Ensilumi

Ensilumeen pitäisi suhtautua kuten Japanissa kirsikkapuiden kukintaan.
Kansallinen vapaapäivä. Kaikki ulos ihmettelemään ja iloitsemaan.

Jos joku protestoi, että talven tulossa ei ole juhlimista, niin hän voi juhlia kiitollisuudella päättyvää syksyä ja kesää.

Muut voivat hämmästellä sitä, kuinka ääriviivat piirtyvät uusiksi.
Maailmassa on uusi valo, ainakin hetken.
Polut muuttuvat valkoisiksi säteiksi.
Keltaiset lehdet kuorrutetaan, koristellaan, kunnes talvi syö ne.
Katot kääntävät takkinsa, täysin, mustasta valkoiseksi.
Hiljaisuudessa voi kuulla ajan äänen, kun lumi laskeutuu.

Muistan kesän

Kesä jonka kerran elää sain
mielestä ei haihdu milloinkaan

Lämpö, valo ja hymy.
Kun kesää 2014 katsoo taaksepäin, soi mielessä vanha klassikkolaulu. Kesän valloittavin hymy on ollut uusin: yksivuotiaan valovirne.

Tomerat askeleet
vielä hivenen haparoivat
hiekkarannalla
tuulessa ja auringossa.

Valo läpäisee kaiken.

Tällaisia kesiä ei voi elää monia.

Aika tekee tehtävänsä, mutta valitettavasti myös historia. Ihmiskunnan velat lankeavat maksettavaksi, vääjäämättä. Terveys, ylellisen vakaat yhteiskuntaolot, lämpenevän ilmaston toistaiseksi suosiolliset rantasäät – kaikki muuttuu, nopeammin tai hitaammin. Tulevaisuudessa entistä useampi myös meistä länsimaalaisista muistelee ”kesää, jonka kerran elää sain”.

Mutta valosta on silti oltava kiitollinen. Samalla kun yrittää tehdä jotain.


p.s. Laulun sanoitus viittaa myös ikiaikaiseen viisauteen: tien (ja totuuden) löytää vain rakastamalla. Rauno Lehtinen ja Augustinus ovat ainakin tästä samaa mieltä. 

Kuuma kesä

Jos elämää kuvataan vuodenaikojen kautta, kesä ja aikuisuus osuvat yhteen. Kuulostaako tutulta: kauheasti kaikenlaista tekemistä, hellettä ja kaatosadetta, matkoja ja arkea - ja äkkiä huomaa koko ajan kuluneen?
Kesä, elämän turpea ja vehreä aika.

Heinäkuussa olen muistanut suurella sympatialla heitä, joille kesä on vaikeaa aikaa. Kuumuus on monelle erittäin tukalaa. Oma sympatiani syntyi tosin etenkin 10 päivän kesäflunssasta, jonka nenäkannu lopulta voitti.

On asioita, jotka määrittävät koko elämää ja arkea. Kun joudut terveiden maailmasta toiselle puolelle, vaikuttaa sairaus kaikkeen. Ei kaikki ole mennyttä, mutta kaikki värittyy olotilan mukaan. Jos saa olla kohtalaisen terve, pitäisi aina muistaa kiitollisuus. Ja vielä suurempaa on se, jos sairaanakin muistaa kiittää.

Suuri kauneus

Rooma, ikuinen kaupunki, ihmisen ainainen kuva.

Eliitti juhlii, väki virtaa kaduilla, jokainen etsii jonkinlaista tarkoitusta elämälleen.

Paolo Sorrentinon hieno elokuva Suuri kauneus (La Grande Bellezza) on aikansa kuva ja toisaalta ajaton. Musiikki ja ilmiöt liittävät elokuvan 2000-luvun alkuun. Moni on nähnyt elokuvassa Berlusconin ajan Italian kritiikkiä.

Elokuvan ydin on kuitenkin ajaton: ihmisen etsintä. Juhlinta ja maine houkuttelevat. Nautinnoista ja statuksesta muodostuu elämän perusta. Ja kuitenkin jokin sisällä kalvaa: tässäkö kaikki?

Ehdin pitkästä aikaa elokuviin ja valitsin leffan trailerin perusteella. Sen lyhyt 'saarna' oli hieno. Ehkä se muistutti Waltarista? Ainakin elokuvan jälkeen, jostain syystä, poimin hyvin pitkästä aikaa Valtakunnan salaisuus -teoksen kirjahyllystä. Takakansi oli jätetty kirjanmerkiksi sivulle 288, jossa päähenkilö puhuu:

”Onnen oikusta sain tosiaan miehuuteni alkaessa mahdollisuuden saavuttaa kaiken, mitä nuorena olin turhaan ja kuluttavasti himoinnut”, jatkoin. ”Ystävyyttä, suosiota, ruumiin nautintoa. Jopa valtaa olisin voinut saavuttaa, jos olisin himoinnut valtaa, mutta vallanhimoa en koskaan ole ymmärtänyt. Pian tunsin vain tuhan maun suussani. Määrättömän nautinnon jälkeen olin vain lohduton. Mutta tiedän etten tahdo turvonneeksi elähtäneenä ukkona Roomassa toistella typerästi vanhoja ajatuksia ja loppuun naurettuja kaskuja.”

