Eliitti juhlii, väki virtaa kaduilla, jokainen etsii jonkinlaista tarkoitusta elämälleen.
Paolo Sorrentinon hieno elokuva Suuri kauneus (La Grande Bellezza) on aikansa kuva ja toisaalta ajaton. Musiikki ja ilmiöt liittävät elokuvan 2000-luvun alkuun. Moni on nähnyt elokuvassa Berlusconin ajan Italian kritiikkiä.
Elokuvan ydin on kuitenkin ajaton: ihmisen etsintä. Juhlinta ja maine houkuttelevat. Nautinnoista ja statuksesta muodostuu elämän perusta. Ja kuitenkin jokin sisällä kalvaa: tässäkö kaikki?
Ehdin pitkästä aikaa elokuviin ja valitsin leffan trailerin perusteella. Sen lyhyt 'saarna' oli hieno. Ehkä se muistutti Waltarista? Ainakin elokuvan jälkeen, jostain syystä, poimin hyvin pitkästä aikaa Valtakunnan salaisuus -teoksen kirjahyllystä. Takakansi oli jätetty kirjanmerkiksi sivulle 288, jossa päähenkilö puhuu:
”Onnen oikusta sain tosiaan miehuuteni alkaessa mahdollisuuden saavuttaa kaiken, mitä nuorena olin turhaan ja kuluttavasti himoinnut”, jatkoin. ”Ystävyyttä, suosiota, ruumiin nautintoa. Jopa valtaa olisin voinut saavuttaa, jos olisin himoinnut valtaa, mutta vallanhimoa en koskaan ole ymmärtänyt. Pian tunsin vain tuhan maun suussani. Määrättömän nautinnon jälkeen olin vain lohduton. Mutta tiedän etten tahdo turvonneeksi elähtäneenä ukkona Roomassa toistella typerästi vanhoja ajatuksia ja loppuun naurettuja kaskuja.”
Sorrentino ja Waltari soittavat samoja säveliä. Syvällä elämän keskellä on Suuri kauneus, rakkaus ja usko, kestävä perusta elämän korskan keskellä.
p.s. Sorrentinolle kiitos myös johdannosta Vladimir Martynovin musiikkiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti