Profeetta - aamut

En enää lue sanomalehteä aamupalalla; vasta lounaalla. Vaikutukset elämänlaatuun ovat olleet sangen myönteiset.

Miltä ulkona näyttää? – tämäkin päivä on lahja, kiitos siitä – musiikki soimaan, mitä tänään? – kahvi, puuro ja leipä – runomuotoiseen ilmaisuun käsiksi.

Aloitin syksyn aamuni Kahlil Gibranin Profeetan seurassa. Nyt ymmärrän, miksi kirja on niin kuuluisa. Ytimekkäässä syvyydessään, kärsimystä ymmärtävässä hyvyydessään teos on omaa luokkaansa.

Ja miten tehdään työtä rakkaudella? - -
Se on kaiken luomasi työn muovaamista oman sielusi henkäyksellä.
Tietäen, että kaikki autuaat vainajat seisovat ympärilläsi katsellen.
(Työstä, s. 38, 1996 painos, suom. Annikki Setälä)

Rakkaudesta, syömisestä ja juomisesta, asunnoista, ostamisesta ja myymisestä, opettamisesta, tuskasta… Aiheet kattavat koko elämänpiirin.

Lukiossa tein filosofian esitelmän kirjasta. Muistan olleeni vähän pettynyt, kun opettaja ei ollut varauksettoman innostunut. Taisi olla nuorelle pojalle liian haastava kattaus; Profeetta vaatii tiettyä elämänkokemusta. Vanha ja kokenut lukee sitä varmasti vielä sangen eri tavalla kuin minä nyt.

Luvut ovat sopivan lyhyitä, vaikka sisällöltään ajattomia (mitattomia). Suosittelen lämpimästi – joko kertauksena tai uutena tuttavuutena.


P.S. Tästä aamuisin – aiheesta olen kirjoittanut aiemminkin.

P.P.S. Tässä on vaarana se, että Karamazovin veljesten ja Profeetan lueskelu antaa liiankin hienostuneen kuvan lukutottumuksista. Mutta yhä enemmän tulee panostettua laatuun, kun tiedostaa, että aikaa on aina vähemmän… aina vain tämä päivä.

Aamuisin, osa 2

Thoreau painotti, kuinka aamuni määrittävät päiväni.

Aamu, nuori, avoimuuden aika määrittää elämää pitkälle eteenpäin. Ei kokonaan, mutta vahvasti.

Thoreaun teksti on niin hieno, ettei sitä voi paljoa referoida. Jättäen syvät vertauskuvalliset sisällöt sikseen, on aamu yllättävänkin määräävä elementti. Ei ole sattumaa, että moni tärkeä perinne liittyy juuri aamuun. Aamuhartaudet, aamunavaukset, työn aloitukset, luovat hetket, yhteinen herääminen…

Nykyajalle on suuri haaste palauttaa aamujen arvo. Meidän on mahdollista voittaa kiireen ja väsymyksen ja turtumuksen ylivalta: meidän on mahdollista pyhittää aamua ja aikaansaada vaikutusta pitkälle päivään.

Ensi töiksi taidan jälleen lukea aamuisin Thoreauta. Suosittelen. Netistä englanniksi löytyvä Walden on myös suomennettu, jos vaan niteen jostain saa käsiin.

Aamuisin

Mitä katselet ensi töiksesi aamuisin?

Luulen, että sillä on yllättävän suuri merkitys. Ainakin pidemmän päälle. Jos talvisin katselee vain verhoja ja pimeyttä, masennus uhkaa.

Tuomas Nevanlinna ehdotti taannoin, että aamun lehden sijaan kannattaisi lukea runoja. Niiden kieli ja maailma sopii paremmin heräävälle mielelle kuin uutisten karu maailma.

Kristillisessä perinteessä aamuhartaudella on aina ollut erityinen sijansa. Kyse on keskittymisestä: siitä mitä ajatellaan (tai ollaan ajattelematta...), mihin katsotaan, mitä kuunnellaan. Laulamisella, runomuotoisella tekstillä tai vaikkapa ikonin katsomisella voi olla pitkälle päivään ulottuva vaikutus.