Sorrentino ja Waltari soittavat samoja säveliä. Syvällä elämän keskellä on Suuri kauneus, rakkaus ja usko, kestävä perusta elämän korskan keskellä.


p.s. Sorrentinolle kiitos myös johdannosta Vladimir Martynovin musiikkiin.

200 000 palan palapeli

Jos paketin kannessa lukee 200 tuhatta, miltä kuulostaa palapelin kokoamisen aloittaminen? Väitöskirja on suurin piirtein vastaava hanke.

Kotona työhuoneen seinällä riippuu 5000 palan palapeli, kaunis alppimaisema, joka koottiin lukioaikoina. Kun sitä teki ahkerasti, se syntyi kuukaudessa, hivenen ystävien avustamana tosin.

Jos väitöskirja-palapeliä kokoaa kymmenen kuukautta vuodessa, neljä vuoden ajan, päädytään alussa mainittuun lukuun. (Loput kaksi kuukautta vuodesta voi laskea muihin työtehtäviin ja lomiin.)

Miten edetä, jos silmien alla lukee 200 000?
On luultavasti autuasta, että harva väitöskirjan aloittava opiskelija tietää, miten paljon paloja lopulta tarvitaan. Luku voisi lannistaa.

Kokoamistapoja ja palapelejä on toki sangen erilaisia. Jollakulla on aloittaessaan silmiensä edessä mallikuva, palapelilaatikon kansi. Hahmo, dispositio on selvillä. Tähän yliopistot pyrkivät palapeliensä suhteen.

Mutta monet palapelit ovat monimutkaisempia. Kun niitä alkaa rakentaa, paljastuu, että kannen kuva ei näytäkään kaikkea, ainakaan kaikkea olennaisinta. Palapelin kuva ja palamäärä saattaa elää rakentamisen aikana. Arkistosta paljastuukin uusi kuva palapelistä. Jostain löytyy yllättäen uusia paloja, kun sinnikkäästi etsii. Aluksi tämä tuottaa aarteenlöytäjän riemua: ihanaa, uutta! Lopuksi tämä saattaa tuottaa myös tuskaa: jotain pitäisi tehdä vielä näillekin.

Ei liene kuin yksi ratkaisu: pala kerrallaan. Siten syntyvät kaikki palapelit. Onnellinen ja viisas on hän, joka kykenee nauttimaan yksittäisten palojen arvoituksista, jokaisen hetken vaatimuksesta ja lahjasta.

Sillä mitä teet, kun palapeli on valmis? Iloitset, katsot kuvaa tyytyväisenä. Ehkä näytät sitä kaverille: se valmistui! Ja tällainen siitä tuli.

Mutta harva jaksaa loputtomiin ihailla valmista palapeliä, ainakaan pientä. Hauskinta oli lopulta sen kokoaminen. Siksi palapelit usein puretaan ja kootaan joskus uudestaan. Niiden idea on rakentaminen, ei valmiina oleminen; matkanteko, ei perillepääsy.

Väitöskirjaan ei sovellu purkaminen, mutta muuten yhtäläisyyksiä on paljon. Moni on innoissaan nimenomaan rakentamisesta, ei valmiin kuvan katselemisesta. Toki väitöskirjan ideana on, että se tuottaa muille hyötyä ja iloa, vie tiedettä eteenpäin. Valmiilla kuvalla tulee olla itseisarvo, ei vain välinearvo.

Pienestä pitäen olen rakastanut palapelejä. Tässä vaiheessa, kun 200 000 palaa on luovutettu tutkittavaksi mahdollista liimaamista varten, tuntuu sangen hyvältä koota neljän palan nuppipalapelejä yksivuotiaan kanssa.

Kirje yksivuotiaalle

Ennen kuin saavuit, luulin tietäväni monta asiaa. Niistä voisi kirjoittaa pitkään, mutta valitsen yhden sykähdyttävimmistä.

Sinun kauttasi olen oppinut, mitä tarkoittaa kasvojen loistaminen ja silmien syttyminen. Olin toki onnekseni kohdannut näitä ihania ilmiöitä ennenkin, mutta Sinä olet ylittänyt kaikki aiemmat. Kun innostut, kasvoillesi syttyy valo, jota on vaikea kuvata. Sitä voisi sanoa taivaalliseksi tai tuonpuoleiseksi, sillä se on niin täyttä ja arjen-ylittävää; mutta samalla sen tekee niin kauniiksi juuri se, että tuo valo loistaa maallisessa. Kasvojesi valo on taivaallista-maallisessa, maallista-taivaallisessa.

Toivon, että saisit aina säilyttää jotain tuosta katseesta, valosta, asenteesta. Että saisit elämän kaikkien kolhujenkin jälkeen heijastaa taivaallista lapsenkatseessasi; myös lapsena-aikuisuudessa.

