Miksi pidin Tolkien-messusta

Temppeliaukion kirkossa 11.8.2013 pidetyn Tolkien-teemaisen messun analyysi.

Ensiksi: koska otsikko on harhaanjohtava. Kyse oli ensisijaisesti messusta. Seurakunnan sunnuntaijuhlasta. Vasta toissijaisesti oli kyse Tolkien-teemaisesta messusta. Tämä kävi hienosti selväksi heti johdantosanoista.

Toiseksi: koska Tolkienin teokset sisältävät paljon kristillisesti olennaista. Teologiaa voi esiintyä myös kertomusten muodossa, ilman yksioikoisia opetuksia. Tämä messu tavoitti monia keskeisiä teologisia teemoja, jotka ilmenevät Tolkienin kirjoissa:

• Vähäpätöinen voi olla lopulta suurta. Ulkonäkö pettää.
• Maailmankaikkeus on lopulta hyvä, vaikka pahuus riivaa sitä. 
• Kaikista urheimmatkaan kuolevaiset olennot eivät ole täydellisiä, vaan lankeavat kiusauksiin, kuten sankarillinen Frodokin lopulta teki. 
• Viime kädessä armo pelastaa meidät. 

Kolmanneksi: koska messu tavoitti lukuisia ihmisiä, jotka eivät usein – jos koskaan – käy kirkossa. Messun vire oli avoimen ja positiivisen kristillinen, ja se suuntautui evankeliumin tarjoilemiseen fantasiakirjallisuuden ystäville, joita oli Helsingissä koolla erityisessä tapahtumassa.

On todettava, että messuun liittyi myös ongelma. Kun mediassa huudellaan Tolkien-messusta ja haltiakielisestä psalmista, käy hyvin helposti niin, että juttu vaikuttaa julkisuushakuiselta tempaukselta. Kirkko näyttäytyy sirkustemppujen esittäjänä, joka epätoivoisesti kerjää huomiota. Tästä ei kuitenkaan ollut kyse Tolkien-messussa, ei ainakaan järjestäjien päämotiivina tai sen vaikutelman perusteella, mikä messusta syntyi paikalla olijalle. Julkisuus on hyvin vaikea laji: sitä tarvitaan, jos halutaan tavoittaa muuten etäällä olevia ihmisiä, mutta siinä on aina riskinsä.

P.S. Mitä muuten tapahtuisi, jos Tolkien-messun sijaan julkisuudessa pyörisikin tieto ”C.S. Lewis –messusta”? Veikkaisin, että se ei herättäisi yhtä suurta aprikointia. Onko niin, että Lewis on laajemmin hyväksytty kristilliseksi ajattelijaksi, vaikka molemmilla näistä ystävyksistä on erittäin syvällistä teologiaa?  ”Narnia-messu” olisi eri asia, mutta Tolkien-messuakaan ei kutsuttu vaikkapa Hobittimessuksi, ja silti kaikenlaisia ”suippokorvat siellä kokoontuu” -lausumia olen kuullut.

P.P.S. Messun saarna (Petri Tikka)

Kaste helluntaina

Vastakastettu vauva nostetaan ylös, iloinen huuto kajahtaa seurakunnasta ja väki saapuu parvena kastemaljan ympärille siunaamaan uutta tulokasta.

Tämä kaste tapahtui Chicagon luterilaisessa Augustana-seurakunnassa, jonka jumalanpalveluselämää oli ilo seurata. Se oli ensimmäinen tuntemani paikka, jossa yhdistyivät sekä liturgiset hienoudet että vahva yhteistunnelma. Koska asiaa oli pitkään työstetty ja eletty todeksi yhdessä, seurakunta ymmärsi, mistä liturgian kielessä oli kyse ja liittyi täysin sydämin tapahtumiin. Oli opettavaista huomata, että jopa evankeliumikirjan kantaminen keskikäytävälle voi olla aidosti ymmärrettävä kunnioituksen ele. (Suomessa se yleensä näyttäytyy pönötyksenä.)

Kaste jumalanpalveluksen yhteydessä on vaikuttava tapahtuma. Suomessa se tuntuu harvinaiselta, mutta maailmalla se on yleistä. Olennainen taustatekijä on seurakunnan sosiaalinen tilanne: pohjoismainen kansankirkko on erityinen ilmiö. Siellä, missä seurakunnat ovat tiiviimpiä tietyn ihmisryhmän joukkoja, on seurakuntaan kuuluminen suurempi osa identiteettiä ja silloin on luonnollista, että kastejuhla pidetään muun seurakunnan kanssa. Tätä kohtaa vaikkapa unkarilaisissa luterilaisissa seurakunnissa ja myös ulkosuomalaisseurakunnissa.

Monen tekijän summana päätimme, että oma lapsemme kastetaan seurakunnan yhteisessä jumalanpalveluksessa: Helsingin tuomiokirkon (kotikirkon, kirjaimellisesti!) helluntain messussa sunnuntaina 19.5. klo 10. Tuomiokirkossa emme todennäköisesti kokoonnu parvena koko seurakunnan voimin kastemaljan luo, mutta muu vahva yhteisyys toivottavasti korostuu.

Kuulin taannoin, että erään seurakunnan pappeinkokouksessa oli käsitelty sitä, kuinka olisi mukavaa, että kasteita olisi useammin messujen yhteydessä. Kyse on kuitenkin seurakunnan syvimmästä ytimestä. Eräs pastori kommentoi tähän, että idea on hyvä, sillä nykyajan kulttuurissa ihmiset haluavat mielellään olla esillä ja julkisuudessa. Eli tulijoita voisi löytyä.

Ehkä joku ajattelee, että mekin vain haluamme olla esillä, kun lapsi kastetaan julkisesti. Meille kyse on kuitenkin jostain valtavasti syvemmästä. On ollut hyvin koskettavaa kuulla, kuinka moni ihminen on rukoillut lapsemme puolesta jo ennen hänen alkuaan ja ennen hänen syntymäänsä. Monet heistä käyvät Helsingin tuomiokirkossa messussa, ja kaikki muutkin mahtuvat sinne kirkonpenkkiin. Tuntui hyvältä ja oikealta järjestää yhteinen juhla, koska asia on ollut niin yhteinen.

Se, miten Pyhä Henki johdattaa ihmisiä maailmassa, herättää usein hymyilyä. Tällä kertaa huvittavaa oli se, että emme mitenkään suunnitelleet kastetta helluntaiksi: päivämäärä 19.5. oli vain sellainen, joka sopi kaikille olennaisille osapuolille, kun asiaa suunniteltiin hyvissä ajoin (kuten Suomessa täytyy). Vasta myöhemmin valkeni, että sehän on helluntai: kristinuskon historian keskeinen kastepäivä. Pietarin helluntaipuhe lausuu:

”Tästä siis saa koko Israelin kansa olla varma: Jumala on tehnyt Jeesuksen Herraksi ja Messiaaksi – tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte.” Kuullessaan tämän kaikki tunsivat piston sydämessään, ja he sanoivat Pietarille ja muille apostoleille: "Veljet, mitä meidän pitää tehdä?" 

Pietari vastasi: ”Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen. 

Teitä tämä lupaus tarkoittaa, teitä ja teidän lapsianne, ja myös kaikkia niitä, jotka ovat etäällä – keitä ikinä Herra, meidän Jumalamme, kutsuu.”
(Ap.t. 2:36–39)

Kaste on sekä yksilön että yhteisön asia, kuten koko kristinusko. Seurakunta tukee kastettavaa, mutta samalla yhteinen kastejuhla vahvistaa seurakuntaa: se muistuttaa siitä, mistä tässä kaikessa on kyse. Ihminen, samaan aikaan pieni ja suuri, on Jumalan rakastama ja hänen huolenpitonsa alla. Kasteessa elää yhtä aikaa sekä syntymä että kuolema. Jotain vanhaa kuolee, jotain uutta syntyy ja ihminen valmistetaan koko elämän matkaa varten: myös kerran aikanaan tapahtuvaa fyysistä kuolemaa varten. Kasterukouksissa sanoitetaan varjeluksen pyyntö koko elämän tielle, aina taivaan kodin porteille asti. Kaikki toivovat, että tie olisi pitkä ja rikas, mutta jokaisen erilaisen tien puolesta rukoillaan.

Helluntain ohella toinen keskeinen kasteeseen liittyvä kirkkovuoden pyhä on pääsiäinen, joka on perinteisesti ollut kastepäivä. Väkevää symboliikkaa liittyy siihen, että pääsiäisyön pimeydessä kastettava liittyy Kristuksen kuolemaan ja herää pääsiäisaamun ylösnousemukseen veden, valon ja valkeuden kautta. (Floran blogi kertoo kuvaavasti tuoreesta pääsiäisyön kasteesta Helsingissä.) Siemen laskeutuu ensin maan pimeyteen ja sitten nousee rikkaana versona valoon!

Helluntaina iloitaan seurakunnan yhteydestä (”pyhäin yhteys, pyhä yhteinen seurakunta”, kuten uskontunnustus määrittelee), liitetään uusi jäsen valkopukuisten joukkoon ja kiitetään Jumalaa yhdessä kaikesta hyvästä. Tervetuloa mukaan erääseen meille hyvin erityiseen helluntaijumalanpalvelukseen!

Jos haluat muistaa meitä tai lasta, pyydämme, että sellaisessa tapauksessa harkitset kahta vaihtoehtoa. Ensiksi, messussa on paljon väkeä ja esimerkiksi koko Cantores Minores –poikakuoro; kryptassa on kirkkokahvit messun jälkeen ja kääretorttuja tarvitaan. (Jos teet sellaisen, liitäthän mukaan paperin siitä, mitä ainesosia leivonnaisessa on; ja jos ilmoitat meille, osaamme varautua siihen, montako kääretorttua on tekeillä.)

