DocFilms, kausikortti, iltojen ilo. Elokuva-arkiston ja kaupallisen teatterin välimuoto, laatua painottaen. Luulen, että yksi talven Chicago-muistoista liittyy siihen tunnelmaan, kun astuu hyvän elokuvan jälkeen kirkastuneena ulos holvikäytävään ja katselee Rockefeller-kappelia iltavalaistuksessa.
Poimintoja, hedelmiä tarjolle.
White Material (Claire Denis, 2009). Vaikuttavimpia pahuuden ja sekasorron kuvauksia. Ei kuvallisesti herkkähermoisille. Isabelle Huppert on jälleen hämmästyttävä; tällä kertaa afrikkalaisen kahviplantaasin omistajattarena, joka yrittää saada sadon pelastettua sisällissodan kaaoksen keskeltä. Hyvän ja pahan rajat kulkevat jossain hämärissä, aika kiertyy, lapsisotilaiden nousu ja tuho raastaa, Tindersticksin valtaava musiikki häilyy kaiken yllä. Eräänlainen Pimeyden sydän.
Viattomuuden aika (1993). Keskiviikkojen Scorsese-sarjan tuntemattomampi helmi. Nyansseja, sävyjä, valoja ja varjoja. Daniel Day-Lewis, Michelle Pfeiffer ja Winona Ryder ovat jokainen kerta kaikkiaan erinomaisia, mutta Day-Lewis kerrassaan hämmästyttävä. Kuvauksellisesti ja ohjaajan näkemyksen kannalta mestarillinen työ: seuraa esimerkiksi kukkien käyttöä.
Etienne! (Jeff Mizushima, 2009). Road movie polkupyöräillen hamsterin kanssa? Kuvamateriaali näyttää 1980-luvulta, vaikka on uutta? Hämmentävä pätkä. Outoutta, koskettavia henkilöhahmoja, mainiota indiemusaa ja tien päällä olemisen elämänmakuista tunnelmaa.
Four Lions (2010). Komedia lontoolaisista muslimiterroristeista? Hauskaa? Kyllä, hämmästyttävää. Erittäin rohkea elokuva, joka onnistuu sekä hyvin vakavien ajatusten herättämisessä että melkoisten naurujen antamisessa. Lopputekstien aikana ainut vakava särö, muuten tarkkaan harkittua. Monin tavoin tärkeä elokuva, josta saisi melkoisia keskustelupiirejä. Esimerkiksi terroristin pikkupojasta, joka kasvatetaan perheen elämäntapaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti