Näytetään tekstit, joissa on tunniste Joseph Conrad. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Joseph Conrad. Näytä kaikki tekstit

lauantai 21. tammikuuta 2012

Turmalaivojen kapteenit


Tragediat muistuttavat ominaisuuksista, joita meillä on, ja joita meillä jokaisella saattaa olla.

Italian tuore risteilyonnettomuus on surkea juttu. Kuolonuhrien lisäksi seurauksena on erilaisia fyysisiä ja henkisiä loukkaantumisia. Jutun surkeus ilmenee kuitenkin myös siinä, mitä se kertoo ihmisluonteesta.

Turmalaivan kapteenista on tullut maailmanlaajuisesti tunnettu antisankari – eli henkilö, jolta olisi odotettu jonkinlaista sankaruutta, mutta joka osoittikin sen vastakohtaa. Johtoasemassa oleviin henkilöihin kohdistetaan aina suuria odotuksia, ja syystäkin, mutta laivojen kapteenit ovat johtajienkin joukossa erityinen joukko. Ihmislaumojen syvät odotukset siitä, että johtohahmojen olisi oltava jopa valmiita uhraamaan itsensä muiden puolesta, kiteytyvät ikivanhaan näkemykseen kapteenin uppoamisesta laivansa kanssa. Vaikka matkustajat saataisiinkin pelastettua, on moni kapteeni jäänyt laivaansa – joskus turhankin ylpeyden tähden.

Italian turmalaivan kapteenin toiminta asettuu niin räikeään vastakohtaan tämän ikivanhan ihanteen kanssa, että ihmisten tyrmistys on ollut entistä suurempaa, jopa pyhäinhäväistyksen leimaamaa. Ensiksi kävi ilmi, että kapteeni oli itse jo pelastusveneessä, kun osa matkustajista vielä yritti päästä pois laivasta. Koko ajan taustalla häilyi epäilys siitä, että jotain oli mokattu todella pahasti, kun onnettomuus yleensä tapahtui, ja että kapteenilla oli tässä varmasti osansa.

Seuraavaksi alkoi hämmentävien yksityiskohtien ja käyttäytymistapojen paljastuminen. Kapteeni väitti, että oli ”kompastunut ja pudonnut pelastusveneeseen”. Selvisi, että hän oli onnettomuuden tapahduttua aluksi valehdellut muille viranomaisille: peitellyt tapahtumia ja kertonut ”sähkökatkosta”. Paljastui, että komentosillalla oli ollut tapahtumahetkellä muutakin väkeä, muun muassa matkustajaluetteloon kuulumaton nainen. Kun kapteeni oli jo pelastusveneessä, merivartioston komentaja karjui hänelle radiopuhelimessa, että ”Mene nyt vittu takaisin sinne laivaan” (melko sanatarkasti näin), muttei hän mennyt. Tapahtumaketju alkoi vaikuttaa hetki hetkeltä enemmän traagiselta farssilta, jonka seurauksena ihmisiä kuoli.

Tämä kaikki nostaa esiin kolme ajatusta: sen, mitä tämä kertoo ihmisluonnosta; sen, miten tämä liittyy meihin itseemme; ja sen, miten tämän taustalla olevia perimmäisiä asioita käsitellään kasvatuksessa ja julkisuudessa.

Ensimmäinen väitteeni on, että meidän tulisi lukea enemmän maailmankirjallisuutta ja käyttää sitä myös kasvatuksessa enemmän: sillä maailmankirjallisuus puhuu juuri siitä, millaisia me ihmiset olemme.

Turmalaivan kapteeni on suorastaan shakespearelainen hahmo, antisankarin perikuva, ympäri maailmaa ihmisiä puhutteleva roolihahmo. Vielä alkuillasta hänen elämänsä on kuten ennenkin: hän on korkeassa asemassa, hänellä on valtaa, mainetta ja omaisuutta. Mielikuvat viinilasien kilistelystä laivan komentosillalla vahvistavat ihmisten kuvaa yläluokkaisesta valtahahmosta. Hetkessä kaikki muuttuu. Pröystäilevä ja pohjimmiltaan tarpeeton ”kunniakierros” kaupungin edustalla onkin lipsahtanut liian pitkäksi, mopo on lähtenyt pojan käsistä: hänen valtakuntansa ajaa räsähtäen karille.

Mikä on ihmisen psykologinen reaktio? Kapteenin tapauksessa kieltäminen, pakoilu, sisällä kasvava häpeä. Ajatteleeko hän, että ”ei minulle voi käydä näin?” Jos reaktiossa olisi yhtään järkeä mukana, hän tietäisi heti, että hätävalhe merivartiostolle ”sähkökatkoksesta” tulee väistämättä ilmi. Mutta ihminen ei aina ajattele tätä, kun hän on mokannut: se on nähty pikkupoikien käytöksestä kautta aikojen. Vastuun kantaminen tuntuu liian musertavalta: valehtelu tarjoaa jonkinlaisen helpotuksen, edes hetkeksi.

Tässä vaiheessa kapteenilla olisi vielä ollut mahdollisuus. Hän olisi voinut onnistua itsensä hallitsemisessa, tilanteen rehellisessä näkemisessä. Hän olisi voinut organisoida evakuoinnin, lähettää hätäviestin, tehdä mitä on vielä tehtävissä. Mutta hänelle käy kuten toiselle kuuluisalle merikapteenille Joseph Conradin Typhoonissa: hänen mittansa ei riitä. Kun tosipaikka tulee, hän ei kykene nousemaan virkansa vaatimaan mittaan.

Hetkessä kapteenista tulee langennut, kuningas putoaa jalustaltaan. Hän jopa itse sanoittaa tapahtumia lankeemuksen kielikuvalla, kaatumisella: putoamisella pelastusveneeseen, omasta tahdostaan riippumatta.

Miten me nykyään käsittelemme sitä, millainen ihminen on? Ikiaikaisesti sitä on käsitelty taiteen keinoin: teatteri tuo sen eläväksi, kuten elokuvat usein nykyään, ja klassinen kirjallisuus puhuu juuri siitä. Hyvin syvällä tavalla ihmisluonnon oppiminen, sen kanssa painiminen, on nivoutunut yhteen uskonnon kanssa: peruskertomusten, esikuvien sekä hyvässä että pahassa. Vanha testamentti on täynnä alati puhuttelevia hahmoja ihmisen häilyvyydestä ja ajoittaisesta jaloudesta, ja usein samassa persoonassa (vrt. esim. Samuelin kirjat). Uusi testamentti sisältää vähemmän kertomuksia, mutta osittain kaikista vahvimpia länsimaisen kulttuurin arkkityyppejä: Pietarin lankeemus tai Juudaksen rooli elävät syvällä kulttuurimme kuvastossa.

Se, että koulujen oppimäärästä vähennetään lähes jatkuvasti taideaineita, on haitallista ihmisyksilöiden ja yhteisöjen kannalta. Peruskertomukset eivät ole vain ”mukavaa yleistietoa” tai jopa triviaa, vaan ne kertovat meistä. Sille, joka ahkerasti korostaa matematiikan ja taloustieteen kasvavan osaamisen olennaisuutta, osoitan malliesimerkiksi Islannin. Olisiko saarivaltion väen kannattanut olla hivenen varovaisempia ihmisluonnon suhteen, painottaa enemmän vanhaa varovaisuuden viisautta kuin nuorekasta, rohkeaa, ”asiantuntevaa” talousvalloitusta? Uskonnonopetuksen vähentämisellä voi myös olla yllättäviä seurauksia; vähintäänkin paineita kodeille siitä, että peruskertomusten kanssa elettäisiin edes siellä.