Itse olen yrittänyt luoda ja ylläpitää aamurutiinia, johon kuuluu verhon avaaminen ja ulos katsominen: puut tervehtivät herääjää ja vähitellen kevättä kohti myös auringonnousun sävyt. Kierrän läpi aina jotain kirjaa: yleensä Viisas vuosi-kokoelmaa, joka on hämmästyttävän riittoisa, ja vaihtelevasti lyhyiden hartaustekstien kirjoja (viime vuosien paras ollut Kun puhun sinulle, australialaisen sarjakuvapiirtäjä Leunigin loistava opus). Näiden vierellä on valokuvakirja, Arthus-Bertrand tai Brandenburg, joista löytyy päivätyt kuvat. Sitten valittu musiikki soimaan ja puuroa sekoittamaan...

Välillä tekee tiukkaa viitsiä, mutta yleisvaikutus on sangen piristävä. Yleisnero Goethen ohjetta yrittäen seurata:

"Jos haluat pysyä nuorena, lue joka päivä runo,
kuuntele hyvää musiikkia
katsele hienoa maalausta
ja, jos mahdollista, tee jotain hyvää."


p.s. Leunigin kirja on näköjään käsittämättömässä tarjouksessa (linkki). Ehdoton suositus.

Pakkasusva

Luulin auringon nousevan
mutta se olikin huoltoasema.


Tuo lausepari on totta, vaikka sen voisikin lukea myös toiveikkaana uuden maailman odotuksena, joka kilpistyy kaupallis-tekniseen voittokulkuun. Hämmästyttävän sakea pakkasusva peitteli maiseman tänä aamuna. Peltojen metsäsaarekkeet piirtyivät mustina välikappaleina kahden valkoisuuden välissä, kuin tiimalasin keskiosina.

Usva kiehtoo. Kuten hämy yleensäkin. Ajatelkaa vaikka maisemaa korkealta nähtynä: jos kaikki on selkeäpiirtoista, ei se ole lainkaan niin kiehtovaa kuin hämyyn liukuvat kukkulajonot. (Tämän jo Thoreau totesi.)

Se, mikä ei ole vielä selitetty, nähty täysin, kiehtoo. Tämä pätee hyvin moneen asiaan. Liiaksi selitetty teksti ei sytytä: täytyy olla tilaa lukijan mielikuvitukselle. Elokuva ilman dramatiikkaa ei palvele tarkoitustaan (tosin välillä Hollywoodin tuotannon suhteen toivoisi, että dramatiikkaa voisi myös olla vähän vähemmän ja aitoutta enemmän). Ja syvimmällä tasolla tämä pätee elämään.

Moni ajattelija on sitä mieltä, että järjen ylikorostus ja uskontojen sivuun sysääminen ovat traagisella tavalla poistaneet maailmasta lumouksen – ja samalla elämän suuresta kertomuksesta on mennyt mieli. Salaperäisyys, usva löytöretkeilijän edessä on hälvennyt: jäljellä vain tutuksi luultu maisema ja karu peilikuva järven pinnasta.

Mestarimaalari Caspar David Friedrich ymmärsi tämän. Maalaus Aamu kuvaa ihmisen lapsuutta. Kaikki on vielä auki, kiehtova usva verhoaa maailman: mikä onni kalastella aamuvarhain, tuntea tuoksut, nähdä auringonnousu, elää.

Miten palauttaa elämään lumous?

Se ei onnistu ilman Kertomusta, ajattelen – ja uskon.


p.s. Hivenen ennen Porvooseen saapumista aurinko räjähti usvan ja pilvien läpi ja hetken koko maisema oli tulta.

”Veljet, kuin palava aamu
on edessämme aukeava uusi maailma.”
- Mika Waltarin runo Tulenkantajien juhlassa 1900-luvun innokkaammalla puolella