan yltä, taloudellisen rikastumisen sotaherrat valtasivat maailman. He ehdottivat, että maailmasta tehdään peli; ja pelit ja leikit ovat jumalallinen lahja, mutta tämä kyseinen peli oli kieroutunut peli, jonka säännöt eivät olleetkaan kaikille samat. Niille, joilla oli – ja jotka pelasivat taidokkaasti –, annettiin kaikki; ja niiltä, joilla ei ollut mitään, vietiin sekin vähä. Aidosti käänteisellä tavalla tapahtuvaa roolien vaihtumista luvattiin vasta tuonpuoleisella tuomiolla, mutta se ei usein jaksanut lohduttaa.

Poliitikoilla oli yhä valta, ja sitä kautta periaatteessa kansalla; mutta kansa pysyi tyytyväisenä oluella ja sirkushuveilla, eikä välittänyt huomata, kun valta vietiin siltä. Pato murtui yläjuoksulla, mutta poliitikot kiistelivät alajuoksulla siitä, millaisia kanavia kaivettaisiin ylitsevuotaville vesimassoille. Lisäksi he yrittivät kovasti pysyä pinnalla ja olla riittävän vähäpätöisiä, kevyitä, jotta he eivät ärsyttäisi ketään liikaa ja heidät valittaisiin uudestaan. Sillä kansa suuttui heti niille, jotka yrittivät ehdottaa liian suuria kertamuutoksia: harva halusi nähdä padon murtuneen, niin kauan kuin jotenkin saattoi uskoa, ettei se ole tapahtunut, vaikka vesimassat mylvivät silmien edessä. Kun kaikki kiisivät eteenpäin tulvavirran mukana ja moni oli jo hukkunut, oli liian myöhäistä.

Se oli kaunis unelma, lapseni; kaunis unelma siitä, että maailma voisi pysyä koossa ilman jatkuvaa taistelua pahan valtoja vastaan. Se oli kaukaisten aurinkorantojen haave, jonne teräskoneet lennättivät pakoon arjen kuormia; se oli hetken aikaa koetun kulutusjuhlan ja mukavuuksien huuma, jonka usvaa moni luuli luonnolliseksi. Sumun keskellä sukupolvet halusivat uskoa, että varoitukset ovat väärässä; se oli inhimillistä, se oli osittain ymmärrettävää, se oli väärin, se oli kauhistuttavaa. Tietenkään kaikki varoitukset eivät toteutuneet täsmälleen niin, kuin oli ennustettu; ja ihmiset käyttivät sitä silmälappuna, saivat yhden syyn lisää kieltäytyä näkemästä, vaikka kaikki oli näkemällä nähtävissä ja kuulemalla kuultavissa.

Lapseni, sinun sukupolvesi lienee se, joka todella heräsi; joka alkoi toimia, kun virran varassa kelluttaessa ei enää veden kieltäminen onnistunut. Saitteko ja saatteko te ohjattua meidät johonkin, jossa olisi edes hetken turvaa? Ehkä on liikaa, suorastaan tautimme perikuvan mukaista, toivoa että saisitte enää korjattua patoa; ehkä voi vain toivoa, että vuorenhuipulla voidaan selvitä, kunnes vesi kerran laskee. Ehkä voi vain toivoa, että kerran on sukupolvia, jotka ymmärtävät myyttien voivan olla ennustuksia ja että kerran Nooan ei enää tarvitse rakentaa arkkia.

Lapseni, jos Luoja suo ja saat elää; kun leikit auringossa, näetkö isäsi silmissä samanaikaisen jyrisevän riemun ja pauhaavan haikeuden, kun hän ylpeänä katsoo kasvuasi? Milloin saavutat sen iän, jolloin tuon katseen luonne aukeaa sinulle – liian varhain tai liian myöhään? Tuo hetki, jolloin leikit, jolloin maailmankaikkeus on käsissäsi, tuo hetki on autuus ja vaara, suloisen unohduksen välttämätön siunaus, jota ilman olisi vaikea jaksaa elää ja joka samalla voi viedä vanhempiesi sukupolven entistä kauemmas pakoon padon luota. Kun hetkessä on kaikki ja murhe katoaa ajattomuuteen, olemme hetken läsnä siinä todellisuudessa, joka on ollut ja on ja tulee olemaan; ja siinä jumalallisessa todellisuudessa ilmenee kaiken ainut toivo, yksi ja kolme samassa. Se kantakoon sinut ja meidät kaikki kerran yhteen, meren pohjasta tai rannoilta.


Earth Day, 22.4.2013


keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Levyjä

Arcade Fire – Glissandro – Radiohead – M83 – Mogwai – Roxy Music – Daft Punk

Talven 2011 nautintoja. Suosittelen.

Arcade Fire: Suburbs.
Omakotitalon tiilet, pihanurmi, auto, asvaltti, puuaidat. Teemalevy vie kansikuviensa ja etenkin sisältönsä myötä lapsuuteen. ”The kids want to be so hard; but in my dreams we’re still screaming and running through the yard.” Mitä on kasvaa haja-asutusalueella? Onko kaipuu maataloon ymmärrettävämpää kuin kaipuu pihateille, betoniporsaiden ja ojarumpujen ja naapuritontin puiden luo?

Sekä musiikillisesti että tekstien kannalta hieno temaattinen kokonaisuus, joka pureutuu aikuistumisen ja asutusmuotojen yksinäiseen yhteisökaipuuseen. ”Now the cities we live in/ could be distant stars; and I search for you/ in every passing car.”

Glissandro: Glissandro 70.
Kanadalaiset ovat erinomaisia tukemaan indie-musiikkia. Ontario Arts Councilin tukema Sandro Perrin sooloalbumi Tiny Mirrors on sangen mielenkiintoinen ja värikäs kokonaisuus. Hänen sekä Craig Dunsmuirin muodostaman Glissandro-yhtyeen G 70 -ep on valloittava yhdistelmä afro-funkia, sämpläystä, hienoa kitarointia ja lauluosuuksia. ’End West’ on melkoinen juhla-odysseia. Piristävää musiikkia.

Radiohead: King of the Limbs.
Edelläkävijät palasivat onneksi lähemmäs maan pintaa loistavalla In Rainbows – albumilla. Uusin levy jatkaa erittäin hienoa linjaa: itselleni etenkin jälkipuolisko edustaa parhautta. Codex – Give Up the Ghost on upea tunnelmointijakso.

M83: Saturdays = Youth / koko tuotanto.
Spotifyn ”Related Artists”-osio on mainio: sitä kautta löytyi tämäkin komeasoundinen ranskalaisen sähköisen musiikin tekijä. Juuri sopiva yhdistelmä poppia ja ambientia: välillä levätään rohkeasti hitaissa sävelissä, toisinaan tanssitaan. We Own the Sky ja vanhempi By the Kiss tarjoavat tästä hyvät esimerkit.

Mogwai: Hardcore will never die, but you will.
Uusi Mogwai-levy on aina Tapaus tässä osoitteessa. Kuten useimmat laadukkaat yhtyeet, myös Mogwai vaatii aina vähän pidempää kuuntelua, ennen kuin nyanssit avautuvat. Tässä vaiheessa uskaltaa jo todeta, että tuore levy jatkaa edellisen Hawk is Howling – plätän laatua. Nopeampia ja äkäisempiä sähkökitarointeja on hivenen keskiarvoa enemmän, mikä saattaa lisätä radiosoittoa. Loppupään pitkät musiikkimatkat ovat ehkä kaikista kiintoisimpia, kuten You’re Lionel Richie; biisien nimissä ei edelleenkään ole mitään järkeä. Letters to the Metro tarjoaa komean ’balladin’, jatkaen edellisen levyn ylevän Thank you Space Expert-oodin laatua.

Roxy Music: Heart Still Beating (live).
West Loopin taidegallerian taustalla soineelle radiokanavalle kiitokset tämän esittelemisestä. Jo vuonna 1982 äänitetty, mutta vasta 1990 julkaisu tallenne Ranskassa soitetusta keikasta sisältää hämmentävän menevää yhteissoittoa ja hyvää meininkiä. Laulajien äänet ovat upeita ja kitaristi tarjoilee kerrassaan komeita sooloja. Bändin oman tuotannon ollessa vielä itselleni vieraampaa, kolahtivat eniten loistava Neil Young-cover Like a Hurricane ja Lennonin Jealous Guyn ilmavuuden tavoittava versio.

