Focolare, Union

Synagogan seinällä Chagallin värikkäät taulut katselevat, kun väki kulkee sisään saliin – mutta juutalaisia on vain muutama harva. Kristittyjen yhteyden rukousviikon yksi Chicagon päätapahtumista kokoontuu synagogaan; sangen symbolista. Paluu juurien luo, vanhaan yhteyteen – joka sekin oli yhteyttä moneudessa. Juutalaisuudessa on myös aina ollut eri suuntauksia, joskaan ei samanlaista sirpoloitumisen historiaa kuin kristinuskossa.

Saapumisviikolla, vielä hivenen jet lagin painamana sain kutsun osallistua LSTC:n ekumeniaa harrastavien luterilaisten kanssa Focolare-liikkeen emännöimään tapahtumaan. Kadut olivat tappavan liukkaita, tepastelimme neljästään varovasti, tehden kiertoliikkeen Obaman talon ympäri; kukaan ei halunnut vastata turvallisuuspoliisin kysymyksiin. Määränpää oli korttelin päässä siitä: kaksikerroksinen talo omalla tontillaan, niin kuin Hyde Parkin paremmilla alueilla usein on.

Sisältä tervehtii lämmin väentungos. Talo on vanha mansiooni, 1900-luvun taitteesta; yksi arkkitehtuuriltaan komeimmista yksityistaloista, joita olen nähnyt. Ruokasalin katossa kulkevat puusta leikatut ympyräiset säteet, metallioksat kiertyvät lamppuihin; takan marmori näyttää samalta Vermontin harvinaisuudelta, joka minulle on juuri iltapäivällä esitelty vanhassa kirjastossa (nykyisessä kulttuurikeskuksessa, jonka upeasta arkkitehtuurista lisää joskus).

Nyyttikestit etenevät, vähitellen saan jotain selvää, mistä on laajemmin kyse. Focolare on katolisen kirkon sisältä syntynyt liike, joka korostaa lähimmäisenrakkautta ja laajoja ykseyspyrkimyksiä. Jäsenillä on erilaisia taustoja; osalla myös idän uskonnoista. Chicagossa yhteisöjä on kaksi, eri puolilla kaupunkia: yksi miehille, yksi naisille. Liike on katsantokannaltaan laaja, vaikka se onkin katolisen kirkon tunnustama. Sen vahvuus vaikuttaa olevan yksinkertaisessa mutta vahvassa yhteyden sanomassa.

Focolaren maallikkojäsenen Chiara Luce Badanon autuaaksijulistus viime syksynä oli maailmanlaajuinen mediatapahtuma. Kieltämättä jotain hyvin koskettavaa onkin 18-vuotiaana kuolleen tytön tarinassa; hyvin kivuliaasta osteosarkoomasta huolimatta hän säilytti elämässään toivon ja jopa ilon. Luterilaiselle on välillä vaikeaa tottua katolisten pyhimyskulttuuriin, mutta toisaalta (nyky)maailma tarvitsee kipeästi esikuvia. Esimerkiksi Chiara antaa melkoisen roolimallin nuorille, joita tapahtuma onkin erityisesti koskettanut.
-*-
Synagogassa erään katolisen seurakunnan kuoro laulaa - hämmentävän hyvin. Mustan väestön keskuudessa taitaa olla vähän eri taitopohja peruskirkkokuorolle: yhtään valkoihoista ei ole. Protestantti, katolinen maallikko ja ortodoksinen piispa puhuvat; kaikille yhteistä retorinen osaaminen. Kirkkokuntien runsaus koulii puhumaan niin, että väki ymmärtää, ja kokee saavansa jotain. Toinen nopeasti esille tuleva piirre on ulospäin suuntautuneisuus: rauhantervehdystä kätellään iloisesti ja pitkään, ja tuntemattomatkin jumalanpalveluskävijät huomioidaan tarkkaan. Tällä lienee juurensa sekä uskontojen moninaisuudessa että yleensä kulttuurissa. Harva jumalanpalvelus sisältää niin suuren reviirin yksilöiden ympärillä kuin suomalainen.

Seuraavana aamuna istun Union – kirkon penkkiin, kädessäni messuohjelman välissä Visitor card, johon toivotaan uuden kävijän yhteystietoja. United Church of Christ on mielenkiintoinen ”yleisprotestanttinen” kirkkokunta, johon on aikoinaan kuulunut useampi miljoona jäsentä. Kysymys tunnustuskunnallisuudesta on sangen erilainen muualla kuin Skandinaviassa, joka on maailman mittakaavassa harvinaisen homogeenistä aluetta. USA:ssa protestanttisuus on vielä erityisasia. Erilaisia protestanttistaustaisia kirkkokuntia on lukuisia; luterilaisia on noin 10 miljoonaa.

Union-kirkon sunnuntain houkuttimena oli luento ja keskustelu H. Richard Niebuhrin Christ and Culture-teoksesta, vanhasta klassikosta, johon olisi syytä perehtyä tarkemmin. Niebuhrin veljesten teologia on sangen vaikuttavaa; ihmisluonteen karuntarkka ymmärrys loistaa rehellisestä tekstistä. He olivat tutkimuskohteeni Sittlerin kanssa samaan aikaan ekumeenisen liikkeen Faith and Order – komissiossa, teologisessa painikerhossa. Laaja-alainen näkemys kristittyjen roolista maailmassa oli heille yhteistä, ja sangen amerikkalainen painotus myös (ainakin Chicagon koulukunnan).

C. S. Lewis, viisas mies, varoittaa Paholaisen kirjeopiston tarkkasilmäisillä sivuilla jumalanpalvelusten vertailusta. Olen päättänyt tutustua moneen, mutta välttää suuria arvosteluita. Lähialueella mahdollisuuksia riittää, kirkkoja on parhaimmillaan vierekkäin. Viime sunnuntaina siirryinkin Rockefeller-kappeliin – mutta siitä lisää seuraavassa ”Kristillisyys Amerikassa”-numerossa. Sama paikka, samalla kirkontorninlepakkotaajuus – kuulumisiin.