Toiseksi, lapsemme on jo aiemmin saanut ystäviltä runsaasti myös aineellisia lahjoja vaatteiden ja muiden tarvikkeiden muodossa. Sen sijaan maailmalla on paljon lapsia, joilta puuttuvat perustarpeetkin. Halutessasi voit tehdä lahjoituksen Kirkon Ulkomaanavun hätäapurahastoon: tili on FI33 1572 3000 5005 04 ja viestiksi voit laittaa ”Paavo Pihkalan kaste”. On hienoa nähdä, millaisen lahjoituksen voimme yhdessä tehdä vähäosaisten lasten hyväksi Paavon syntymän ja kasteen kunniaksi!

Lapsettomuus ja lapsi

Tahaton lapsettomuus on vaikeasti ymmärrettävä asia.

Ihmisen on yleensä vaikea ymmärtää sellaista, josta hänellä ei ole omaa kokemusta. Lapsettomuuden kohdalla asiaa vaikeuttaa se, että ihmisten kesken vallitsee yleensä sanomaton laki siitä, että ”normaaliin elämään” kuuluu lasten saaminen.

Tästä seuraa monenlaisia asioita. Yhtäältä moni ajautuu ajattelemattomuuteen. Tunnustan itsekin parikymppisenä mokanneeni asiassa: kun 35-vuotiailla pariskunnan jäsenillä ei kerran vielä ollut lasta, ilman muuta oletin, että he eivät vain ole halunneet sellaista. Onneksi en koskaan sanonut tätä heille, vaan ystäväni korjasi erehdykseni jo aiemmin. Kaikki eivät saa lapsia, vaikka haluaisivat.

Miksi tämä on niin vaikeasti sisäistettävä ajatus? Nykyään tilanne parantuu vähitellen, kun lapsettomuudesta puhutaan enemmän julkisesti, mutta asenteissa on yhä parantamisen varaa. Luulen, että yksi suuri syy on siinä, että lasten saaminen on niin syvällä kulttuurissamme ja biologiassamme. Se on asia, jota harvoin käsitellään tietoisesti koko laajuudessaan.

Moni ajattelee, että eihän nyky-yhteiskunnassa ole samanlaista normaaliuden ihannekuvaa kuin ennen, kun vaikkapa maalaisyhteiskunnassa tulevaisuus oli suoraan riippuvainen lapsista. Mutta olemme ihmiskunnan ikiaikaisen luonteen perillisiä enemmän kuin ehkä tajuamme. Ellei tietoista lapsettomuuden huomioimista tapahdu, ihminen luontaisesti olettaa, että lapsia saadaan.

Tämä koskee myös heitä, jotka itse haluavat lapsia. Lapsettomuus jää helposti kaukaiseksi uhkakuvaksi, ennen kuin se tulee lähelle: joko tuttavien tai oman tilanteen kautta. Lasten saamisen syvä kulttuurinen ja biologinen perimä meissä aiheuttaa sen, että lapsettomuuden kriisi on hyvin vaikea. Vaikka on totta, että elämässä on monia muitakin tarkoituksia, ei se helpolla lohduta lapsetonta. Etenkin naisten on erittäin vaikea päästä yli tahattomasta lapsettomuudesta.

Yhteys toisiin ihmisiin on sekä välttämätöntä selviytymisen kannalta että valtava haaste. Yhtäältä moni ei vielä tajua lapsettomuuden tuskaa, ja saattaa sortua sinänsä inhimillisiin mutta karmeisiin valelohdutuksiin: ”Tunnen pariskunnan, joka sai kuin saikin kahdentoista vuoden päästä lapsen!” tai ”Onhan myös mahdollisuus adoptioon”. (Vielä karseampi on tietysti oletus töihin keskittymisestä: ”Te olette sitten halunneet luoda uraa.”)

Toisaalta se, että tuttavat saavat lapsia, tuo vajaavaisuuden tunteen käsin kosketeltavaksi lapsettomille ystäville. Monen on vaikea välttää epäoikeudenmukaisuuden tai jopa kateuden tunteita. Usein seurauksena on kasvava ulkopuolisuus: kriisiaikana lapsiperheiden kanssa voi olla vaikea olla tekemisissä, ja sen jälkeen lapsiperheet viettävätkin luontevasti aikaa toisten lapsiperheiden kanssa.

Hädässä ystävä punnitaan. Tuttava, joka ymmärtää lapsettomuutta, on kriisissä olevalle valtava aarre. Samalla ahdingoissa koetellaan maailmankatsomusta, uskontoa.

Usko, toimiva parisuhde ja lähipiirin tuki olivat ainakin meille kahdelle ne tekijät, jotka auttoivat selviämään lapsettomuuskriisistä. Jos elämään suhtautuu siten, ettei siltä voi vaatia asioita, vaan kaikki on lahjaa, helpottuvat kateuden ja katkeruuden vaarat. Jos elämään suhtautuu siten, että toisten ilo on myös oma iloni, ei tuttavien perheenlisäys ole itseltä pois vaan lisää kaikille. Ystävät ja sukulaiset, joille voi kertoa myös vaikeista asioista, auttavat jaksamaan. Simpukka-yhdistys tekee loistavaa työtä.

Seurakunnat tarjoavat parhaimmillaan vertaistukea ja voimia jaksamiseen, esimerkiksi tyhjän sylin rukoushetkien kautta. Ja pahimmillaan seurakunnat ovat yhteisöjä, jotka korostavat tiettyä normatiivista perheihannetta, ja työntävät siten käytännössä poispäin erilaisia poikkeavia. Kontrasti Jeesukseen, joka liikkuu hyljeksittyjen parissa, voi olla valtava. Mutta lähtökohtaisesti useimmat kristityt yrittävät ymmärtää lähimmäisiään. Kirkon piirissäkin tarvitaan vain vielä selvästi enemmän keskustelua ja ymmärrystä poikkeavia kohtaan. Asenteet muuttuvat vain, kun asiat tulevat henkilökohtaisella tasolla lähelle: kasvot auttavat ymmärtämään.

Meidän kahden kohdalla lapsettomuuden kriisin saimme  - lahjaluonnetta on syytä korostaa, vaikka toki asiaan liittyy paljon ”omaa” työtä – käsiteltyä lopulta niin, että kykenimme elämään täydesti. Adoptio ei koskaan tuntunut meidän tieltä.

Jos olet hyväksynyt ajatuksen siitä, että et ole ikinä vanhempi kenellekään: et kerro yhdellekään omalle lapselle iltasatua, yksikään lapsenlapsi ei valvo vuoteesi vierellä kun olet vanha ja raihnainen – jos olet hyväksynyt tämän ajatuksen, et ole koskaan enää täysin entisesi. Elämässä on monia teitä, monia merkityksiä, monia tapoja palvella. Omat lapset eivät ole ainut tie, mutta kylläkin tavattoman suuri ja siunattu tie.

Tällaisen tilanteen keskelle saapuva täysin yllättävä raskausuutinen on järisyttävä – niin kuin se on hyvä ollakin! Suurta huumoria liittyy siihen, että myös vuosikaudet tahattomasti lapsettomana ollut yllättyy perinpohjin raskaudesta. Elämä lähtee uuteen suuntaan, maailma näyttää erilaiselta ja miksi ihmeessä nuo ihmiset rautatieasemalla kävelevät aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut?

Lapsettomuus aiheuttaa myös sen, että lapsen turvallista kehitystä ei pidä itsestäänselvyytenä. Lapsen mukanaan tuoma asia on paitsi suuri ilo, myös huoli. Mutta kuten elämässä yleensäkin, voi vain luottaa, tehdä voitavansa ja rukoilla. Elämä on heittäytymistä – ja luottamista käsivarsien olemassaoloon.

Ultraäänikuvauksessa vieraileminen vahvistaa väkevästi ymmärrystä siitä, että lapsi on lapsi jo kolmen kuukauden iässä. Kyljen kääntäminen ja sormien heiluttaminen sykähdyttävät. Jokaisesta terveyteen viittavasta uutisesta voi vain olla valtavan kiitollinen.

On vaikea kuvata, miten paljon mieltä ilahduttaa ystävien ilmaisema ilo ja tuki lapsen johdosta. Sydämellinen, suuri, lämmin kiitos! Ja iso myötätunnon osoitus teille, jotka olette vielä tahattomasti lapsettomia. Vaikka se olisi vaikeaa, eläkää!

Joulutervehdys: luonto ja joulu

Luonnontieteilijän joulu ja ympäristö

(Puhe Kumpulan kampuksen ympäristö-teemaisessa jouluhartaudessa 16.12.2011)

Onko luonnontieteilijällä erityissuhde jouluun?
Onko joulu erityisen vaikea asia luonnontieteilijälle, joka tutkii luonnon toiminnan säännönmukaisuuksia, kun joulun tapahtumat ovat nimenomaan poikkeuksia sääntöihin?
Miten sellaiset myyttiset, jopa sadunomaiset asiat kuin neitseestäsyntyminen, taivaalla loistava tähti jota on vaikea sijoittaa astronomisesti, ja ylipäätään persoonallinen Jumala joka syntyy ihmiseksi, miten nämä yhdistyvät luonnontieteilijän maailmankuvaan?

Ei ole yllätys, että monelle luonnontieteilijälle ne eivät olekaan sopineet; ja tässäkään salissa tänään eivät liene paikalla kaikkein skeptisimmät luonnontieteilijät. Mutta nykyään moni yllättyy siitä, kuinka useat merkittävät luonnontieteilijät historiassa ja nykypäivänä ovat samalla maailmankatsomukseltaan uskonnollisia, myös kristillisiä. Joulun sanoma on selvästi ollut löydettävissä ja hyväksyttävissä myös luonnontieteilijöille.

Tänään en halua käyttää koko puhetta keskusteluun uskonnon ja tieteen suhteesta, vaikka Dawkinsin ja muiden ärhäköiden uusateistien haaste on herättänytkin suuren keskustelun uskosta ja ateismista – molemmista maailmankatsomuksina. Sen osalta suosittelen Aku Visalan kirjoja, ja puhun tieteilijöiden sijaan luonnosta, tuosta sanasta joka määrittää luonnontieteilijöitä, ja joka on keskeinen joulun sanoman kannalta. Joulun lapsi syntyy luonnon keskelle, ja tällä on seurauksensa kaikelle luonnolle.

