lauantai 29. marraskuuta 2008

Waltarin koira

Mikä oli Mikan hyvin käyttäytyvän koiran nimi?
- Turms kuolaamaton.

torstai 27. marraskuuta 2008

Ilta meren rannalla

Mustana marraskuun iltana ajoin ystävän lapsen kasteen jälkeen Kaivopuiston rantaan. Takana Tuomiokirkko hohti kirkkaan valkoisena, edessä aukeni pikimusta meri. Kirjaimellisesti pikimusta, musta kuin mustin piki. Suomenlinnan majakkakirkko, kirkkomajakka peilasi valonsädettään: pieneksi hetkeksi oli kirkasta, sitten valtava pimeys valtasi taas maiseman. Kauempana loistivat Harmajan majakan harvat valot kuin tähdet avaruuden pimeyttä vasten – tosin yksinäisempinä.

Cafe Ursulan ikkunoissa kutsuivat kynttilät, mutta kävelin ensin laiturille. Tuuli pyyhki kosteasti kasvoja, meren tuoksu ympäröi, aaltojen ääni keinui. Laituri jatkui keskelle mustuutta – paitsi! Jotain valkoista, valoisaa näkyi pinnalla. Kelluke, roska?

Valo-objekti liikkui: joutsen. Yksinäinen joutsen keskellä marraskuista mustuutta, ainoana valonheijastajana rannan ja aavan välillä. Rajalintu. Luotsi? Muistelin Lemminkäisen kuolema – taulua ja tuonelan joutsenia. Tämä oli tällä puolen rajaa, mutta melkoisena sanansaattajana maailmojen välillä.

Joutsen nosti päätään, katseli merelle ja jatkoi olemistaan. Katselin sitä aikani, ihmettelin, että joku muukin tuli laiturille tässä säässä ja päivänvaiheessa – turistityttö – ja lähdin kahvilaan juomaan haudutettua teetä ja kirjoittamaan kirjettä ystävälle. Vilkaisin taakseni: joutsen loisti hämärästi valonpilkkuna mustuutta vasten. Majakanvalo pyörähti kuin kellonviisari, hetki oli mennyt.
(8.11.)

maanantai 17. marraskuuta 2008

Mies vailla ääntä

Olin viikon flunssassa, siksi bloginkin kirjoittelussa tauko. Lämpöä vapaapäivinä, niinpä: töihin siis vähän yli puolikuntoisena. Menihän se niinkin, mutta väsyneesti. Toisaalta moni asia olisi hankaloitunut muuten hyvin paljon.

Aamulla avasin äänihuuleni autokorjaamolla - ja ulos tuli pihinää. Sain juuri ja juuri selitettyä asiani.

Hämmentävää. En muista kokeneeni vastaavaa. Ehkä joskus aivan pienenä? Mutten muista. Kiitollinen saa olla siitä, miten terve on ollut.

On sangen mielenkiintoista olla kurssilla rajoittuneen puhekyvyn kanssa. Se tuo hämmästyttävän ulkopuolisuuden. Mitään ei oikein viitsi kommentoida, kun puhe on niin vaikeaa ja toisten täytyy kuunnella tarkkaan, jotta saisivat muminapihinästä jotain selvää. Seurauksena on sosiaalinen laidallaolo.

No, ryhmätyössä oli pakko vähän puhua, ja jossain pöytäkeskustelussakin, ettei aivan outona pidetä. Nyt vasta huomaa, kuinka usein keskusteluissakin sanoo jotain, edes yhden sanan.

Iltarukoushetki oli mielenkiintoinen: suljin silmät ja kuuntelin muiden ääniä. Sangen uusi näkö-eikun kuulokulma maailmaan. Suosittelen kokeilua joskus. Siis vapaaehtoista.

maanantai 10. marraskuuta 2008

Kun pahan valta kasvaa ympärillä

Laskevan auringon valo
osuu enää korkeimpiin puihin.

Sama pätenee yhteiskunnan auringonlaskuihin.
Kun pimeys kasvaa tarpeeksi, vain korkeimmat säilyttävät valon, heijastuksen joka heijastuu muille.
(Vrt. Dietrich Bonhoeffer)

torstai 6. marraskuuta 2008

Totuus

Usko ei ole yksinkertaista
sillä uskon on oltava yksinkertaista.

maanantai 3. marraskuuta 2008

Vesimyyrä, viisi peuraa ja villihanhet

Onko se kala? Onko se pienoissukellusvene?
Ei, se on vedessä sukeltava pieni nisäkäs.
Hämmentävää. Mielen ala-asteaikaisista sopukoista nousee sana: vesimyyrä. Kai sellainen on olemassa? Ainakin tässä kirkkaassa ojassa sukelteleva otus näytti hiireltä tai myyrältä.

Olen Kasabergetin luona: Kirkkonummen kalliomäkien kierros on jälleen edistynyt. Lähellä Vårnäsin museosiltaa (neukkujen rakentamaa) kiipeän kalliota ylöspäin – valtavan suppilovahverokeitaan halki. Harvoin sitä on näin parasta ennen – rajapyykillä: vielä eilen sienet olivat poimittavissa. Dorgarnin ylängöllä noukimme niitä äidin kanssa kymmenkunta litraa, valmiiksi pakastettuna: ne olivat umpijäässä, mutta aivan hyviä. Tänään ne ovat jo alkaneet mädäntyä.

Mäki on pitkä ja jyrkkä, alkaa vähän hengästyttääkin. Saavun puunrajaan: alkaa sileä, sammaleen ja jäkälän peittämä avokallio kohti taivasta. Sammal on saippuanliukas, kallio pitävämpi: pääsen ylös ja hämmästyn. Käsittämättömän komea avokallionäkymä vastavalossa: kilometrin säteellä kaikkialla kallioita ja neitseellisen vehreää sammalta. Kelopuita, matalaksi jääneitä mäntyjä kovalla alustalla, muutama koivu: taustalla Porkkalan niemen harjanteet auringon hämyssä. Toisella puolella näkyy kerrostaloja aivan lähellä – mitä ihmettä! Hetken pohdinta selittää ne Espoonlahden ja Espoon keskuksen taloiksi, kymmenen ja kahdenkymmenen kilometrin päässä.

Termospullosta kuumaa teetä kallionharjanteella. Tavallista erikoisempia kivenmuotoja: geometristä taidetta. Alhaalla – laakson täysikasvuisten puiden latvat ovat korkeudellani – rääkkyy jokin lintu: krääk krää, uskomattoman ruma ääni. Myöhemmin näen siitä vilauksen: näyttää jonkinlaiselta haukalta. En tutki koko aluetta, on niin pahuksen liukasta. Tyydyn hitaaseen laskeutumiseen, ylitän ojan ja ihmettelen vesimyyrää.

Hiekkatiellä on komeat kivipylväät molemmin puolin: vanhaa asutusta. Aurinko käy jo laskuun, mutta päätän vielä tutkia rantakallion vajaan kilometrin päässä. Vanha metsätien pohja vie vaahteralehtoon, lehdettömään, jonka keskellä lojuu kivijalkoja ja pellinpalasia. Vuokra-ajalta? Ylitän niityn, ilma kylmentää ja usva alkaa nousta valkoisena riekaleverhona. Metsäkaistaleella kasvaa ylikypsiä kanttarelleja, keltaväri loistaa hämärtyvässä valossakin. Merenlahti on aivan tyyni: vastarannan mökin ikkunasta loistaa pronssisena horisontin aurinko. Vain mäen puiden latvoihin osuu enää valo.

Kiipeän ylös, liukasta on, löydän vanhat kiviset ampumamuurit ja pienen uudemman nuotiopaikan. Myslipatukka ja teetä, katselen taivaan mukana värjäytyvälle lahdelle. Tästä olisi mukava seurata lintujen suurmuuttoa, ajattelen. Kuluu minuutti, ja takaata kuuluu kaakatusta. Kahdenkymmenenviiden hanhen parvi suorittaa ylilennon vajaan kymmenen metrin korkeudelta, vaivautumatta nostamaan turhaan korkeutta mäkeä enempää. Näky on niin jalo, etten edes ajattele valokuvausta, ennen kuin parvi on jo lahden yllä ja kääntyy kaakattaen kohti etelää. Sublime.

Usvan halki pellon laitaa kohti autoa. Peura säpsähtää ja juoksee pitkässä kaaressa lahden rantaan, sympaattisesti pomppien. Hiekkatiellä kohtaan neljä lisää: niiden valkohännät vilkkuvat hauskasti hämärtyvässä metsässä. Matkalla keltainen kuunsirppi nousee, pilvet käyvät punaisiksi ja pysäytän auton pellon laitaan näkyä katsellakseni. Ojanvarren puiden hahmot piirtyvät tummina silhuetteina usvaan.

Kirkkonummella parkkeeraan Prisman ylätasanteelle ja hamstraan ruokavarastoa täydemmäksi. Hyllyjen välissä ja liikennevalojen jonossa ajattelen, että jos elinympäristö olisi vain tässä, olisi jotain keskeistä menetetty.

p.s. Wiki-setä kertoo: Arvicola terrestris, vesimyyrä…