Sillä samalla kun olen ihaillut silmiesi kirkkautta, olen toisinaan pysähtynyt sen tosiasian äärelle, että aika vie vääjäämättömästi Sinuakin kohti haasteita. En ollut ennen Sinua ymmärtänytkään, miten autuas on alle yksivuotiaan maailma. Kaikki on vielä aitoa: ihmisten väliset kieroilut ja naamiot ja väkivallan kierteet eivät vielä ole saaneet Sinusta tukevaa otetta. Pian siirryt enemmän toisten seuraan, etsit paikkaasi yksilönä yhteisössä ja jaat ihmisen osan. Sitä ei voi välttää; sitä ei pidä liikaa murehtia; mutta silti siinä on tietty haikeus.

Päällimmäisenä on silti ilo ja kiitos; kaikki on armoa, kaikki on lahjaa, kaikki on lainaa; ja Sinä olet pienuudessasi suurista suurin, koska Kaikkivaltiaan henki virtaa Sinussa väkevänä ja tuoreena.

Blogeja

Kevät koittaa ja blogitkin heräävät eloon. Tarjolla tuoretta asiaa ekoteologiasta ja tulevan kauden pyhiinvaelluksista.

Kevään tunnelmiin voi virittäytyä G.M. Hopkinsin runon myötä.

Kohti vuotta 2014

Kiertokulkujen väliaika jää taakse: talvipäivänseisaus, joulu ja uudenvuodenvietto. Rituaaliset ajat osoittavat metkasti, miten ihmiskunta yhä seuraa ikiaikaisia perinteitä.

Juhani Rekolan esseet käsittelevät tätä ajanjaksoa tavalla, joka ei ole tavallisin. Kaikenlainen ylipositiivisuus on poissa, ehkä jopa positiivisuus. Silti äskettäin uudelleenjulkaistua Ilo pimeydessä –kokoelmaa voi suositella. Rekolan lause on kirjallisesti kovatasoista, syvällistä ja kiinnostavaa.

Vuosien välissä on perinteisesti aika luoda katsaus menneen ja tulevan välille. Tässä sellainen omien kirjoitusteni osalta, niille jotka haluavat lukea.

Retki-lehden pitkä sarja Amerikan kansallispuistoista ja luontovaikuttajista oli viime vuoden ilojani. Sarja päättyi syksyllä, mutta Ympäristökasvatus-lehdessä jatkuu toinen, lyhyempi luontovaikuttajien esittelysarja. Henkilögalleria on paljolti sama, mutta myös uutta on luvassa, kuten Liberty Hyde Baileyn esittely.

Crux-lehden Säkeistö arkeen –sarja, joka on ruotinut virsien teologiaa, jatkuu uudistuneena: nyt kohteena on jumalanpalvelus. Säkeistö pyhään –sarja tekee läpileikkauksen messun eri osiin ja niihin nivoutuviin virsiin. Ensimmäinen osa pohtii messun alkua ja ripin asemaa: jääkö se kynnysmatoksi, jota ei juuri huomata?

Tolkienin teologiaa ja filosofiaa käsittelevä artikkeli ilmestyi viimein loppuvuodesta, tuoreen Hobitti-elokuvan julkaisun alla. Tolkienista olisi hauska kirjoittaa ja luennoida enemmänkin, mutta saa nähdä, koska siihen löytyy aikaa ja tilaisuus; väitöskirja ja lapsenhoito täyttävät vuoden 2014 tehokkaasti.

Tammikuussa tapahtuu puheenvuorojen rintamalla, helmikuu lieneekin hiljaisempaa. Keskiviikkona 15.1. julkaistaan Vihreät riparit –hankkeelle kirjoittamani Eläimet ja kristinusko –materiaali, joka on suunnattu paitsi ripareille, myös muuhun käyttöön. Netistä löytyvät vihkosen tueksi myös oppituntimoniste ja sen käyttöohje. Eläimet ovat myös akateemisen teologian kannalta kiehtova aihe, josta ilmestyy englanniksi kirjallisuutta koko ajan enemmän.

Hyvän ja pahan samanaikaisuutta ruotiva radiohartauksien sarjani päättyy tammikuun lopussa. Keskiviikkoaamuina 22.1. on teemana Haudaniloisuus ja 29.1. Vanhojen viisaus. Harva tehtävä, jossa tulee valmistaa puheenvuoro, on yhtä mielekäs. Yleisö on suuri ja sisältää paljon väkeä, jota ei yleensä kirkkosaleissa näe. Seitsemän minuutin raami tarjoaa mahdollisuuden sanoa jotain, mutta ei liikaa. Siinä riittää haastetta.

Tätä kirjoittaessani maa on vihdoin valkoinen myös Helsingissä. Karkottakoon se kaamosmasennukset ja peittäköön vanhat ajat valkeudella! Kiitos Sinulle blogin seuraamisesta ja hyvää uutta vuotta.