sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Arvo Pärtille


Niin kuin pilvet maalaavat taivaan
hiljaisuus soittaa musiikin.


lauantai 21. tammikuuta 2012

Turmalaivojen kapteenit


Tragediat muistuttavat ominaisuuksista, joita meillä on, ja joita meillä jokaisella saattaa olla.

Italian tuore risteilyonnettomuus on surkea juttu. Kuolonuhrien lisäksi seurauksena on erilaisia fyysisiä ja henkisiä loukkaantumisia. Jutun surkeus ilmenee kuitenkin myös siinä, mitä se kertoo ihmisluonteesta.

Turmalaivan kapteenista on tullut maailmanlaajuisesti tunnettu antisankari – eli henkilö, jolta olisi odotettu jonkinlaista sankaruutta, mutta joka osoittikin sen vastakohtaa. Johtoasemassa oleviin henkilöihin kohdistetaan aina suuria odotuksia, ja syystäkin, mutta laivojen kapteenit ovat johtajienkin joukossa erityinen joukko. Ihmislaumojen syvät odotukset siitä, että johtohahmojen olisi oltava jopa valmiita uhraamaan itsensä muiden puolesta, kiteytyvät ikivanhaan näkemykseen kapteenin uppoamisesta laivansa kanssa. Vaikka matkustajat saataisiinkin pelastettua, on moni kapteeni jäänyt laivaansa – joskus turhankin ylpeyden tähden.

Italian turmalaivan kapteenin toiminta asettuu niin räikeään vastakohtaan tämän ikivanhan ihanteen kanssa, että ihmisten tyrmistys on ollut entistä suurempaa, jopa pyhäinhäväistyksen leimaamaa. Ensiksi kävi ilmi, että kapteeni oli itse jo pelastusveneessä, kun osa matkustajista vielä yritti päästä pois laivasta. Koko ajan taustalla häilyi epäilys siitä, että jotain oli mokattu todella pahasti, kun onnettomuus yleensä tapahtui, ja että kapteenilla oli tässä varmasti osansa.

Seuraavaksi alkoi hämmentävien yksityiskohtien ja käyttäytymistapojen paljastuminen. Kapteeni väitti, että oli ”kompastunut ja pudonnut pelastusveneeseen”. Selvisi, että hän oli onnettomuuden tapahduttua aluksi valehdellut muille viranomaisille: peitellyt tapahtumia ja kertonut ”sähkökatkosta”. Paljastui, että komentosillalla oli ollut tapahtumahetkellä muutakin väkeä, muun muassa matkustajaluetteloon kuulumaton nainen. Kun kapteeni oli jo pelastusveneessä, merivartioston komentaja karjui hänelle radiopuhelimessa, että ”Mene nyt vittu takaisin sinne laivaan” (melko sanatarkasti näin), muttei hän mennyt. Tapahtumaketju alkoi vaikuttaa hetki hetkeltä enemmän traagiselta farssilta, jonka seurauksena ihmisiä kuoli.

Tämä kaikki nostaa esiin kolme ajatusta: sen, mitä tämä kertoo ihmisluonnosta; sen, miten tämä liittyy meihin itseemme; ja sen, miten tämän taustalla olevia perimmäisiä asioita käsitellään kasvatuksessa ja julkisuudessa.

Ensimmäinen väitteeni on, että meidän tulisi lukea enemmän maailmankirjallisuutta ja käyttää sitä myös kasvatuksessa enemmän: sillä maailmankirjallisuus puhuu juuri siitä, millaisia me ihmiset olemme.

Turmalaivan kapteeni on suorastaan shakespearelainen hahmo, antisankarin perikuva, ympäri maailmaa ihmisiä puhutteleva roolihahmo. Vielä alkuillasta hänen elämänsä on kuten ennenkin: hän on korkeassa asemassa, hänellä on valtaa, mainetta ja omaisuutta. Mielikuvat viinilasien kilistelystä laivan komentosillalla vahvistavat ihmisten kuvaa yläluokkaisesta valtahahmosta. Hetkessä kaikki muuttuu. Pröystäilevä ja pohjimmiltaan tarpeeton ”kunniakierros” kaupungin edustalla onkin lipsahtanut liian pitkäksi, mopo on lähtenyt pojan käsistä: hänen valtakuntansa ajaa räsähtäen karille.

Mikä on ihmisen psykologinen reaktio? Kapteenin tapauksessa kieltäminen, pakoilu, sisällä kasvava häpeä. Ajatteleeko hän, että ”ei minulle voi käydä näin?” Jos reaktiossa olisi yhtään järkeä mukana, hän tietäisi heti, että hätävalhe merivartiostolle ”sähkökatkoksesta” tulee väistämättä ilmi. Mutta ihminen ei aina ajattele tätä, kun hän on mokannut: se on nähty pikkupoikien käytöksestä kautta aikojen. Vastuun kantaminen tuntuu liian musertavalta: valehtelu tarjoaa jonkinlaisen helpotuksen, edes hetkeksi.

Tässä vaiheessa kapteenilla olisi vielä ollut mahdollisuus. Hän olisi voinut onnistua itsensä hallitsemisessa, tilanteen rehellisessä näkemisessä. Hän olisi voinut organisoida evakuoinnin, lähettää hätäviestin, tehdä mitä on vielä tehtävissä. Mutta hänelle käy kuten toiselle kuuluisalle merikapteenille Joseph Conradin Typhoonissa: hänen mittansa ei riitä. Kun tosipaikka tulee, hän ei kykene nousemaan virkansa vaatimaan mittaan.

Hetkessä kapteenista tulee langennut, kuningas putoaa jalustaltaan. Hän jopa itse sanoittaa tapahtumia lankeemuksen kielikuvalla, kaatumisella: putoamisella pelastusveneeseen, omasta tahdostaan riippumatta.

Miten me nykyään käsittelemme sitä, millainen ihminen on? Ikiaikaisesti sitä on käsitelty taiteen keinoin: teatteri tuo sen eläväksi, kuten elokuvat usein nykyään, ja klassinen kirjallisuus puhuu juuri siitä. Hyvin syvällä tavalla ihmisluonnon oppiminen, sen kanssa painiminen, on nivoutunut yhteen uskonnon kanssa: peruskertomusten, esikuvien sekä hyvässä että pahassa. Vanha testamentti on täynnä alati puhuttelevia hahmoja ihmisen häilyvyydestä ja ajoittaisesta jaloudesta, ja usein samassa persoonassa (vrt. esim. Samuelin kirjat). Uusi testamentti sisältää vähemmän kertomuksia, mutta osittain kaikista vahvimpia länsimaisen kulttuurin arkkityyppejä: Pietarin lankeemus tai Juudaksen rooli elävät syvällä kulttuurimme kuvastossa.

Se, että koulujen oppimäärästä vähennetään lähes jatkuvasti taideaineita, on haitallista ihmisyksilöiden ja yhteisöjen kannalta. Peruskertomukset eivät ole vain ”mukavaa yleistietoa” tai jopa triviaa, vaan ne kertovat meistä. Sille, joka ahkerasti korostaa matematiikan ja taloustieteen kasvavan osaamisen olennaisuutta, osoitan malliesimerkiksi Islannin. Olisiko saarivaltion väen kannattanut olla hivenen varovaisempia ihmisluonnon suhteen, painottaa enemmän vanhaa varovaisuuden viisautta kuin nuorekasta, rohkeaa, ”asiantuntevaa” talousvalloitusta? Uskonnonopetuksen vähentämisellä voi myös olla yllättäviä seurauksia; vähintäänkin paineita kodeille siitä, että peruskertomusten kanssa elettäisiin edes siellä.

Toinen väitteeni on, että meidän itse jokaisen kannattaa harjoittaa syvätutkiskelua turmalaivan tapahtumien äärellä. Helsingin Sanomien Riku Jokisen uutisanalyysi ”Meissä kaikissa asuu pieni schettino” (21.1.) viitoittaa tietä tähän. On liian helppoa vain tuomita kapteeni, vaikka oikeuden edessä hän on kaiken saatavilla olevan tiedon valossa selvästi syyllinen, suorastaan rikollinen. Samalla tavalla kuin Joseph Conradia lukiessa, on meidän turmalaivan tapahtumia peilatessamme kysyttävä rehellisesti itseltämme kiperiä kysymyksiä. Turmeleeko jatkuva kylläisyys arvostelukykyämme? Mitä, kun tosipaikka koittaa: onko meistä kantamaan vastuumme? Ääritilanteessa, kuten turmalaivan kohdalla, se saattaa tarkoittaa hengenvaaraa. Kuten Jokinen ja hänen lainaamansa Francesco Merlo toteavat, rannalta huutelijoita riittää. Ulkopuolelta käsin on aina helppo olla urhea.