Yliopistolla kun olemme, ei tosin jouluhartaudessakaan voi välttää kysymystä siitä, mitä luonnolla tarkoitetaan. Sana on lopulta niin vaikeasti määriteltävä ja hallittava, että havaintojeni mukaan erityisesti luonnontieteilijät usein nykyään välttävät koko luonto-sanan käyttöä, nimestään huolimatta! Esimerkiksi Helsingin yliopiston monitieteellisten HENVI-ympäristöopintojen eri luennoilla tämä käy selkeästi ilmi. Yläkäsitteenä käytetään enimmäkseen ympäristö-sanaa, mutta se on ongelmallinen asia, ja myös jouluun liittyvällä tavalla, kuten vähän myöhemmin väitän.

Perusongelman näiden sanojen suhteen voi kiteyttää kysymykseen siitä, onko ihminen läsnä kyseisen sanan merkityssisällössä. ”Ihminen ja luonto”; sisältyykö sanankäyttöön aina tietty erottelu? ”Lähdetään luontoon”, eli jonnekin pois kaupungista, yleisen ymmärryksen mukaan. Siellä, missä ihminen on, ei tunnu olevan tilaa sille mitä kutsumme luonnoksi: ja kuitenkin juuri luonnontieteilijät ovat osoittaneet mitä moninaisimmilla tavoilla, kuinka ihmiset ovat lukuisten sidosten kautta yhteydessä muuhun luontoon, siitä täysin riippuvaisia ja monin tavoin sen muokkaamia. Tästä asiasta ei kuitenkaan onnistuta pakenemaan käyttämällä ympäristö-sanaa: siinä on jälleen oletuksena jokin keskipiste, jonka ympärillä ympäristö avautuu. Vaikuttaa siltä, että ihminen on erittäin taidokas eristämään itsensä myös ympäristö-sanan merkityspiiriin kuuluvuudesta. Syksyn HENVI-luennolla eräs luonnontieteiden opettaja käytti näitä sanoja aikaamme kuvaavalla tavalla: ympäristö oli yläkäsite, ja luonto oli ei-inhimillisten luontokappaleiden ympäristö! Missä ihminen sitten on?

Tässä kohtaa tulen siihen, miten tämä liittyy jouluun. Kristityt uskovat, että Jeesus, joulun lapsi, on Jumalan Poika, joka syntyy ihmiseksi: hänellä on sama luonto kuin ihmisillä (kahdessa hivenen eri merkityksessä!), mutta hän on myös jumalallinen. Sanoisimmeko, että Jeesus syntyi osaksi samaa ympäristöä? Että hänellä on sama ympäristö kuin muilla? Vai että Jeesus syntyi osaksi samaa luontoa, sen keskelle ja sen keskeltä, ja että hänellä on sama luonto paitsi ”ympäristönä”, myös oman ruumiinsa rakenteena?

Ydin, tärkein asia tässä on mielestäni siinä, että Jeesuksessa, joulun lapsessa, kaikki tulee yhteen. Aine, materia, luonto – mitä sanaa käytämmekään ja millaisten vivahteiden kanssa – kantaa jumalallista, pyhää. Jeesuksen syntymässä, jota joulu juhlii, tapahtuu inkarnaatio: kirjaimellisesti lihaksi tuleminen, aineelliseksi syntyminen. Tämän lapsen myöhemmän elämän ja työn kautta Jumalan valtakunta tulee todelliseksi maan päällä käsinkosketeltavalla tavalla; Jeesus puhuu siitä niin konkreettisin kuvin, että osa väestä, niin tuhansia vuosia sitten kuin tänäkin päivänä, odottaa Jumalan valtakunnan tulemista valtiona, maanpäällisenä valtakuntana. Mutta Jumalan valtakunta ei tarkoita maallista valtakuntaa, vaikka se onkin läsnä jo maan päällä: ”Jumalan valtakunta on teidän keskellänne, sisäisesti teissä”, sanoo Jeesus evankeliumissa (Luuk.17:21). Pelastava todellisuus on totta, sen merkit ja myös sisällöt ovat aineellisen maailman, luonnon keskellä ja osia siitä; mutta se ei ole valtio. (Sivumennen sanoen, Mika Waltarin historialliset romaanit sisältävät useamman kuvauksen historiallisista yrityksistä rakentaa jumalanvaltakuntia maan päälle, ja näiden yritysten karmeista seurauksista.)

Joulu, se, että Jeesus syntyy luonnon keskelle ja sen osaksi, tuo pyhän ja jumalallisen arjen keskelle. Uskonto ei ole enää salainen kultti tai maailmasta vetäytymistä, vaan keskellä elämää tapahtuvaa Jumalan valtakunnan etsimistä ja todeksi elämistä: sitä, mitä kristityt kutsuvat Kristuksen seuraamiseksi. Se tarkoittaa kutsumusta palvella toisia, jopa kärsiä toisten puolesta. Se tarkoittaa kutsumusta edistää yhteistä hyvää, eikä sortua pelkkään itsekkyyteen. Se tuo uskonnollisen ulottuvuuden, jos sitä näillä sanoilla kutsumme, myös luonnontieteilijöiden työhön ja vapaa-aikaan: uskonnolliselle ihmiselle kaikki, mitä hän kokee ja tekee, on yhteydessä hänen maailmankatsomukseensa. Tieteenetiikalle on vankat seurauksensa lähimmäisenrakkaudesta, ja myös sellaisella tavalla, joka liittyy siihen mitä useimmin kutsumme luonnoksi, eli eläimiin, kasveihin ja ekosysteemeihin. Luonnon ja joulun yhteydestä kertoo runo, joka on sävelletty myös virreksi, numeroltaan 463: Anna-Maija Raittilan teksti, josta nyt luen.

1. Kanssa luomakuntansa
liiton solmi Jumala.
Liikkumaan ja kasvamaan
kaiken loi hän päälle maan.
Itse Herra taivasten,
lunastaja ihmisten,
syntyi seimeen eläinten.

2. Ihmiselle uskottiin
valta luontoon, eläimiin.
Hän sai niistä ystävän
uskollisen, väkevän.
Hengitykseen härkien,
tyyneen lämpöön aasien
syntyi Herra taivasten.

3. Luonnon varjelijaksi
Luoja meidät tarkoitti,
liittoon pienten, suurien,
heikkojen ja vahvojen.
Ihmissuku yksinään
pystyy ylpeydessään
Luojan liiton särkemään.

Näin kolme säkeistöä neljästä. ”Herra taivasten syntyi seimeen eläinten.” Sillä, että Jeesus syntyy luonnon keskelle ja luonnon osaksi, on seurauksensa myös luontokappaleiden suhteen, jopa koko universumin suhteen. Maailma on Jumalan maailma. Me ihmiset olemme osa sitä, ja kovin hieno joskin hankala osa; mutta me emme ole tämän maailman luojia emmekä hallitsijoita. Sen myös moni luonnontieteilijä on havainnollistavasti todennut, eivätkä vähiten kosmologit tai geologit. Olemme lopulta sangen pieniä maailmankaikkeuden suurten voimien keskellä. Tätä pienuutta voi yrittää paeta pyrkimällä hallitsemaan muita, ja todistelemaan sillä itselleen omaa valtaansa. Tämä on se suuri ongelma, pahuus, synti: että ihminen pyrkii käyttämään toisia luontokappaleita kuten omistaisi ne.

Jos puhumme ympäristöongelmista, niin tässä mielessä synti on perimmäinen ympäristöongelma; ihmisen pahuus on ongelmien alkujuuri, ja vain sen käsitteleminen voi tuoda mitään kestävää ratkaisua ympäristöongelmiin. Sitä käsitellään lainsäädännöllä, moraalilla, maailmankirjallisuuden kertomuksilla jotka puhuvat siitä millaisia me olemme; ja hyvin syvällä, ainakin minulle itselleni kaikista syvimmällä tavalla sitä käsitellään kristinuskon ydinsanomassa. Seimen lapsi kasvaa aikuiseksi, joka lopulta ruoskitaan ja ristiinnaulitaan; kristinusko ei ole yksinkertainen menestystarina, vaan se vie syvälle pahuuden ja kärsimyksen ongelmiin. Niiden osalta Vanha testamenttikin antaa paljon ajateltavaa, mutta kristinuskon vastaus on lopulta ylösnousemuksessa ja Jeesuksen sanomassa armosta. Jumalan radikaali rakkaus kutsuu ihmistä, viimeistään ristin kautta, rakastamaan muita, itseään ja Jumalaa. Anteeksianto ja armo kutsuvat ihmistä taistelemaan pahuutta vastaan, ja luottamaan hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan myös kärsimyksen keskellä.

Kristinuskon syvä haaste on näiden kahden tasapainon löytämisessä: toiminnassa paremman maailman puolesta, mutta samalla oman rajallisuuden hyväksymisessä ja Jumalaan luottamisessa, jopa pyhässä huolettomuudessa. Tämän saman haasteen ja tilanteen me kohtaamme tänäkin jouluna, myös kodeissamme: jouluna emme pääse pakoon itsemme ja läheistemme perustilannetta. Se sukulainen, joka käy väkivaltaiseksi; se, joka juo liikaa; se, joka ei tule toimeen lastensa kanssa tai se, joka ei tule toimeen vanhempiensa kanssa; joulu on samaan aikaan yhtäältä kynttilänvaloinen paluu lapsuuden unelmiin ja toisaalta karu muistutus siitä, millaisia me olemme. Me tarvitsemme sitä sanomaa, jonka joulu meille tuo: sanomaa, joka muistuttaa pahan vallan voittamisesta, koskettaa koko maailmaa ja kaikkea luontoa, ja kurkottaa kohti kuolemanjälkeistäkin elämää. Pohjimmiltaan se on sanoma ilosta ja rauhasta, ja sitä tahdon meille kaikille toivottaa. Tästä kaikesta puhuu Raittilan virren (463) viimeinen säkeistö, johon lopetan:

4.Mykkä huuto sorretun,
maailmamme turmellun
nousee kohti Kristusta,
kaiken uutta luomista.
Luomakunta kutsutaan
kirkastettuun kunniaan
uuden taivaan, uuden maan.

Amerikan pääsiäinen

Pääsiäisillan jumalanpalveluksessa kuuluu äänekäs loiskahdus, vaikka vauvat eivät ole vielä lähelläkään vettä. Syy selviää pian: pastori ja kynttilänkantajat astuivat juuri laajaan kastealtaaseen.

Augustana-seurakunnan luterilainen jumalanpalveluselämä on asteen korkeakirkollisempaa kuin keskiverrossa suomalaisessa tuomiokirkossa; mutta olennaista on, että toimitsijat tietävät mitä tekevät, ja ovat olemuksellaan mukana. Pääsiäisenä ollaan iloisia!

Viime keväänä vietimme Unkarin luterilaisten kanssa pääsiäistä, tänä vuonna amerikkalaisten. Mielenkiintoista. Augustanan, LSTC:n lähikirkon, kolmipäiväinen perinne keskittyi iltoihin. Huipentumana oli alussa mainittu vigilia. Aloitus nuotion luota sisäpihalta, siirtymä oppilaitoksen kappeliin ja siellä kasteeseen valmistava liturgia: kahdeksan Vanhan testamentin lukukappaletta ja jokaiseen vastauksena eri tavoin laulettu psalmi! Pitäisi joskus tuoda joku rippikoululainen tänne, niin ei kuuluisi enää mutinaa messun pituudesta Suomessa.

Vajaan kahden tunnin päästä päästiin kastamaan, ja kahden vauvan liityttyä iloisesti seurakuntaan vaihdettiin jälleen paikkaa: kulkue vei ”meren” eli vilkkaan 55th Streetin yli kirkolle varsinaiseen ehtoollispalvelukseen. Vigilia alkoi iltakahdeksalta, osa juhlijoista poistui ruokasalista kuulemma kahdelta yöllä (messu loppui yhdeltätoista); kaiken kaikkiaan ortodoksisin luterilainen pääsiäispalvelus, jossa olemme olleet. Kristus ylösnousi!

Kahtiajakautuneisuus

Miltä näyttäisi, jos suomalaisen yliopiston aulassa olisi jaossa omat lehdet kahdelle eri puolueelle? Amerikka on hämmentävän kahtiajakautunut maa.

Sinänsä kahtiajakautuneisuus on valitettavan universaali ilmiö. Voisiko yhdeksi demokraattisen yhteiskunnan tavoitteeksi määritellä kahtiajakautuneisuuden vastustamisen? Sillä siitä ei nähdäkseni seuraa yleensä mitään hyvää.

Amerikassa seurauksena on ollut, että politiikan ulkopuolisia asioitakin liian helposti määritellään puoluekannan rajojen mukaan. Esimerkiksi ympäristönsuojelu on pyritty luokittelemaan demokraattien hömpötykseksi, ja republikaanien tukemat mediat levittävät säännöllisesti tietoa siitä, kuinka ilmastonmuutos ei ole ollenkaan niin vakava juttu kuin uskotellaan.

LSTC-opinahjo on tunnettu ympäristötoiminnastaan, mutta täälläkin jopa Future of Creation – ekoteologialuennoilla kohtaa ilmastoskeptikkoja. Sinänsä on erinomaista, että eri mieltä olevat osallistuvat kurssille: mutta on se hämmentävää, kun joku esittää vähän vihaisena argumentin, kuinka ”jäätiköt ovat aina ennenkin sulaneet ja jäätyneet uudestaan”.

Suomen kolmipuoluejärjestelmä, joka on mielenkiintoisessa asemassa näissä vaaleissa, on sentään ollut mielestäni parempi vaihtoehto kuin kaksijakoisuus – vaikka hintana on ollutkin niin suuri samankaltaisuus, että esimerkiksi nuorten on ollut vaikea tunnistaa puolueiden eroja ja kiinnostua valitsemaan omansa.
-*-
Hyde Parkin yliopistoalueen useassa kirkossa on ulkoseinässä sateenkaarilippu. Luterilaisessa Augustana-kirkossa ei, mutta messun käsiohjelman lopussa lukee, kuinka seurakunnan linja on avoin: kaikki ovat tervetulleita, sukupuolisesta suuntautuneisuudesta riippumatta.

Amerikan luterilaiset ovat kahtiajakautuneita homoseksuaalisuuskysymyksen vuoksi. Ja kun tilanteeseen lisätään maan yleinen kahtiajakoisuustaipumus, on seurauksena helposti ajattelutapa, jonka mukaan vastapuoli on kaikessa muussakin väärässä. Osa seurakunnista on jo eronnut ELCA:sta, pääkirkosta. Amerikassa se on fyysisesti helpompaa, kun väki on muutenkin tottunut itse maksamaan seurakuntansa kulut.

Myös luterilaisuudessa on Suomessa vallinnut ”yhteys moneudessa”, mutta moni kyseenalaistaa sen nyt. Itse ajattelen ja uskon vahvasti, että eri organisaatioihin ja rakennuksiin eristäytyminen kasvattaa niin paljon ennakkoluuloja, että se on vaarallinen tie. Kun identiteetti alkaa muodostua siitä, että ”olemme tällaisia, koska emme ole tuollaisia”, on yhteyden löytäminen sangen vaikeaa.

Yhteys vaatii tahtoa. Se vaatii toisten kunnioittamista. Jos nämä eivät toteudu käytännön teoissa, ollaan vakavien ongelmien edessä. Nykytilanne haastaa meidät jokaisen: miten suhtaudumme niihin, jotka ovat aivan eri mieltä kuin me? Miten voimme rajoittaa toimiamme niin, että seuraamme periaatteitamme, muttemme runno toisiamme?

Kirjoitin tästä homoseksuaalikeskusteluun liittyen Kotimaa-lehden mielipidepalstalle. Kirjoitus on luettavissa Kenenkirkko? – blogissa, jos haluat tutustua.

Kamalat uutiset?

It is difficult
to get the news from poems
yet men die miserably every day
for lack
of what is found there.

- William Carlos Williams

Katastrofaalisista uutisista tulee mieleen mummo. Vanhusten kodit ovat perusolemukseltaan hiljaisia: mutta päivällä tunneittain iskee ääniaalto. Radiouutiset. ”Voi kamala, mitä on taas sattunut!” Illalla tunneittain iskee kuva- ja ääniaalto. Televisiouutiset. ”Voi kauhia!”

Nykymaailmassa on vaikea elää eettisesti, jos ei seuraa lainkaan uutisia. Toimittajat tekevät olennaisen tärkeää työtä seuratessaan, mitä maailmassa tapahtuu. Mutta nykymaailmassa on vaikea elää eettisesti myös, jos koko ajan seuraa uutisia. Huonojen uutisten tulva voi turruttaa. Asiat menettävät mittasuhteensa, jos ne iskeytyvät kollektiiviseen tajuntaan tunneittain.

Tämä ei ole mitenkään yksinkertainen asia. Mutta väitän ja omasta kokemuksesta tiedän, että on mahdollista luoda järkevämpi ja hyvinvoivampi suhde uutisiin. Itselleni tämä on tarkoittanut kolmea asiaa.

1) Ensiksi, omatoimista uutisten seuraamisen rajoittamista. Yleensä muutama kerta päivässä riittää. (Toki on ammatteja, joissa tilanne on toinen. Mutta harvassa ammatissa todella tarvitsee seurata tunneittain.)

2) Toiseksi, samanaikaista ”henkilökohtaisen auttamissuunnitelman” tekemistä. On keinoja auttaa niitä ihmisiä, joiden kärsimys iskeytyy uutisvirrasta tietoisuuteemme. Kukaan yksittäinen ihminen ei voi auttaa heitä kaikkia: mutta jokainen ihminen voi tehdä paljon. Itselleni (enkä halua nostaa itseäni miksikään sankarilliseksi esimerkiksi, sillä sitä en ole, vaan tahdon ainoastaan kertoa oman tieni) tämä on tarkoittanut seuraavia asioita:

- säännöllistä lahjoittamista kansainvälisen solidaarisuuden järjestöille (esim. www.kua.fi)

- hyvää tekevien järjestöjen jäsenyyttä, sekä kotimaisten että kansainvälisten. Vähintä mitä voi tehdä, on tukea pienellä jäsenmaksullaan niitä ihmisiä, jotka auttavat tärkeissä asioissa.

- mikrolainojen välittämistä kehitysmaiden pienyrityksille, ja tämän pääoman asteittaista kasvattamista. Pienten lainojen avulla ihmiset kykenevät auttamaan itse itseään, luomaan hyvinvointia ja toivoa yhteisöihinsä. (esim. www.kiva.org)

- ennen kaikkea aktiivisuutta tai vähintään osallisuutta omassa lähiyhteisössä, mikä tämän muoto sitten onkaan. Tästä riippuvat sellaiset asiat kuten demokratia, seurakunta ja viime kädessä omakin hyvinvointi. Hyvin moni asia olisi Suomessakin paremmin, jos ihmiset kokisivat kuuluvansa yhteisöön.

3) Kolmanneksi, uutisten rajoittaminen on merkinnyt suurempaa hyvinvointia. Aamut alkavat paremmin runoilla kuin katastrofaalisilla uutisilla.

Luterilaisena kristittynä maailmankatsomukseni perustuu ihmisen samanaikaiseen hyvyyteen ja pahuuteen, ja ennen kaikkea Jumalan hyvyyteen. Meidän on tehtävä voitavamme: mutta tehtävämme ei ole masentua kaikesta maailman pahuudesta.

Jos seuraamme vain koottuja havaintoja ihmisten pahuudesta eri puolilta maailmaa, masennumme, ja unohdamme elämän toisen puolen: kaiken sen ilon, onnen ja kauneuden, joka ihmisten elämässä tapahtuu päivittäin – jopa kärsivien ihmisten päivittäisen elämän keskellä. Maailmaa tai kärsimystä ei pidä idealisoida tai vähätellä: mutta monet hyvin köyhät ja paljon koetellut ihmiset viettävät päivänsä iloisempina kuin lukuisat vauraat länsimaalaiset.

Kristityn pohjimmainen elämänasenne on luottamus. Meitä ei ole luotu (ja lunastettu) viettämään päiviämme vain ahdistuneina.

-*-
Kirjoitin tästä aiheesta erityisesti Japanin ydintuhoon liittyen Kotimaa24:n Verkkoessee-palstalle. Tarkkaavainen lukija on kenties huomannut, että tässä blogissa yllä sanotut asiat resonoivat sekä kansainvälisten karseiden uutisten että Suomen katastrofaalisen ”homokeskustelun” kanssa. Jos seuraan surullisia uutisia tunneittain, tulen todennäköisesti surulliseksi. Jos seuraan hyvin tunnepitoista keskustelua erittäin syvälle käyvistä asioista jatkuvasti, herättää se minussa todennäköisesti suuria tunteita.

Maltilliset kirjoittavat harvoin julkisille palstoille; ja toisaalta maltilliset saattavat menettää malttinsa niiden hyvin vahvojen tunneviestien johdosta, joita etenkin internet pursuaa. Nyt tarvitaan malttia; itsehillintää, kärsivällisyyttä. Tiedän kokemuksesta, että yhteyttä on mahdollista löytää hyvinkin erilaisten ihmisten välille, jos siihen on todella tahtoa; ja jos yhdessä sovittujen pelisääntöjen kautta sitoudutaan olemaan provosoimatta – ja provosoitumatta.

Jos ei ole tahtoa ja rakkautta, ei ole kohtaamista; jos ei ole kohtaamista, ei ole ymmärrystä toisesta; jos ei ole ymmärrystä toisesta, mihin ”keskustelu” johtaa?

Tuhkakeskiviikko & Departed

Elokuvateatteri, mies astuu lavalle esittelemään elokuvaa – risti otsassaan.

On ehkä hivenen vaikea kuvitella, että Suomessa yliopiston elokuvateatterissa istuttaisiin tuhkaristit otsilla. Amerikassa siihen ei kiinnitetä kummempaa huomiota. Uskonto ja sen symbolit ovat vielä osa arjen kokemusmaailmaa.

Kuinka moni suomalainen on yleensä osallistunut tuhkakeskiviikon jumalanpalvelukseen, jossa paaston alkamisen merkiksi piirretään tuhkalla risti otsaan? Tuhka on katoavaisuuden merkki: risti viittaa kuolemaan ja kilvoitteluun, mutta ennen kaikkea ylösnousemukseen. Koko paastonajassa on koko ajan läsnä kaksi puolta: juhlan odotus ja jo tapahtunut juhla. Keskittyminen pyrkii palvelemaan ihmistä.

Suomalaisissa seurakunnissa ei yleensä pidetä tuhkakeskiviikkoa tärkeänä, eikä aina oikeasti paastoakaan. Ehkä sillä on yhteys siihen, että luterilaisina ei haluta tehdä asioista numeroa eikä korostaa omia tekoja – kuten kilvoittelua paaston aikana. Ja kuitenkin tuhkaristi on juuri sellaista aisteilla havaittavaa uskonnollista kokemusta ja elämistä, jollaista moni ihminen kaipaa.

Elokuva alkaa: ”En halua olla ympäristöni tuotos. Haluan, että ympäristöni on minun tuotokseni. Vuosia sitten meillä oli kirkko. Se on tapa sanoa, että meillä oli toisemme.” Ja Gimme Shelter jyrähtää käyntiin. Anna suojapaikka. ”War, children, it’s just a shot away.”

Martin Scorcesen elokuvissa on yleensä syvä pohjavire. Ihmisen pahuus ja unelmat roiskuvat valkokankaalla. Marty mietti nuorena, ryhtyäkö papiksi vai ohjaajaksi. Välillä hän yhdistää kutsumuksia.

The Departed on hyvä esimerkki elokuvasta, jonka syväviesti jää turhan usein huomaamatta. Taide on ikiaikaisesti tarjonnut mahdollisuuksia sekä viihteellisempiin että syvempiin tulkintoihin. Parhaissa taideteoksissa on taso, johon usein hienovaraiset merkit viittaavat. Kuten taulun tai elokuvan nimi.

”The Faithful Departed.” Uskossa poisnukkuneet. Mitä tarkoittaa, että elokuvan nimi on departed? Missä ja miten sama sana toistuu leffassa? Mikä on se asetelma, jonka elokuvan alku antaa koko tarinalle?

Alku löytyy Youtubesta: voit halutessasi katsoa sen tästä. Elokuvatarjonta on ollut korkeatasoista, mutta harvoin kohtaa näin hienoja leffan aloituksia. Pääpaha, todellakin melkoinen paholaisen vertauskuva, kertoo valinnasta. Nöyrtyäkö – vai ottaako itselleen. Nuori poika käy vielä kirkossa. Kunnes hänet houkutellaan, ostetaan. Mitkä ovat ensimmäiset sanat kaupankäynnin jälkeen?

”Sinun käsiisi, Herra, annamme palvelijasi sielun. Tämän maailman silmissä hän on nyt kuollut. Anna anteeksi ne kaikki synnit, jotka hän ihmisen heikkoudessa teki.”

Ja poika sanoo: ”Aamen.” Näiden sanojen ja koko kohtauksen merkitys avautuu vasta koko elokuvan myötä.

Piru puhuu: ”Kirkko haluaa päättää sun paikkas. Polvistu, seiso, polvistu, seiso – jos sä seuraat tuollaista juttua, en mä tiedä mitä voin tehdä sun hyväkses. Mies tekee oman kohtalonsa. Kukaan ei anna sitä sulle. Sä otat sen. Non-serviam.”
”James Joyce”, näppärä poika vastaa.

”Kun sä päätät todella olla joku, sä voit olla sitä. Ne ei kerro sulle tätä kirkossa. Kun mä olin sun ikäinen, ne sanoi että meistä voi tulla joko poliiseja tai rikollisia. Nykyään mä sanon: kun sä katsot ladattua asetta – mitä eroa sillä on?”

Valinta. Identiteetti. Isähahmot. Totteleminen tai omien halujen tavoittelu, yhdistelmänä. Mikä ajaa ihmistä pohjalla? Yhä kaipaus olla hyvä? Katsoa auringossa kimmeltävää kupolia, ja kaiken jälkeenkin unelmoida siitä, että olisi hyvä?

Departed. Kuolleet.
”Anna anteeksi ne kaikki synnit, jotka hän ihmisen heikkoudessa teki.”

Tutkijan retriitti

Tutkijalla ja kilvoittelijaerakolla on enemmän yhteistä kuin usein ajatellaan.

Hyvä johdanto tähän on Rene Gothonin hienossa Tuntematon pyhiinvaeltaja –kirjassa. Gothoni, Helsingin yliopiston uskontotieteilijä, matkaa Kreikan pyhälle Athos-vuorelle kahdessa tarkoituksessa: tutkiakseen ja kokeakseen pyhiinvaellusta. Hänellä on mukanaan arkistosta löydetty vanha kuva pienestä, syrjäisestä erakkosaaresta: ja hämmästyttävien ’yhteensattumien’ jälkeen hän löytää tiensä sinne.

Saarta asuttaa yksin kilvoittelijamunkki, joka päättää hyväksyä Gothonin viikoksi saarelle. Keskustelut ja kokemukset, jotka seuraavat, ovat pyhiinvaelluskirjallisuuden helmiä. (Divina laterna, lamppu palaa!) Yksi johtopäätös, jonka munkki ja Gothoni tekevät, on tutkijan ja kilvoittelijan suuri yhtenevyys. Molemmat pyrkivät keskittymään olennaiseen, olemaan rehellisiä ja vastustamaan jatkuvia kiusauksia harhailla polulta.

Kuukausi yksin ekoteologisen kirjallisuuden ja Joseph Sittlerin rikkaiden moniaiheisten puheiden äärellä on ollut eräänlainen retriitti. Kuten vaelluksella käy, jonkin ajan päästä ei ajattele kauheasti kaukaisia asioita: on vain, tekee sitä mitä nyt tekee, keskittyy. Se maailma, jonka kanssa on tekemisissä, hallitsee kokonaisvaltaisesti. Vaelluksella se on luonto, ’ekoteologisella tutkimusvaelluksella’ luonnon ja kristinuskon suhde.

Ymmärrän yhä paremmin hajamieliseltä vaikuttavia tutkijoita, jotka elävät omassa maailmassaan; mutta uskon vahvasti, että tuon maailman on liityttävä tähän maailmaan, jotta se palvelee eniten. Kun on aikansa viljelty, on korjattava ja jaettava satoa.

Samalla harrastan pyhiinvaellustutkimusta, joka nivoutuu tähän kaikkeen. Olen yhä vakuuttuneempi pyhiinvaelluksen voimasta elämän perusvertauskuvana ja palvelevana käytännön hengellisyyden tapana. Hengellisempi tulkinta tästä ilmestyy piakkoin Crux-lehdessä, tieteellisempi versio odottaa vielä muokkausta ja eteenpäin lähettämistä. Pyhät polut –vaelluksilla on vielä paikkoja jäljellä, tervetuloa matkaan.

Kunnianhimo, Roosevelt ja rukous

Eleanor Roosevelt oli epätavallinen nainen. Jokainen meistä on ainutlaatuinen; mutta jotkut puristavat itsensä alati suurempiin saavutuksiin. Tässä on suuria vaaroja – ja suuria siunauksen mahdollisuuksia.

Kuinka moni murtaa olennaisia alueita itsestään puristamalla liikaa? Moderni työelämä ohjaa siihen liiankin helposti. Kuinka moni alkaa salakavalasti ajatella, että on pohjimmiltaan parempi kuin muut, koska on pystyvämpi? Tässä lienee suuri kristillinen haaste: siinä, että saavutuksia arvostettaisiin, mutta kuitenkin säilytettäisiin elämän yhtäläinen arvo yksilöille, riippumatta onnistumisten määrästä.

Suomalaiset eivät liene keskimäärin kauhean hyviä kannustamaan toisiaan saavutuksiin. Kielemme paljastaa jotain merkillepantavaa: eteenpäin pyrkimistä kutsutaan sangen usein kunnianhimoksi. On vaikeaa tavoittaa eteenpäin pyrkimisen monet siunaukset, jos kutsumanimi sille asenteelle liittyy ’kunnian himoon’.

Kuinka monta ihmistä tunnenkaan, jotka aidosti pyrkivät auttamaan myös toisia, samalla kun ”pyrkivät urallaan eteenpäin”? Olisiko meidän yhteiskunnassamme jotenkin mahdollista saavuttaa rehellisempi keskusteluyhteys tästä: myöntää, että menestyjillä on kiusaus aliarvioida ei-menestyjiä, ja samalla myöntää, että moni pyrkii menestykseen myös vähintään osin epäitsekkäistä syistä?

Pitäisikö Eleanor Rooseveltia (1884-1962) kutsua ”kunnianhimoiseksi” arvostelevassa merkityksessä, vaikka hän selvästi oli ’ambitious’, eteenpäin pyrkivä? Ihmisoikeusaktivisti laajalla rintamalla, naisten ja työläisten aseman kehittäjä, Yhdysvaltojen ja eräiden arvioiden mukaan maailman ’ensimmäinen nainen’. Eikö häntä, ja useaa ”kunnianhimoiseksi” luonnehdittua ihmistä kuvaa paremmin sanan toinen merkitys: ’having a desire to achieve a particular goal’, halu saavuttaa tietty tavoite? Roosevelt halusi parantaa ihmisten (ja heistä erityisesti alemmassa asemassa olleiden naisten) asemaa, teki paljon töitä ja onnistui tavoitteessaan.

Mistä Roosevelt nousi esiin, paitsi Amerikasta? Siitä, että hänellä oli tapana rukoilla poikansa mukaan joka ilta seuraava rukous, jonka Rockefeller-kappelissa kuulin. Ajattele kunnianhimoa; ja ajattele Rooseveltia, naista maailman huipulla, rukoilemassa tämä:

Jumalamme, joka olet asettanut levottomuuden sydämiimme
ja tehnyt meistä kaikista etsijöitä
siitä, jota emme voi koskaan kokonaan löytää:
älä anna meidän tyytyä siihen mitä saamme elämästämme aikaan.
Vedä meidät pois perustyytyväisyydestä
ja aseta silmämme kaukaisia päämääriä kohti.
Pidä meidät tehtävissä, jotka ovat meille liian vaikeita,
jotta meidät ajetaan sinun luoksesi saadaksemme voimaa.
Päästä meidät marisemisesta ja itsesäälistä;
tee meidät varmoiksi siitä hyvästä, jota emme voi nähdä,
ja maailmaan kätketystä hyvyydestä.
Avaa silmämme yksinkertaiselle kauneudelle ympärillämme;
ja avaa sydämemme suloisuudelle, jonka toiset kätkevät meiltä, koska emme yritä ymmärtää heitä. Pelasta meidät itseltämme
ja anna meille näky uudeksi luodusta maailmasta.
Kirkastakoon Sinun rauhan ja valaistuksen henkesi mielemme
niin, että kaikki elämä loistaa uuden merkityksen valossa
Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta
aamen.


Suomennos on minun; jos tiedät, että rukous on jo käännetty, kerro, ja jos olet käännöksestä eri mieltä, esitä parannusehdotus: ajattelin lähettää tämän yleiseen käyttöön www.jumis.fi – sivustolle. Alkuperäinen löytyy esim. tästä linkistä.


Muutama käännöksellinen huomio niistä kiinnostuneille.
Lopussa ”meaning and purpose” viittaa sekä yleiseen merkitykseen että (teleologiseen) tarkoitukseen, mutta suomeksi on ehkä vähän tönkköä sanoa ”kaikki elämä loistaa uuden merkityksen ja tarkoituksen valossa”. Toisaalta tämä alleviivaisi eroa näiden kahden välillä, ja olisi uskollisempi alkuperäiselle; mutta ”merkitys” sisältää mielestäni suomeksi yleensä molemmat aspektit.
Toinen vaikea kohta on ”show us a vision”; ”näytä meille näky” ei oikein toimi. Tulkitsen myös niin, että ”show us a vision” viittaa useamman kerran tapahtuvaan voimia antavan näyn saamiseen, eikä vain ”kertanäkyyn”, johon ”näytä meille näky” enemmän viittaisi. Siksi ”anna”-verbi on mielestäni perusteltu.

Rockefeller

Chicagon yliopistoalueella on hyvin erityinen kadunkulma. Takana on Frank Lloyd Wrightin maailmankuulu Robie House; edessä on mahtava Rockefeller-kappeli; ja sivulla on moderni Business School, Booth. Ikkunoista loistaa valo kahdesta suunnasta: liiketalouden pyörteissä kisaavat opiskelijat lukevat yömyöhään, kun humanistit kävelevät elokuviin katua pitkin; ja toiselta puolelta loistavat majakan tavoin kappelin hiljaiset tornivalot.

Kappeli on yliopiston sielu; näin ajatteli Joe Sittler, joka usein saarnasi Rockefellerissä. Kappeli muistuttaa siitä, että tässä ei ole kaikki; että tällä hyörinällä ja raadannalla ja huvittelulla ja juoksevilla vuosilla on jokin syvempi merkitys. Kokoontuminen avajaisjumalanpalvelukseen ei ole yliopistolle vain jäänne muinaisesta perinteestä, vaan sillä on suurempi tarkoitus.

Nykyään on korostunut se piirre, joka oli olemassa jo Joen aikana: yliopistoväki on entistä monikulttuurisempaa. Miten ylläpitää jumalanpalveluselämää tai yleensä spiritualiteettia hyvin kansainvälisessä tilanteessa?

Rockefellerissä asia on ratkaistu tarjoamalla hyvin erilaista toimintaa. Pääprofiili on kristillinen, muttei (käsittääkseni) varsinaisesti mihinkään yhteen kirkkokuntaan täysin sitoutunut. Mutta viikko-ohjelmaan mahtuu myös joogaa (jota perinteisesti harvemmin on kirkoissa harjoitettu, vaikka ruumiinkulttuuria arvostettaisiinkin), ja jopa 31.tammikuuta ”Sleep-in for Imbolc”, eli muinaisen ajanjakson muistaminen: hiljentyminen talvipäivänseisauksen ja kevätpäiväntasauksen puolivälissä.

Onko tuloksena yleisuskonnollinen sekasoppa? Tähän asti havaintoni ovat, että kun eri tilaisuuksilla (en ole tosin käynyt joogassa, ja nukuin kotona imbolcini) on eri profiilit, ei sekoittumista tapahdu niin paljon. Ymmärrän tarpeen ylläpitää jonkinlaista yhteistä hengellisyyden keskusta yliopistolla. Ympäristössä on sitten lukuisia hengellisiä yhteisöjä omine rakennuksineen ja riitteineen. Mutta ymmärrän kyllä myös luonnehdinnan, jonka mukaan Rockefeller on ”uskonnon kappeli”.

Jumalanpalvelus oli mielenkiintoinen. Musiikki on erittäin korkeatasoista: tämänkaltaiseen yliopistoon mahtuu paljon osaamista, ja urut ovat kuuluisat. Erittäin pehmeä ja samalla vahva ääni; pillistöt sekä edessä sivulla että takaparvella. Liturgia oli korkeakirkollisuuden tasossa lähinnä ehkä keskimääräistä anglikaanisuutta (mitä tämä nyt sitten tarkoittaakaan), eli suomalaista luterilaisuutta hivenen juhlavampaa, mutta samalla sisältäen vapaampia elementtejä. Periamerikkalainen rauhankättely kuului tietysti asiaan, ja messun kaavassa oli Rainer Maria Rilken runo Jumalalle. Jälkimmäinen ei ihan heti menisi läpi Suomessa. Ehtoollisen asettamisen aikana soitettiin vaimeasti kelloa, kädenojennuksena (kirjaimellisesti…) katolisille. Kuten sanottua, mielenkiintoista.

Kappeli on arkkitehtuuriltaan upea, ja sen torni on erityinen paikka; mutta siitä lisää toiste, samoin kuin eräästä messun vaikuttavimmasta piirteestä. Jos haluat katsella yliopiston arkkitehtuuria, lumimassoja ja yksityiskohtia köynnöksistä, kuvia löytyy tästä.

Focolare, Union

Synagogan seinällä Chagallin värikkäät taulut katselevat, kun väki kulkee sisään saliin – mutta juutalaisia on vain muutama harva. Kristittyjen yhteyden rukousviikon yksi Chicagon päätapahtumista kokoontuu synagogaan; sangen symbolista. Paluu juurien luo, vanhaan yhteyteen – joka sekin oli yhteyttä moneudessa. Juutalaisuudessa on myös aina ollut eri suuntauksia, joskaan ei samanlaista sirpoloitumisen historiaa kuin kristinuskossa.

Saapumisviikolla, vielä hivenen jet lagin painamana sain kutsun osallistua LSTC:n ekumeniaa harrastavien luterilaisten kanssa Focolare-liikkeen emännöimään tapahtumaan. Kadut olivat tappavan liukkaita, tepastelimme neljästään varovasti, tehden kiertoliikkeen Obaman talon ympäri; kukaan ei halunnut vastata turvallisuuspoliisin kysymyksiin. Määränpää oli korttelin päässä siitä: kaksikerroksinen talo omalla tontillaan, niin kuin Hyde Parkin paremmilla alueilla usein on.

Sisältä tervehtii lämmin väentungos. Talo on vanha mansiooni, 1900-luvun taitteesta; yksi arkkitehtuuriltaan komeimmista yksityistaloista, joita olen nähnyt. Ruokasalin katossa kulkevat puusta leikatut ympyräiset säteet, metallioksat kiertyvät lamppuihin; takan marmori näyttää samalta Vermontin harvinaisuudelta, joka minulle on juuri iltapäivällä esitelty vanhassa kirjastossa (nykyisessä kulttuurikeskuksessa, jonka upeasta arkkitehtuurista lisää joskus).

Nyyttikestit etenevät, vähitellen saan jotain selvää, mistä on laajemmin kyse. Focolare on katolisen kirkon sisältä syntynyt liike, joka korostaa lähimmäisenrakkautta ja laajoja ykseyspyrkimyksiä. Jäsenillä on erilaisia taustoja; osalla myös idän uskonnoista. Chicagossa yhteisöjä on kaksi, eri puolilla kaupunkia: yksi miehille, yksi naisille. Liike on katsantokannaltaan laaja, vaikka se onkin katolisen kirkon tunnustama. Sen vahvuus vaikuttaa olevan yksinkertaisessa mutta vahvassa yhteyden sanomassa.

Focolaren maallikkojäsenen Chiara Luce Badanon autuaaksijulistus viime syksynä oli maailmanlaajuinen mediatapahtuma. Kieltämättä jotain hyvin koskettavaa onkin 18-vuotiaana kuolleen tytön tarinassa; hyvin kivuliaasta osteosarkoomasta huolimatta hän säilytti elämässään toivon ja jopa ilon. Luterilaiselle on välillä vaikeaa tottua katolisten pyhimyskulttuuriin, mutta toisaalta (nyky)maailma tarvitsee kipeästi esikuvia. Esimerkiksi Chiara antaa melkoisen roolimallin nuorille, joita tapahtuma onkin erityisesti koskettanut.
-*-
Synagogassa erään katolisen seurakunnan kuoro laulaa - hämmentävän hyvin. Mustan väestön keskuudessa taitaa olla vähän eri taitopohja peruskirkkokuorolle: yhtään valkoihoista ei ole. Protestantti, katolinen maallikko ja ortodoksinen piispa puhuvat; kaikille yhteistä retorinen osaaminen. Kirkkokuntien runsaus koulii puhumaan niin, että väki ymmärtää, ja kokee saavansa jotain. Toinen nopeasti esille tuleva piirre on ulospäin suuntautuneisuus: rauhantervehdystä kätellään iloisesti ja pitkään, ja tuntemattomatkin jumalanpalveluskävijät huomioidaan tarkkaan. Tällä lienee juurensa sekä uskontojen moninaisuudessa että yleensä kulttuurissa. Harva jumalanpalvelus sisältää niin suuren reviirin yksilöiden ympärillä kuin suomalainen.

Seuraavana aamuna istun Union – kirkon penkkiin, kädessäni messuohjelman välissä Visitor card, johon toivotaan uuden kävijän yhteystietoja. United Church of Christ on mielenkiintoinen ”yleisprotestanttinen” kirkkokunta, johon on aikoinaan kuulunut useampi miljoona jäsentä. Kysymys tunnustuskunnallisuudesta on sangen erilainen muualla kuin Skandinaviassa, joka on maailman mittakaavassa harvinaisen homogeenistä aluetta. USA:ssa protestanttisuus on vielä erityisasia. Erilaisia protestanttistaustaisia kirkkokuntia on lukuisia; luterilaisia on noin 10 miljoonaa.

Union-kirkon sunnuntain houkuttimena oli luento ja keskustelu H. Richard Niebuhrin Christ and Culture-teoksesta, vanhasta klassikosta, johon olisi syytä perehtyä tarkemmin. Niebuhrin veljesten teologia on sangen vaikuttavaa; ihmisluonteen karuntarkka ymmärrys loistaa rehellisestä tekstistä. He olivat tutkimuskohteeni Sittlerin kanssa samaan aikaan ekumeenisen liikkeen Faith and Order – komissiossa, teologisessa painikerhossa. Laaja-alainen näkemys kristittyjen roolista maailmassa oli heille yhteistä, ja sangen amerikkalainen painotus myös (ainakin Chicagon koulukunnan).

C. S. Lewis, viisas mies, varoittaa Paholaisen kirjeopiston tarkkasilmäisillä sivuilla jumalanpalvelusten vertailusta. Olen päättänyt tutustua moneen, mutta välttää suuria arvosteluita. Lähialueella mahdollisuuksia riittää, kirkkoja on parhaimmillaan vierekkäin. Viime sunnuntaina siirryinkin Rockefeller-kappeliin – mutta siitä lisää seuraavassa ”Kristillisyys Amerikassa”-numerossa. Sama paikka, samalla kirkontorninlepakkotaajuus – kuulumisiin.

Oravat ja rukousviikko

Yllättävät asiat voivat luoda matkaajalle yhteyden kotiin; muistuttaa, että merenkin takana kuulutaan samaan valtakuntaan. Kuten oravat.

Harmaat pörhöhännät juoksentelevat sisäpihan katoilla ja puiden oksilla. Hivenen isompia ovat kuin gesterbyn-serkkunsa – mutta eikös Amerikassa kaikki olekin suurempaa…? Tutkijalle ne tuovat suuren piristyksen: kun nostaa katseensa ruokapöydästä (ravintoa sekä ruumiille että sielulle, puuroa ja kirjoja) ikkunoihin, näkee usein ilahduttavan ketterän liikkeen oksilla.

Toinen tuttujen joukko ovat juurikin puut. Ensimmäisiä asioita, joita Chicagon lähiöistä huomaa, kun lentokone laskeutuu talvella niiden ylle, ovat jalopuiden mustat hahmot. Runkojen ja oksien muotojen rikkaus piirtyy talvella esiin paremmin kuin vehreinä kausina, jolloin lehtien kauneus korostuu. (Jälleen voisi viitata Tolkieniin; juuri eilen luin yksityiskohtaisia puukuvauksia Fangornista. Rakkaus puihin oli yksi keskeisistä asioista J.R.R.:lle.)

Harmi, että harakoita ei näy; ne ovat kolmas vanha ystävien joukko (ja sangen vertauskuvallinen seurue; halveksittu, mutta erittäin komea; ja kuvataiteessa jopa Pyhän Hengen lintuihin rinnastettu, vrt. Hugo Simbergin työt).

Ensimmäinen kosketus julkiseen ryhmätoimintaan: ekumeenisen rukousviikon hartaudet. Lienee sangen sopivaa, että juuri jumalanpalvelukset tuovat kotoisuuden; onhan niissä kyse kodista maailman keskellä ja takana. On metkaa ajatella, että tutuin tavoin samaa kansainvälistä rukousviikon materiaalia käytetään kotisuomessakin. Juuri tätä kirjoittaessani Kirkkonummella kulkee ekumeeninen vaellus, jota monet vuodet olen ollut järjestämässä.

Kansainvälisyys piirtyy muutenkin vahvasti esiin täällä. Ilman suuria vaikeuksia rukousviikon hartauksiin on saatu jokaiseen erikielinen toimittaja, joka lukee tekstit ja siunauksen omalla äidinkielellään. Opiskelija- ja tutkijakunta Lutheran School of Theologyssa (myöhemmin LSTC) on hyvin kansainvälistä, kuten tietysti Yhdysvaltojen väestö muutenkin: etnisiä taustoja on ehkä vielä Lontootakin enemmän, josta ensimmäiset vahvat ja pidemmät ulkomaankokemukseni ovat.

Nyt kohti keskustaa ensimmäiselle tarkemmalle tutkimusmatkalle. LSTC:n, oravien ja rukousviikon kunniaksi lainaus tutkimaltani Sittleriltä, joka täällä opetti:

“I have never been able to entertain a God-idea which was not integrally related to the fact of chipmunks, squirrels, hippopotamuses, galaxies, and light years.”
- Joseph Sittler, 1970-luvulla

Joulu ja maailman valo

.
Joulu on rajapinnan juhla
rajallisuuden ja rajattoman leikkauspiste.

Tarkempia ajatuksia tästä voit halutessasi lukea Kirkkonummen seurakunnan sivuilta, jossa kirjoitan Maailman valosta ja joulusta. Keskustelukumppanina on kirkkonummelainen Maailman valo – ooppera, mutta aihepiiri on laajempi eikä välttämättä vaadi oopperan tuntemista.

Joulun sanoma kohdistuu iankaikkisesta (rajattomasta) ajalliseen (rajalliseen), mutta moni kokee jouluna juuri rajallisuuden vahvasti. Ihmisen hyvä tahto, mutta heikompi toteutuminen antaa usein tulokseksi päinvastaista kuin mitä toivottiin.

Levollinen yhdessäolo perheen kanssa – mutta kiire ja touhu nakertaa, ja samassa tilassa joutuu kohtaamaan rehellisesti toiset. Hyvässä ja vaikeassa.

Keskittyminen kaikista tärkeimpiin, ei-materiaalisiin asioihin – mutta markkinavoimat iskevät joulukrääsän armeijoin.

Toivottavasti sinä, hyvä lukija, onnistut välttymään näiltä karikoilta. Onhan joulu loppujen lopuksi hämmästyttävä mahdollisuus. Kuinka paljon köyhempiä olisimmekaan, jos emme kokoontuisi yhteen kaikista tärkeimpien asioiden äärelle?

Suuren hyvän vuoksi kannattaa taistella hankaluuksiakin vastaan. Perusasioista nauttivaa, yhteisöllistä ja rentoa joulua!

Syksyn satoa

Jokaisella vuodenajalla on kauneutensa. Syvä tarkoituksenmukaisuus asuu marraskuisessa metsässä. Tietty karuus kiinnittää huomion uudella tavalla.

Syksyäni on luonnehtinut vanhojen ympäristöön liittyvien tekstien lukeminen. Suomalaisista kirjoista erityisen sympaattinen on ollut Reino Kalliolan Suomen kaunis luonto vuodelta 1946.

Kuka nykyään kirjoittaisi kokonaisesityksen luonnosta? Tuohon aikaan sitä tapahtui. Kirja lähtee liikkeelle karunkauniin rantakallion kuvasta: Suomenniemen etuvartiosta. Suomen luonto saa kertomuksen kehykset; kyse on suuresta kokonaisuudesta, jonka keskellä ihminen ihmettelee.

