Tutkijalla ja kilvoittelijaerakolla on enemmän yhteistä kuin usein ajatellaan.
Hyvä johdanto tähän on Rene Gothonin hienossa Tuntematon pyhiinvaeltaja –kirjassa. Gothoni, Helsingin yliopiston uskontotieteilijä, matkaa Kreikan pyhälle Athos-vuorelle kahdessa tarkoituksessa: tutkiakseen ja kokeakseen pyhiinvaellusta. Hänellä on mukanaan arkistosta löydetty vanha kuva pienestä, syrjäisestä erakkosaaresta: ja hämmästyttävien ’yhteensattumien’ jälkeen hän löytää tiensä sinne.
Saarta asuttaa yksin kilvoittelijamunkki, joka päättää hyväksyä Gothonin viikoksi saarelle. Keskustelut ja kokemukset, jotka seuraavat, ovat pyhiinvaelluskirjallisuuden helmiä. (Divina laterna, lamppu palaa!) Yksi johtopäätös, jonka munkki ja Gothoni tekevät, on tutkijan ja kilvoittelijan suuri yhtenevyys. Molemmat pyrkivät keskittymään olennaiseen, olemaan rehellisiä ja vastustamaan jatkuvia kiusauksia harhailla polulta.
Kuukausi yksin ekoteologisen kirjallisuuden ja Joseph Sittlerin rikkaiden moniaiheisten puheiden äärellä on ollut eräänlainen retriitti. Kuten vaelluksella käy, jonkin ajan päästä ei ajattele kauheasti kaukaisia asioita: on vain, tekee sitä mitä nyt tekee, keskittyy. Se maailma, jonka kanssa on tekemisissä, hallitsee kokonaisvaltaisesti. Vaelluksella se on luonto, ’ekoteologisella tutkimusvaelluksella’ luonnon ja kristinuskon suhde.
Ymmärrän yhä paremmin hajamieliseltä vaikuttavia tutkijoita, jotka elävät omassa maailmassaan; mutta uskon vahvasti, että tuon maailman on liityttävä tähän maailmaan, jotta se palvelee eniten. Kun on aikansa viljelty, on korjattava ja jaettava satoa.
Samalla harrastan pyhiinvaellustutkimusta, joka nivoutuu tähän kaikkeen. Olen yhä vakuuttuneempi pyhiinvaelluksen voimasta elämän perusvertauskuvana ja palvelevana käytännön hengellisyyden tapana. Hengellisempi tulkinta tästä ilmestyy piakkoin Crux-lehdessä, tieteellisempi versio odottaa vielä muokkausta ja eteenpäin lähettämistä. Pyhät polut –vaelluksilla on vielä paikkoja jäljellä, tervetuloa matkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti