lauantai 29. elokuuta 2009

Pimeyden sydän

Harvoin kohtaa kuvaukseltaan yhtä vaikuttavaa elokuvaa kuin Coppolan Ilmestyskirja. Nyt. Redux. Valon ja varjon vaihtelu kuvaa olemassaolon veitsenterällä elämistä hämmästyttävän hienovaraisesti. Pilvet, valonsäteet, sävyt kertovat tarinaa päähenkilöiden kasvojen lisäksi. Tämä jos mikään on eksistentialistista elokuvaa, olemassaolon kokonaisvaltaista kokemusta tavoittelevaa.

Joseph Conradin pienoisromaani Pimeyden sydän, jota elokuva versioi, on vuorostaan hämmentävä kielellisen kuvauksensa syvyydessä. Uskomattoman kertomisvoimaiset lauseet piirtävät esiin Afrikan ja ihmisen sydämeen käyvän jokimatkan kokemuksen: kuin jonkin elävän ja toden.

Kirjan kertomistilanne on vene Thames-joella: rinnastus Britannian ”kehitysmaa-aikojen” ja kirjan kuvaaman imperialismin ajan välillä on huima. Jokin ajaa ihmisen eteenpäin, valtaamaan – käyttämään valtaa. Onko tuo jokin syvällä, pohjimmiltaan puhdasta eteenpäin menemisen uteliasta ja hyväntahtoisena itseään pitävää draivia? Vai onko sen lähtökohta todellakin pimeyden sydämessä – jonne se myös vie? Ja ovatko erottelut mahdollisia: vai onko ihminen aina monisävyinen, hyvän ja pahan sekamelska?

Kirjassa ja elokuvassa on vahva yksilön ja yhteisön välisen suhteen kuvaamisen näkökulma. Päähenkilöt ovat menneet yhteisön turvallisten, totuttujen rajojen tuolle puolen: Kurtz molemmissa teoksissa, mutta jokimatkaajat Marlow ja Willard myös. Kurtz on ylittänyt rajan pysyvästi: matkamiehet horjuvat tunnetun ja tuntemattoman välillä. Ja heitä piinaa se kiusallinen näkökulma, jonka tuttuun yhteisöön saa ulkopuolelta: sen näkeminen, kuinka pimeyden sydän ei ole heistä kaukana vaan heidän keskellään, vaikka yhteiskunta sen yrittääkin peittää ja unohtaa.

Molemmista vahva suositus, kirjasta ja elokuvasta: kunhan on riittävästi aikaa (ja päivisin valoa, ettei pimeys käy liialliseksi). Lopputeksteistä selvisi, että elokuvaajana oli Vittorio Storaro, Bertoluccin elokuvista tuttu valon mestari: hämmentävän herkkävaistoinen taitaja. Täytynee jatkaa hänen elokuviensa etsimistä. Conradin Nostromo jatkaisi laivateemaa: saisikohan sen matkattua?

torstai 20. elokuuta 2009

Susitaipaleelta

Lähes sata kilometriä metsämaisemaa. Autuasta.


Pohjois-Karjala tarjoaa vielä kohtalaisen käymättömiä korpimaita. Tosin suomalainen metsä ei ole entisensä: nykyään Lapin eteläpuolella on vaikeaa ellei mahdotonta löytää pistettä, josta olisi pidempään kuin kilometri lähimmälle (metsäauto)tielle. (Näin Jussi Kivi toteaa mainiossa Kaunotaiteellisessa eräretkeilyoppaassaan.) Metsät on kesytetty.


Susitaival kulkee myös enimmäkseen talousmetsissä. Onneksi hyvin hoidettu talousmetsä on vielä kelpo kulkea. Valitettavasti myös toisenlaista metsätaloutta ilmenee, ja paljon.


Susitaipaleelle on löydetty kilometrikaupalla kapeita hiekkaharjuja, joiden päällä polku kulkee männikön halki. Vierelle levittäytyvät suloiset kangasmetsät, sammalpeite, sienet ja mustikat. Suuret ja pienet järvet aukeavat ympärille, lähes rakentamattomina. Ja sitten, yhtäkkiä, polku törmää avohakkuualueisiin. Valtava kontrasti, paratiisin kunnailta helvetin autioon risukkoon. Miten kohtelemme metsiämme?


Kuvia löydät tästä linkistä.

torstai 13. elokuuta 2009

Älyvapaa vaellus


Kuinka ajattelematonta!

ja ihanaa.


Vaellus on parhaimmillaan älyvapaata:

on vain

kulkee

tie vie.


Olemme niin kiinni järjessämme

kaikissa arkipäivän askareissa:

kuinka hyvää tekeekään pelkistyä

älytä olla vain yhdessä ajatuksessa.



Jotain kertoo kulttuuristamme se, että tyhmyyttä kutsutaan älyvapaudeksi ja huolimatonta toimintaa ajattelemattomaksi. Äly ja ajatus ovat suurimpien lahjojen joukossa, mutta myös toisinaan kahleita. Joskus älyvapaus on hyvin vapauttavaa. Ja ajattelemattomuus arvo itsessään, oikein ymmärrettynä.

keskiviikko 5. elokuuta 2009

Yltäkylläisyys


Kylläinen

hän sanoo kyllä

kaikki on yes


Yltäkylläinen

silloin on menty yli

pudottu kylläisen alueelta


eisyys?

eines.