Toinen väitteeni on, että meidän itse jokaisen kannattaa harjoittaa syvätutkiskelua turmalaivan tapahtumien äärellä. Helsingin Sanomien Riku Jokisen uutisanalyysi ”Meissä kaikissa asuu pieni schettino” (21.1.) viitoittaa tietä tähän. On liian helppoa vain tuomita kapteeni, vaikka oikeuden edessä hän on kaiken saatavilla olevan tiedon valossa selvästi syyllinen, suorastaan rikollinen. Samalla tavalla kuin Joseph Conradia lukiessa, on meidän turmalaivan tapahtumia peilatessamme kysyttävä rehellisesti itseltämme kiperiä kysymyksiä. Turmeleeko jatkuva kylläisyys arvostelukykyämme? Mitä, kun tosipaikka koittaa: onko meistä kantamaan vastuumme? Ääritilanteessa, kuten turmalaivan kohdalla, se saattaa tarkoittaa hengenvaaraa. Kuten Jokinen ja hänen lainaamansa Francesco Merlo toteavat, rannalta huutelijoita riittää. Ulkopuolelta käsin on aina helppo olla urhea.

Kolmanneksi, tapahtumat osoittavat, kuinka suuri tarve hyveiden vaalimiseen ja valmiuden ylläpitämiseen on. Vastuulliset työntekijät muistuttavat itseään siitä, mitä ja ketä varten heidän tehtävänsä on olemassa: muita. Ainoastaan tämä hyvin haastava nöyryyden ylläpitäminen voi ehkäistä sen, ettei ministeri kuvittele olevansa muiden yläpuolella tai kapteeni luisu omaan valhetodellisuuteensa. Sama pätee meidän kaikkien muiden tehtäviin, oli niillä minkäkokoinen vaikutusvalta tahansa.



P.S. Jutun käsittely antaisi jälleen aiheen myös pohtia sitä, mitä ja miten länsimaissa uutisoidaan. Se, että esimerkiksi Helsingin Sanomat käytti juttuun kahtena peräkkäisenä päivänä valtavankokoiset otsikkosivun valokuvat, nostaa kritiikin rikkaisiin kohdistuvien tapahtumien ylettömästä korostuksesta maailman kaikkiin muihin tapahtumiin nähden. Tarina on kiinnostava, ja se myy; onko se riittävä peruste sen laajaan käsittelyyn? Tässä tapauksessa lieventävä asianhaara on, että tarina vie niin syviin ihmisluontoa käsitteleviin vesiin, että siitä on mahdollisuus kenties oppia jotain. Paljon turhempiakin tarinoita korostetaan lehdistössä. 

maanantai 10. toukokuuta 2010

Kurosawa ja Macbeth


Ihminen on sama idässä ja lännessä.

Kurosawan upeat elokuvat, joita Yle Teema ansiokkaasti näyttää, osoittavat tätä. Sain vihdoin ja viimein katsottua Seitsemän samuraita: melkoinen matka, mutta erittäin kannattava. Joskus elokuvissa pitkä kesto johtuu kyvyttömyydestä leikata - ja joskus pitkä kesto on tie paljon syvempään lopputulokseen.

Mutta samuraista lisää joskus myöhemmin – nyt on pinnalla Seittien linna, Kurosawan Macbeth-filmatisointi. Loppukohtaus on mieletön: uho ja tuho, kunnianhimon tien kauhistuttava päätepiste. (Kurosawan elokuvien kohdalla paitsi näkemys, myös kuvaustekniikka hämmästyttää. Seittien linnan nuolten myrsky – kohtauksen tekeminen tuon ajan elokuvatekniikalla on melkoinen saavutus. Kuvakulmien nerokkuus on vielä asia erikseen.)

Macbeth on niin syvä matka, ettei sitä unohda, jos todella taivaltaa sitä. Teksti vie ikävän lähelle ihmistä, vaikkei itse mikään sankari tai valtias olisikaan. Macbeth (tai samuraivaltias Seittien linnassa) on helppo leimata pahaksi, epäonnistujaksi – ja näitä molempia laatuja hänessä onkin. Mutta ei pelkästään, ja tässä on se ikävä tosiasia joka tuo hänet lähelle meitä jokaista. Macbethillä on yhä omatunto. Se melkein estää häntä tekemästä kauheuksia, ja se piinaa häntä jo heti tekojen jälkeen. ”Macbeth on murhannut unen!” – kohta on järisyttävä.

