Kevät!

Kukat nousevat, aurinko nousee; kristityille Jeesus nousee.

Huhtikuussa olen pohtinut paljon vuodenaikojen merkitystä. Kyllähän sen kaikki tunnemme; mutta silti minusta tuntuu, että emme sano sitä ääneen yhtä usein kuin sen voima ansaitsisi.

Kevään tullessa on ilo katsoa ympärilleen. Ihmiset heräävät, osana luontoa. Nyky-yhteiskunnan teknisessä virrassa on pakkovoima tasapäisyyteen: vuoden- ja kellonaikojen neutralointiin. Työtä pitäisi tehdä yölläkin, talvellakin. Ei ihme, että moni on niin stressaantunut joulukuussa. Biologisen olemuksemme mukaan meidän pitäisi lähinnä nukkua talven pimeimpänä aikana.

Jouluna valo voittaa pimeyden: talvipäivänseisaus on yhä taustalla, kristillisessä perinteessä yhdistyen pelastushistorialliseen valon voittoon. Pääsiäisen ajankohtakin on sidottu kevätpäiväntasaukseen. Kristittyjen ei pitäisi väheksyä vuodenaikoja, vaikka kuinka kirkkovuotta korostettaisiin. Kyse on yhdestä maailmasta, jonka olentoja olemme: sielujemme ruumiita, jos kohta ruumiidemme sieluja myös. (Ensi vuonna muuten julkaisemme työryhmän tuotoksena kirjan, jossa tämä on yksi keskeinen ajatus: työnimenä on Luontokirkkovuosi.)

On suurta lahjaa, että vaikkapa vappuna ja juhannuksena voimme juhlia valoa ja elämänvoimaa. Tosin sitä toivoisi, että ilo virtaisi enemmän kuin viina.

On hauska ajatus, että esimerkiksi Huopalahden kirkolla pidetään vappuna yhteisöllinen vapputapahtuma. Kristillinen yhteiselämä voi olla myös tätä: ei sen aina tarvitse olla vakavaa. Iloonhan tämä kaikki lopulta perustuu, tai ainakin ilon toivoon.

Kahtiajakautuneisuus

Miltä näyttäisi, jos suomalaisen yliopiston aulassa olisi jaossa omat lehdet kahdelle eri puolueelle? Amerikka on hämmentävän kahtiajakautunut maa.

Sinänsä kahtiajakautuneisuus on valitettavan universaali ilmiö. Voisiko yhdeksi demokraattisen yhteiskunnan tavoitteeksi määritellä kahtiajakautuneisuuden vastustamisen? Sillä siitä ei nähdäkseni seuraa yleensä mitään hyvää.

Amerikassa seurauksena on ollut, että politiikan ulkopuolisia asioitakin liian helposti määritellään puoluekannan rajojen mukaan. Esimerkiksi ympäristönsuojelu on pyritty luokittelemaan demokraattien hömpötykseksi, ja republikaanien tukemat mediat levittävät säännöllisesti tietoa siitä, kuinka ilmastonmuutos ei ole ollenkaan niin vakava juttu kuin uskotellaan.

LSTC-opinahjo on tunnettu ympäristötoiminnastaan, mutta täälläkin jopa Future of Creation – ekoteologialuennoilla kohtaa ilmastoskeptikkoja. Sinänsä on erinomaista, että eri mieltä olevat osallistuvat kurssille: mutta on se hämmentävää, kun joku esittää vähän vihaisena argumentin, kuinka ”jäätiköt ovat aina ennenkin sulaneet ja jäätyneet uudestaan”.

Suomen kolmipuoluejärjestelmä, joka on mielenkiintoisessa asemassa näissä vaaleissa, on sentään ollut mielestäni parempi vaihtoehto kuin kaksijakoisuus – vaikka hintana on ollutkin niin suuri samankaltaisuus, että esimerkiksi nuorten on ollut vaikea tunnistaa puolueiden eroja ja kiinnostua valitsemaan omansa.
-*-
Hyde Parkin yliopistoalueen useassa kirkossa on ulkoseinässä sateenkaarilippu. Luterilaisessa Augustana-kirkossa ei, mutta messun käsiohjelman lopussa lukee, kuinka seurakunnan linja on avoin: kaikki ovat tervetulleita, sukupuolisesta suuntautuneisuudesta riippumatta.

Amerikan luterilaiset ovat kahtiajakautuneita homoseksuaalisuuskysymyksen vuoksi. Ja kun tilanteeseen lisätään maan yleinen kahtiajakoisuustaipumus, on seurauksena helposti ajattelutapa, jonka mukaan vastapuoli on kaikessa muussakin väärässä. Osa seurakunnista on jo eronnut ELCA:sta, pääkirkosta. Amerikassa se on fyysisesti helpompaa, kun väki on muutenkin tottunut itse maksamaan seurakuntansa kulut.

Myös luterilaisuudessa on Suomessa vallinnut ”yhteys moneudessa”, mutta moni kyseenalaistaa sen nyt. Itse ajattelen ja uskon vahvasti, että eri organisaatioihin ja rakennuksiin eristäytyminen kasvattaa niin paljon ennakkoluuloja, että se on vaarallinen tie. Kun identiteetti alkaa muodostua siitä, että ”olemme tällaisia, koska emme ole tuollaisia”, on yhteyden löytäminen sangen vaikeaa.

Yhteys vaatii tahtoa. Se vaatii toisten kunnioittamista. Jos nämä eivät toteudu käytännön teoissa, ollaan vakavien ongelmien edessä. Nykytilanne haastaa meidät jokaisen: miten suhtaudumme niihin, jotka ovat aivan eri mieltä kuin me? Miten voimme rajoittaa toimiamme niin, että seuraamme periaatteitamme, muttemme runno toisiamme?

Kirjoitin tästä homoseksuaalikeskusteluun liittyen Kotimaa-lehden mielipidepalstalle. Kirjoitus on luettavissa Kenenkirkko? – blogissa, jos haluat tutustua.

Vapaa-ajattelijoille

Vapaa-ajattelijat syyttävät kirkkoa epäoikeudenmukaiseksi
- ja he ovat lopulta oikeassa!

Kyse ei uskon mukaan perimmältään olekaan oikeudenmukaisuudesta
vaan armosta.

Kirkko ja luonto

Kirkolla ja luonnolla on paljon yhteistä. 

Molemmat ovat ekologisia:

suuria kokonaisuuksia, joihin vaikuttaa jokainen yksittäinen jäsen. 

Monet kristityt suomalaiset puhuvat molemmista aivan kuin ne olisivat käsitteellisiä asioita:

vaikka jokainen heistä kuuluu niiden sisään, on osa niitä. 

Ja jotkut ihmiset tuntuvat ajattelevan, että molempia voi kohdella miten sattuu. Kyllä ne sen kestävät. 

Pitkään ne kestävätkin: mutta eivät kaikkea. Etenkään sitä, jos ihmiset eivät enää miellä kuuluvansa niihin.