Kalliolan, yhden 1900-luvun keskeisimmän suomalaisen luontovaikuttajan, luontosuhdetta leimasi kristillinen tausta. 1960- ja 1970-lukujen ympäristöliikkeen tuomiot kristinuskon taantumuksellisuutta kohtaan olivat vasta edessä; ja toivottavasti ne joskus lähitulevaisuudessa ovat vuorostaan takana.

Itse en kykene näkemään estettä sille, miksei kristillistaustainen luonnonsuojelija voisi Kalliolan tavoin lausua:

”Sielumme näivettyy, jos emme saa nähdä ja kuulla,
kaikin aistimimme tuntea luonnon rikkautta ja kauneutta – Jumalan kunniaa luonnossa.”
(Kalliola 1946, 6)

Tästä linkistä pääset katsomaan syksyn 2010 valittua kuvasatoa.

Karamazovin veljekset

Elämän voisi kirjoittaa reunamerkintöinä Karamazovin veljeksiin – tai kirjan voisi nähdä reunamerkintöinä koko elämään.

Blogin kirjoittaminen kirjasta on hivenen haasteellista. Mitä tästä valtavasta kudoksesta onnistuisi sanomaan lyhyesti? Ja kuitenkin kirja on sen verran vaikuttava, ettei siitä haluaisi olla aivan hiljaakaan. Eikö blogien idea ole, että kirjoitetaan tärkeiksi koetuista asioista?

Raamatusta on sanottu, että se lukee meitä. Niin tekevät myös parhaat muut kirjat. Ne asettavat meidät dialogiin, eivät päästä otteestaan: mikä on sinun suhteesi tähän?

Mitä ajattelet, onko Mitja syyllinen? Mikä on yleensä lurjusten arvo? Ovatko kelvottomat syntiset pohjimmiltaan erilaisia kuin sinä itse, vaikka pitäisit itseäsi kelvollisempana?

Ivan vaikuttaa älykkäältä – mutta onko hän mielestäsi viisas? Käykö moderni Ivan Karamazov Tuomasmessussa – salaa, ehtoollista kartellen, silmät kurtussa katsellen ristiä?

Mitä ajattelet läpeensä uskonnollisista ihmisistä? Onko Alesa hyväntahtoinen kummajainen, joka pakenee elämän ristiriitaisuutta uskontoon? Mitä ajattelet Zozimasta ja häneen liittyvistä ihmeellisistä tapahtumista? Ovatko ne vain psykologiaa?

Dostojevski katsoo ihmistä hahmojen kautta; me kaikki seisomme huoneessa, suhteessa muihin. Me kohtaamme katseen; mitä me ajattelemme? Mihin me uskomme? Mikä on meidän suhteemme tähän – elämään, Jumalaan, ihmisen syvään pahuuteen ja jalouteen?

Kiva kohtaaminen

Miltä tuntuu, jos auttaa ihmistä, jonka kohtaa työmatkan varrella?

Enkä tarkoita edes välttämättä paljon puhuttuja kerjäläisiä; vaan vaikkapa ojaan juuttunutta autoilijaa. Eikö tuloksena ole hyvä mieli siitä, etten mennyt vain ohi?

Luulen, että tämä on olennainen juttu netissä tapahtuvan auttamisen suhteen. Menen mikrolainoja välittävälle Kiva-sivustolle, katselen lukuisia kasvoja eri puolilta maailmaa, klikkaan yhtä ja lainaan 20 euroa yrityksensä perustamiseksi - ja miltä se tuntuu?

Palaute on erilaista kuin kasvokkain. Mutta toisaalta netissä auttaminen on erittäin tehokasta: 20 euroa auttaa kehitysmaan ihmistä saamaan yrityksensä pystyyn ja luo hyvinvointia myös henkilön ympärille - ja sitten rahasumma palautuu takaisinmaksuna uudelleen käyttöön, ja auttaa taas uutta henkilöä. Miten saada ihmiset innostumaan netissä auttamisesta, josta ei saa samanlaista palautetta kuin arkisesta?

Onko kilvoittelun paikka, että tuntee sopivasti positiivista palautetta, kun tekee netissä hyvää? Kristitylle ihanteena on hyvän tekeminen vain hyvän itsensä vuoksi: mutta mitä enemmän annamme hyvän kiertää, sitä paremmin itsekin voimme - ja sitä enemmän jaksamme tehdä hyvää. Tämä lienee inhimillinen tosiasia; ja siksi varteenotettava, vaikka emme mitään irtopisteitä (Jumalalta tai keneltäkään ihmiseltä) avustustoiminnallemme yrittäisikään hankkia.

Nyt on kristittyjen kansainvälinen vastuuviikko - mitä me teemme?
Yksi hyvä vaihtoehto: www.kiva.org

Vesku

Onko Veskun maailma todellinen?

Inceptionin jälkeen vähän erilaista elokuvaa. Veskua pidetään laajalti ottaen yleisnerona. Toisaalta eräs ystäväni on sangen ärsyyntynyt siitä, että oikeastaan Vesku on kohonnut kaiken arvostelun yläpuolelle: ”Se on niin monilahjakas, että!” Suomen Kuvalehden leffa-arvostelu varmaan nostaisi ystäväni verenpainetta kohtauslukemia kohti.

Lienee tosiasia, että kyseessä on hyvin harvinainen yksilö. Jotkut ovat lahjakkaita kaikessa, mihin ryhtyvät. Mutta lahjakkuudella on kova hinta.

Joskus pienenä sitä ajatteli jotenkin tyhmän naiivisti, että juopot juovat lahjattomuuttaan. Sittemmin on havainnut yhä selvemmin sen, kuinka nimenomaan lahjakkaat ja herkät ihmiset ovat hyvin alttiita päihderiippuvuuksille. Jotta kestäisivät… (mitä?)

Mutta mitä ajattelette elokuvassa kerrotuista yliluonnollisista kokemuksista? Ne ovat tiukka paikka nykyihmiselle. Eihän nyt maailmassa voi olla sellaista, mitä järki ei selitä! Kyseessä täytyy olla jotenkin muuten selitettävissä oleva asia. Viimeistään harha, jos ei muuta.

Elämän laita-alueilla törmää niin usein ilmiöihin, joita yliluonnollisiksi kutsutaan, että niitä ei aina kutsu enää samalla sanalla. Mutta mitä sinä ajattelet? Ovatko Veskun kommentit yleisneron viimeinen horjahdus kuvittelemaan liikoja? Vai onko kyseessä harvinaisen rehellinen tunnustus sellaisista tunnoista, joista tietää saavansa hyvin monelta kahjon leiman? Ja entä ilmiöt itse – ovatko ne vain aivojen tuotetta?

U2 Stadionilla

Yleisesti määriteltynä ”stadion” on paikka, jonne kokoonnutaan merkittäviä tapahtumia ja niiden jakamista varten. Kyse on näyttämöstä: ja näyttämöissä on kyse katsojien ja esillä olevien suhteesta.

Ei ole kyse vain siitä, että esillä oleva, esiintyjä antaa jotain katsojalle, vaikka tämä onkin vuorovaikutuksen pääsuunta. Kyse on vuorovaikutuksesta: esiintyjä voi antaa jotain vain siksi, että seuraaja haluaa ottaa sitä vastaan, ja koska heillä on tietty yhteinen todellisuus, josta ammennetaan. Esiintyjän on kuvattava todellisuutta tavalla, josta katsoja (osallistuja) riittävässä määrin tunnistaa itsensä ja maailman, jossa elää.

Oliko tämä nyt tylsin alku, mitä on nähty U2:n keikkaa käsittelevälle kirjoitukselle? Toivottavasti ei: ainakaan jos asioiden juuret kiinnostavat. Sillä yhteisen todellisuuden sanoittamisessa ja kuvaamisessa musiikin (sekä muun shown) keinoin on U2:n suosion perusta.

Ei voi olla näin suosittu yhtye, jos sanoma ja meininki ei resonoi ihmisten kokemusmaailman tärkeimpien tekijöiden kanssa. U2 uskoo hyvyyteen, ja niin haluavat uskoa ihmisetkin. Kyse on ihmisen ailahtelevien tunteiden kuvauksesta, joiden keskelle iloa ja toivoa välittävä sanoma iskeytyy.

Sama asia tapahtuu (tai pitäisi tapahtua) ripissä messussa. Pahuuden ja kärsimyksen tunnustaminen ja myöntäminen avaa oven toivolle ja vapauttavalle ilolle.

Mutta eikö U2:n keikka (erityisesti perjantaina 20.8.) ollut lähinnä valtavaa biletystä? Miten paha tai kärsimys siihen liittyi?

U2 on aina ollut omatuntoinen yhtye, kuten Otto Talvio hyvässä kirjoituksessaan (Nyt-liite, HS 20.8.) piirtää esiin. Tämä on olennainen osa biletyskappaleidenkin menestystä: ilman vakavampaa puolta niiltä putoaisi syvä kaikupohja. Sunday Bloody Sunday, Bullet the Blue Sky, ahdistuksesta ja toivosta kertovat monet Achtung Babyn kappaleet (kuten One, Until the End of the World, Ultra Violet, Acrobat, Love is Blindness…), Miss Sarajevo, Walk On ja muut: ne kuvaavat ihmisen ja ihmiskunnan syviä ongelmallisia tuntoja. Amnestyn kynttilät syttyvät, maailmassa on paljon työtä pahuutta vastaan.

Mutta silti on syytä iloita. Pohjimmiltaan siksi, että

Kerran on oleva paikka, jossa kaduilla ei ole nimiä
ja se on aika.

Ja näennäisesti uskontoneutraaliudestaan huolimatta ihmisistä huomattava valtaosa uskoo sydämessään hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan ja elämään kuoleman jälkeenkin.

Jokapäiväinen leipä

"Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme
niin kuin mekin annamme niille, joilla ei ole leipää."

Muuttaisiko tämä sanamuoto meitä?