Kolmanneksi, tapahtumat osoittavat, kuinka suuri tarve hyveiden vaalimiseen ja valmiuden ylläpitämiseen on. Vastuulliset työntekijät muistuttavat itseään siitä, mitä ja ketä varten heidän tehtävänsä on olemassa: muita. Ainoastaan tämä hyvin haastava nöyryyden ylläpitäminen voi ehkäistä sen, ettei ministeri kuvittele olevansa muiden yläpuolella tai kapteeni luisu omaan valhetodellisuuteensa. Sama pätee meidän kaikkien muiden tehtäviin, oli niillä minkäkokoinen vaikutusvalta tahansa.



P.S. Jutun käsittely antaisi jälleen aiheen myös pohtia sitä, mitä ja miten länsimaissa uutisoidaan. Se, että esimerkiksi Helsingin Sanomat käytti juttuun kahtena peräkkäisenä päivänä valtavankokoiset otsikkosivun valokuvat, nostaa kritiikin rikkaisiin kohdistuvien tapahtumien ylettömästä korostuksesta maailman kaikkiin muihin tapahtumiin nähden. Tarina on kiinnostava, ja se myy; onko se riittävä peruste sen laajaan käsittelyyn? Tässä tapauksessa lieventävä asianhaara on, että tarina vie niin syviin ihmisluontoa käsitteleviin vesiin, että siitä on mahdollisuus kenties oppia jotain. Paljon turhempiakin tarinoita korostetaan lehdistössä. 

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Ekoteologiaa


Ensimmäinen ekoteologian luentosarja alkaa yliopistolla 19.1.

On ollut mielenkiintoista valmistella ensimmäistä kokonaista luentosarjaa, josta on vastuussa. Koko lukuvuoden 2010 käytännössä keräsin ekoteologista aineistoa, ja tänä lukuvuonna on tuntunut sangen hyvältä tyhjentää päätä paperille. Se, että nyt voi käsitellä asioita myös suullisesti toisten ihmisten kanssa koko kevään ajan, on motivoiva ja haastava asia.

Kaksi mahdollista väärinkäsitystä on saman tien kumottava. Ensiksi, ekoteologiaa on toki opetettu Helsingin yliopistossa sisällön puolesta ennenkin, muttei näin laajasti, eikä tällä nimikkeellä. Jo Martti Lindqvist sisällytti etiikan ja ekumeenikan luentoihinsa ekoteologisia teemoja 1970-luvun loppupuolella, mutta sen jälkeen opetuksen tarjoaminen aiheeseen liittyen on ollut hyvin satunnaista. Timo Veijolan raamatuntutkimuksen luennot ja Suvielise Nurmen ympäristöetiikan luennot ovat olleet käsittääkseni ainoiden laajempien kokonaisuuksien joukossa.

Toiseksi, en onneksi ole täysin yksin tästä vastuussa, vaan yliopistonlehtori Heikki Pesonen on ollut olennaisessa osassa koko kurssin synnyssä. Heikki on tehnyt jo pidempään uskontotieteellistä ympäristötutkimusta, johon hän sai myös tietokirjan kirjoittamisapurahan, minkä vuoksi vastaan periodista 3 yksin. Periodissa 4 myös Heikki on mukana, kun käsittelemme opiskelijoiden ryhmätöiden pohjalta syventäviä teemoja, kuten ekofeminismiä, prosessiteologiaa ja vapautuksen ekoteologioita.

Olen pitkään ollut innostunut opettamisesta, aina sijaisopettajan arjesta alkaen. Pastorin työ tarjosi siihen erilaisia tilaisuuksia. Viime aikoina käytännön ekoteologian koulutukset ja luennot ovat tuoneet hyvää vaihtelua kirjamaailmaan: hyvin monesta syystä olen kiertänyt mielelläni eri puolilla Suomea puhumassa ja keskustelemassa. Yliopistomaailmassakin olen puhunut, mutta tämä on ensimmäinen laajempi kokonaisuus.

On metkaa miettiä, mitkä rakenteet ja työtavat palvelisivat oppimista parhaiten. Käytännön opetustilanteissa olen tottunut virittävien, prosessoivien ja ylipäätään osallistavien metodien käyttöön; yliopistolla frontaaliopetus eli edestä puhuminen on suuremmassa osassa, mutta pyrin silti yhdistämään hyväksi koettuja menetelmiä myös luentosaliin. Oman lisänsä tilanteeseen tuo se, että luentosarja on mahdollista liittää monitieteellisten ympäristöopintojen HENVI-kokonaisuuteen. Paikalla on siis myös luonnontieteilijöitä ja muiden humanistis-yhteiskunnallisten tiedekuntien väkeä.

Suoritin itse HENVI-johdantokurssin syksyllä: oli mielenkiintoista tutustua eri ympäristöalojen väkeen ja näkökulmiin. On hyvä, että humanistit ja luonnontieteilijät, eri variaatioineen, joutuvat ja pääsevät samaan tilaan. Haasteena on yhteisen kielen löytyminen, maailmojen kohtaaminen. Omalle luentosarjalleni se merkitsee sitä, että ymmärrettävyyden on oltava kunnossa.

Joseph Sittler, väitöskirjani kohde, piti tavoitteenaan juuri tätä: julkista keskustelua teologiasta tavalla, joka on ymmärrettävää ihmisille, jotka ovat aiheesta kiinnostuneita. Kaikkia kristinuskon perusasioita ei voi aina kerrata, mutta perustavimpia ja syvimpiä asioita on usein syytä sanoittaa tilanteeseen soveltuvalla tavalla. Kyse on myös ajattelun selkeydestä: jos teologisen ajatusrakennelman aidosti ymmärtää, pitäisi olla myös mahdollista kertoa siitä tavalla, joka on ymmärrettävää. Oma lukunsa on se, että tiedemaailman ihmisillä (ja muissakin maailmoissa, toki) on usein kiusaus todistella pätevyyttään käyttämällä vaikeaa ja teknistä kieltä. Kuitenkin, jos tieteen (tai vaikkapa uskonnon) perimmäinen rooli muita palvelevana toimintana otetaan tosissaan, ei pätevyyden merkkinä ole vaikeatajuisuus vaan ymmärrettävyys.

Sitä lähdetään tavoittelemaan Helsingin yliopiston päärakennuksen salissa 8 torstaisin klo 12.15-13.45, 19.1.-3.5. Tervetuloa kuuntelemaan luentoja ja osallistumaan keskusteluun, vaikket koko kurssia suorittaisikaan! Luentojen aiheet ja aikataulun löydät tästä linkistä, joka vie ekoteologia-blogiin.

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Vuosikatsaus 2011


Pieni katsaus kuluneen vuoden kirjoituksiin.

Ensiksi, kiitos sinulle, blogin lukija. Tämä ajatuksista ja aforismeista alkanut blogi on kehittynyt moneen suuntaan: joskus matkakertomukseksi, välillä esseetyyliseksi. Olet pysynyt matkassa; tai ainakin osa, ja ehkä joku uusikin on saapunut apajille. Jos tilastoissa ei näkyisi kävijöitä, ei tätä kovin pitkään viitsisi tehdä.

Kirjoituksiin keskittyvässä blogissa ovat vuosikatsauksen aiheena kirjoitukset, eivätkä yleiset elämäntunnot. Suurin osa maailman julkaisuistahan keskittyy jälkimmäisiin, joten tässä edes pientä vastaiskua.

Jos joku haluaa tutustua vuoden 2011 kirjoituksiini, niitä löytää ennen kaikkea seuraavista lehdistä: Crux, Diakonia, Hiljaisuuden ystävät, Pikkuväki. Kirjoitin luvun kirjaan Tulkoon sinun valtakuntasi (Pipliaseura), ja yhdessä Kaarina Hakkaraisen kanssa työstimme seurakuntien ja koulujen yhteistyön käsikirjan (Seurakunta ja koulu, LK-kirjat, tammikuu 2012). Muutama kirjoitus löytyy Kotimaa- sekä Kirkko ja kaupunki –lehdistä, ja eräistä muista julkaisuista. Akateemisempien artikkeleiden julkaisu venyi vuoden 2012 puolelle: keväällä on luvassa muutama.

Suurimmassa osassa kirjoituksista on teemana luonto, ja usein ekoteologia. Tutkimani Joseph Sittlerin lisäksi olen saanut yhä enemmän vaikutteita H. Paul Santmirelta, Reinhold Niebuhrilta, Aldo Leopoldilta ja John Muirilta, mikä näkyy teksteissäni. Monen taiteilijan tuotanto herätti paljon ajatuksia luontosuhteeseen liittyen, mutta suurin osa näistä vaikutteista on vielä julkikirjaamatta. Toivottavasti intoa riittää siihen; Renee McGinnisin taiteesta kirjoitin Kirkko ja Kaupunki -lehteen, mutta tähän päivään mennessä en tiedä juuri ketään, joka olisi kirjoituksen lukenut. Tämä ei tarkoita, etteikö heitä olisi; mutta syviä ongelmia liittyy kirjoituksista palautteen saamiseen ja sitä kautta motivaation ylläpysymiseen.

Kirkkopoliittinen tilanne on ollut sen verran vakava, etten ole kyennyt pysymään erossa pyrkimyksistä lieventää jännitteitä, edes hivenen. Syksyllä 2010 kirjoittamani Kenen kirkko? –blogi sai jatkoa kirjoituksilla Kotimaa-lehteen. Tiedän, että moni kannattaa ”sisä-ekumenian”, kristittyjen yhteyden etsimisen entistä vahvempaa painotusta. Mutta sen edistyminen vaatii eri osapuolilta vakavaa itsetutkiskelua.

Opiskeluaikana olin paljon tekemisissä teologikoulutuksen pohdiskelun kanssa, ja Kirkkonummella toimin asian parissa ennen kaikkea teologiharjoittelijoiden ohjaajana. Palasin pitkästä aikaa näihin teemoihin Crux-lehden opiskelijanumerossa. Itselleni olivat opiskeluaikana tärkeitä ne kirjoitukset, joita vasta-aloittaneet pastorit julkaisivat. Tämän vuoksi uudelleenjulkaisin ensimmäisen pappisvuoden aikana tekemäni Pastor Bonus –blogikirjoitukset, tavoitteenani tarjota niitä opiskelijoiden ulottuville. Loppujen lopuksi tämä Papin alkutaival-blogi ei ole ollut esillä juuri missään, eikä luultavasti juuri kukaan opiskelija ole sitä löytänyt; mutta tulihan tehtyä.

Pyhiinvaellus on aihealue, jossa yhdistyvät monet kiinnostavat juonteet: matkailu, uskonto, luonto, harrastaminen, vastakulttuuri… Olen iloinen, että jotain tästäkin kiehtovasta maastosta tuli kirjoitettua; ja Itä-Savo-, Retki- sekä Sana-lehtien haastatteluissa nousi esiin lisää teemoja. Varsinaiset kaikista syvimmät ja kokonaisvaltaisemmat aiheeseen paneutuvat kirjoitukset odottavat nekin vielä vuoroaan, aikaresurssien ja innostuksen löytäessä toisensa. Pyhiinvaellus-blogiin keräsin joukon kirjoituksia aiheesta.

Aina uudelleen havahdun siihen, kuinka keskeisiä elämämme muokkaajia media ja internet nykyään ovat. Vuonna 2011 tämä tuli monin tavoin esille. Japanin tsunami- ja ydinvoimakriisin yhteydessä tästä kirjoitinkin. Kirkon hengellinen työ verkossa –hankkeen piirissä pidän keskeisenä ymmärryksen kasvattamista siitä, kuinka vahvasti (sosiaalinen) media muokkaa elämäntapaamme. Pyynnöstä kirjoitin tästä Diakonia-lehteen (nro 4), oma-aloitteisen susien puolustamisen lisäksi (nro 5-6).

Elämän ytimessä ovat kasvatukselliset kysymykset, ja niin myös tämän vuoden kirjoituksien. Kenties tärkeimmäksi työksi nousee Seurakunta ja koulu –käsikirja, johon on koottu monen seurakunnan ja henkilön panosta kristilliseen kasvatukseen. Teosta on työstetty leipätyön ohella suurella vaivalla, mutta myös ilolla, ja toivon että se näkyy lopputuloksessa. Yhteistyö Kaarina Hakkaraisen kanssa oli hedelmällistä, ja työryhmä tarjosi taustatukea. Toin kirjaan tiettyjä lapsiteologian ja ekoteologian korostuksia, joiden toivon osoittautuvan hedelmällisiksi. Aika näyttää.

Tässä vaiheessa kaikki paitsi uskollisimmat blogilukijat lienevät jo vaihtaneet sivustoa, pitkän selostuksen jatkuessa. Sokerina pohjalla on kuitenkin viite kirjoituksiin, jotka ovat itselleni eräs vuoden kohokohta tekstien joukossa: leikkiin, lapsuuteen ja luontoon syventyvät esseet Pikkuväki-lehdessä. Suuresti kunnioittamani Martin E. Marty esitteli hämmentävästä kotikirjastostaan Hugo Rahnerin Man at Play –teosta, jonka hän näki Joe Sittlerin antropologian kuvaukseksi; tämä oli ratkaiseva kimmoke siihen, että jalostin Räfsön kotakappelissa aina syksyisin isosleireillä esittelemiäni leikin teologian ajatuksia pidemmälle. Pikkuväen leikki-teemanumero (6) oli mainio kokonaisuus; seuraava kirjoitus, Lapsi ja metsänvartija, ilmestyy alkuvuodesta 2012.

”Lukeminen kannattaa aina”, toivottavasti; ehkä kirjoittaminenkin joskus? Antoisia luku- ja kirjoitushetkiä vuodelle 2012 toivoen, P.