Daft Punk: Tron (soundtrack).
Elokuvan laadusta minulla ei ole tietoa, mutta musiikki on komeaa teknojyräystä. Daft Punkin kuviot muistuttavat kierolla tavalla klassista musiikkia: teemat solmiutuvat toisiinsa, kertautuvat, kasvavat. Soitinarsenaalin tai äänimaailman samankaltaisuudesta ei sitten olekaan puhetta. Erinomaista taustamusiikkia, jos pitää kirjoittaa jotain työlästä.

keskiviikko 24. helmikuuta 2010

Ostosviidakko


Osuva termi: me kuljemme marketissa kuin viidakossa. Yleensä tarkoitetaan sitä, että tarjouspedot vaanivat meitä joka puolelta. Kaikkialla näyttäisi olevan jotain kiinnostavaa.


Oletko huomannut, mihin kiinnität kaupassa huomiota? Millaiset lamput lähikaupassasi on? Tai millaiset seinät tarkalleen?


Viidakossa on pakko liikkua siten, että kiinnittää huomion olennaiseen. Oppii tunnistamaan vaarat ja hyödyt. Arkielämässämme tämä toteutuu yhä. Tajuntamme suodattaa suuren, jopa suurimman osan havainnoista sivuun. Me näemme sen, minkä haluamme nähdä – toivottavasti sen, minkä meidän pitää tai olisi hyvä nähdä.


Elämästä ei tulisi mitään, jos kiinnittäisimme huomion kaikkeen. Peltoa ei tulisi kynnettyä, jos maamies pysähtyisi ihailemaan kaikkia erilaisia mullan muodostumia. Mutta samalla suodatetussa todellisuudessa piilee suuria vaaroja.


Me tiedämme, että lapsen kaupassa käynnissä kestää ja kestää – koska lapsi vielä kiinnittää huomiota, jos ei nyt kaikkeen, niin ainakin kaikkeen värikkääseen. Silti haasteenamme on, näin ajattelen, säilyttää jotain lapsen näkötavasta; valokuvaajan näkötavasta, mystikon näkötavasta. Meidän haasteemme on nähdä, ei vain katsoa.


Me kiidämme monenlaisen kauneuden ja hyvyyden ohi, jos vain kiireellä rämistämme eteenpäin, ostoskärrymielellä.

perjantai 9. lokakuuta 2009

Tuulessa kieppuvat lehdet


Oletko katsellut putoavia lehtiä? Mitä se herättää - kesän kaihoa, suloista haikeutta?

Lapsena, jolloin ihminen on monessa asiassa parhaimmillaan, sitä jaksaa ihmetellä. Lumihiutaleita, putoavia lehtiä. Takapiha, lähimetsä tarjoavat lähes loputtomasti rikkauksia.

Ikärajat ovat suuri huijaus. Lapset alkavat kaivata suurempaa ikää, jotta saisivat katsella aikuisempia ohjelmia. Ja samaan aikaan heillä on kaikista parasta ohjelmaa aivan ulottuvillaan - ja he menettävät sen aikuisuudelle, unohtavat ihmettelyn ihanuuden.

American Beauty - elokuvassa on upea kohtaus, jossa naapurin outona pidetty poika näyttää videota, jonka hän on kuvannut. Mikä onkaan aihe? Suuri suoritus? Vakoilu? Hupaisa sattumus? Ei - vaan tuulessa kieppuva muovikassi, roskana pidetty. Se leijuu, kohoaa, pyörii, laskee - paljastaen jotain siitä ihmeellisestä ulottuvuudesta, joka on arjen keskellä mutta jota emme usein näe. Joka on kulman takana, jos osaamme katsoa - havahdumme hereille.

Elokuvassa on muutakin miettimisen arvoista arjen vangitsevuudesta. Unelmista toivon lähteenä. Ja ihmisen karusta rajallisuudesta, epäonnistumisesta. Silti kauneudesta.