Askel pahuuden puolelle on lähellä, liian lähellä – ja Macbeth ottaa sen, vaimonsa houkuttelemana, vaimon, jota riivaa jokin syvä katkeruus menneisyydestä (kenties lapsiin liittyvä). Syvässä pahuuden ja ennen kaikkea ihmisyyden kuvauksessa, Pimeyden sydän-kirjassa (ja samalla Ilmestyskirja. Nyt! – elokuvassa), päähenkilö matkaa yhä lähemmäs juuri tätä rajaa. Poikkeusyksilöillä on poikkeuksellinen houkutus astua lopullisesti tuon rajan yli. Henkilö kuvaa:

”Hän oli tosin astunut tuon viimeisenkin askelen, oli astunut partaan yli, kun taas minun oli sallittu vetää empivä jalkani takaisin. Ja siinä koko ero ehkä onkin; kukaties kaikki viisaus, kaikki totuus, kaikki vilpittömyys tiivistyy siihen häipyvän lyhyeen hetkeen, jona astumme kynnyksen yli näkymättömään.”

(Joseph Conrad, Pimeyden sydän, suom. Kristiina Kivivuori)

lauantai 29. elokuuta 2009

Pimeyden sydän

Harvoin kohtaa kuvaukseltaan yhtä vaikuttavaa elokuvaa kuin Coppolan Ilmestyskirja. Nyt. Redux. Valon ja varjon vaihtelu kuvaa olemassaolon veitsenterällä elämistä hämmästyttävän hienovaraisesti. Pilvet, valonsäteet, sävyt kertovat tarinaa päähenkilöiden kasvojen lisäksi. Tämä jos mikään on eksistentialistista elokuvaa, olemassaolon kokonaisvaltaista kokemusta tavoittelevaa.

Joseph Conradin pienoisromaani Pimeyden sydän, jota elokuva versioi, on vuorostaan hämmentävä kielellisen kuvauksensa syvyydessä. Uskomattoman kertomisvoimaiset lauseet piirtävät esiin Afrikan ja ihmisen sydämeen käyvän jokimatkan kokemuksen: kuin jonkin elävän ja toden.

Kirjan kertomistilanne on vene Thames-joella: rinnastus Britannian ”kehitysmaa-aikojen” ja kirjan kuvaaman imperialismin ajan välillä on huima. Jokin ajaa ihmisen eteenpäin, valtaamaan – käyttämään valtaa. Onko tuo jokin syvällä, pohjimmiltaan puhdasta eteenpäin menemisen uteliasta ja hyväntahtoisena itseään pitävää draivia? Vai onko sen lähtökohta todellakin pimeyden sydämessä – jonne se myös vie? Ja ovatko erottelut mahdollisia: vai onko ihminen aina monisävyinen, hyvän ja pahan sekamelska?

Kirjassa ja elokuvassa on vahva yksilön ja yhteisön välisen suhteen kuvaamisen näkökulma. Päähenkilöt ovat menneet yhteisön turvallisten, totuttujen rajojen tuolle puolen: Kurtz molemmissa teoksissa, mutta jokimatkaajat Marlow ja Willard myös. Kurtz on ylittänyt rajan pysyvästi: matkamiehet horjuvat tunnetun ja tuntemattoman välillä. Ja heitä piinaa se kiusallinen näkökulma, jonka tuttuun yhteisöön saa ulkopuolelta: sen näkeminen, kuinka pimeyden sydän ei ole heistä kaukana vaan heidän keskellään, vaikka yhteiskunta sen yrittääkin peittää ja unohtaa.

Molemmista vahva suositus, kirjasta ja elokuvasta: kunhan on riittävästi aikaa (ja päivisin valoa, ettei pimeys käy liialliseksi). Lopputeksteistä selvisi, että elokuvaajana oli Vittorio Storaro, Bertoluccin elokuvista tuttu valon mestari: hämmentävän herkkävaistoinen taitaja. Täytynee jatkaa hänen elokuviensa etsimistä. Conradin Nostromo jatkaisi laivateemaa: saisikohan sen matkattua?