Kieli on melko suurisilmäinen verkko todellisuuden kalastamiseen, Edward Abbeyta lainatakseni (Kesä autiomaassa, suom. Jussi Hirvi). Me harhautamme itseämme luulemaan, että sanojen merkitykset ovat selvempiä kuin ovatkaan.
Jos haluamme ymmärtää todellisuutta, joudumme muistuttamaan itseämme siitä, että joskus yleissanat eivät kuvaa kaikkia tapauksia. Punainen on punainen, mutta entä jos kyse on vihoviimeisestä värisävystä punaisen ja keltaisen välillä? Kumpi se on?
Usein unohdamme, että sanat ovat suuntaviittoja, eivät tarkkoja määritteitä. Kun käytetään sanaa raskauspahoinvointi, ajatukset siirtyvät tiettyyn suuntaan. Odottava äiti on aamuisin pahoinvoiva. Kuten sanat yleensä, tämäkin sana tavoittaa ennen kaikkea keskimääräisen merkityksen. Odottava äiti voi kohtalaisen pahoin ja tämä tapahtuu raskauden alkuvaiheilla (keskimäärin viikoilla 5-14). Olotila on kurja, mutta useimpia äitejä auttaa tieto siitä, että he kärsivät hyvän asian puolesta.
Tarkoitukseni ei ole vähätellä kenenkään raskauspahoinvointia (etenkään, koska olen mies), mutta haluan nostaa esiin heitä, jotka joutuvat kärsimään poikkeuksellisen paljon. Ei nimittäin ole kohtuullista, että samaa raskauspahoinvointi-sanaa käytetään kaikista tapauksista. Eräs tuntemani äiti harmitteli ikävää raskauspahoinvointia ja selvisi, että hän oli lopulta oksentanut kerran. Ei ole epäilystä siitä, etteikö hän olisi kokenut ikävää kuvotusta. Mutta osa naisista oksentaa satoja kertoja.
Jokainen meistä, myös miehistä, muistanee, millaista on olla mahataudissa: kuinka kurjaa on, kun mikään ei pysy sisällä ja joutuu vain oksentamaan ja makaamaan. Usein tätä kestää päivän. Se on ankeaa. Jos tauti jatkuu toisen päivän, se ryydyttää. Kuinka pitkään tätä pitää sietää? Kolmas päivä on vielä tuskaisempi, mutta lohdullista on tietoisuus siitä, että yleensä mahataudit eivät kestä kovin montaa päivää.
Kuvitelkaamme, että tauti jatkuukin vielä toiset kolme päivää. Mikään ei pysy sisällä, ruumis riutuu ja mieli turtuu. Sitten koittaa seuraava viikko: ja sama oksentelu jatkuukin yhä! Kaksi viikkoa on täynnä – ja vielä se jatkuu! Se, mikä tuntuu kurjalta jo yhden päivän ajan, jatkuukin aina vain ja aina vain.
Kirjoista voi lukea, että paha raskauspahoinvointi kohtaa yhtä naista sadasta. Useimmilla oksentelu loppuu raskausviikkoon 14 mennessä. Mutta ei kaikilla. Joissain erittäin harvinaisissa tapauksissa pahoinvointi jatkuu jossain muodossa läpi koko raskauden. En tiedä, miten he selviävät. Ja tästä seuraa piina myös sille prosentille naisista, josta äsken puhuttiin: he eivät voi olla satavarmoja, että pahoinvointi todella loppuu viikon 14 tuntumassa. Pelko lisääntyy, kun oksennat vaikkapa kolme viikkoa putkeen ja mieli on hajalla. Entä jos tämä kestää koko raskauden?
Mitä sanaa tällaisesta olotilasta pitäisi käyttää? ”Raskauteen liittyvä ääripahoinvointi”? Ei kovin ytimekästä, mutta realistisempaa. Vakavista oireista kärsivän naisen ja hänen läheistensä näkökulmasta on nimittäin sangen rasittavaa, kun muut olettavat, että kyse on suurin piirtein tavallisesta ilmiöstä.
Meidän perheessämme ensimmäinen raskaus vaati monen viikon vuodelevon, mutta nestemäinen ravinto sentään pysyi osittain sisällä. Toisessa raskaudessa sekään ei pysynyt. Onneksi sairaalaan ei ole kotoa pitkä matka, niin tiputukseen pääsi nopeasti.
Kirjoitan tämän kahdesta syystä. Haluan kiinnittää tähän ongelmaan huomiota ja herättää arvostusta niitä naisia kohtaan, jotka selviävät moisesta.
Omakohtaisesti arvostan vaimoa vielä enemmän sen vuoksi, että hän selvisi myös hepatogestoosista (hepatoosi, kolestaasi; raskaalla lapsella on monta nimeä). Odottavat pariskunnat: jos äiti kutisee pahasti, vaatikaa raskausmyrkytystutkimuksen lisäksi maksa- ja sappiarvoista kokeet. Kutina on erittäin rasittavaa, mutta sen lisäksi hepatoosiin sisältyy alle prosentin kohtukuolemariski. (Eräässä blogissa on koskettava kertomus eräästä sellaisesta tapauksesta ja elämän jatkumisesta lopulta sen jälkeen: odottavat äidit, miettikää vakavasti, kannattaako lukea tätä raskausaikana.)
Esikoisen synnytys käynnistettiin ”pystymetsästä” lasketun ajan lähellä todetun hepatoosin vuoksi, ja kyllähän sitä savottaa riittikin. Onneksi kaikki meni lopulta hyvin, niin kuin toisenkin lapsen kohdalla. Tällä kertaa kutina alkoi aiemmin ja oli voimakkaampaa, ja hepatoosin uusiminen oli selviö. Todennäköisyys uusimiseen on 50 %, joten tätä osasimme pelätäkin. Lopulta eräässä kokeessa (joita olisi voinut ottaa enemmän ja jo aiemmin, ajattelin) sappiarvo oli yli 20-kertainen normaaliin nähden ja osastolle tuli pikalähtö.
Tämä teksti on samalla kiitollisuuden osoitus kaikille, jotka tukivat meitä näiden kahden raskauden aikana. Erityisesti kiitämme kaikkia heitä, jotka nyt rukoilivat puolestamme niinä pitkinä päivinä, kun synnytyksen käynnistämistä odoteltiin ja vauvan sydämenlyöntejä tiheään kuunneltiin. Kansankirkollisessa luterilaisuudessa toisinaan unohdetaan esirukouksen suuri ja lohduttava voima, vaikka Isä meidän -rukoukseen keskittymisessä on myös vahvuutensa. Tunsin ainakin itse suurta lohdutusta ja toivon vahvistusta, kun ystävät eri maista kertoivat rukoilevansa.
Vauva sai syntyä tavallista tietä, äiti sai tällä kertaa tuntea ponnistustarvetta ja tapahtuman nopeus oli siunauksellinen. Lapsivuodeosaston ikkunoista näkyi kuusi kirkontornia, myös rakas Tuomiokirkko, ja syksyn kultalehtien keskeltä nousi väkivahva kiitollisuus kohti taivaita.
(Soundtrack:
Sibelius: Andante Festivo
Jukka Leppilampi: Space of Emotions
Sigur Rós: Von
Enigma: Return to Innocence)
