maanantai 16. syyskuuta 2013

Vauvan katse

Mitä vauvan silmissä näkyy?

Olen hämmästynyt siitä, miten kiehtovaa pienenkin vauvan kanssa seurustelu on. Kun kuuden viikon ikä saavutetaan ja katsekontakti sekä hymyt vahvistuvat, alkaa erikoinen aika.

Vauvat ovat täysin aitoja. He ilmaisevat tunnetilan täydesti, koko olemuksellaan. Vaikka vauvan huuto saattaakin olla rasittavaa, jos on itse väsynyt, on vauvojen kommunikaation rehellisyys koskettavaa. Koko ilme, kasvot, keho viestittävät tunnetilaa. Jos se on hymy, on lopputulos autuas.

Vauvat eivät vielä ole ”oppineet” ihmisen osan perusmetkua: naamioiden pystyttämistä. Pian se alkaa, eikä pääty, paitsi ehkä aivan vanhana (tai mystikkojen sekä muiden hullujen osalta).

Joskus naamiot ovat toki tarpeen, jotta ihmiset selviävät toistensa kanssa. Mutta usein olen miettinyt, miksi aikuisten pitää käyttää naamioita silloinkin, kun se on turhaa. Mitä tapahtuisi, jos uskaltaisimme aitouteen, samalla hilliten itsekkyyttämme? Voisiko tuloksena olla sen valloittavuuden kaltaisuutta, jota vauvat ilmentävät?

Vauvoilla on vielä yksi erityiskyky. Koska syntymästä on niin vähän aikaa, heidän katseessaan näkyy sellainen puhtaus, joka heijastaa tuonpuoleista.

Kohtasin kirjassa toistaiseksi parhaan sanoituksen tästä ilmiöstä. Voitto Viron hieno ja hämmentävä Minä laulan lapselleni –kirja (1959, s.137) lainaa Friedrich Kayssleria:

Vastasyntyneen lapsen syvät, pohjattomat silmät näyttävät puhuvan meille asioita, näkymättömiä asioita, joiden edessä meitä värisyttää, joita varttuneempi lapsi ei milloinkaan pysty ilmaisemaan, koska he joutuvat näkyväisten asiain painon alle täydellisesti hautautumaan.

Itse en sanoisi, että ”ei milloinkaan”, sillä onneksi kaikki eivät hautaudu täydellisesti maallisten murheiden alle. Mutta harvinaista on sellainen silmien sanoma, jota vauvat välittävät.