Puukäsityöt ja työelämä

Tein puukäsitöitä viimeksi yläasteella. Kuitenkin ajattelen nykyisiä töitä usein verstaan kautta: aamuisin menen työpajalle.

Ainoa fyysinen yhteys puukäsityöpajaan on tulenarkuus. Akateemisissa toimistoissa on paljon helposti syttyvää paperia (sahanpurua toki vähemmän). Mutta henkiset yhteydet ovat merkittäviä. Kyseessä on työstettäviä kappaleita. Niillä on muoto ja tarkoitusperä. Jokainen niistä vaatii aikansa.

Joskus riittää se, että tuoli pysyy pystyssä eikä istujalle tulee liikaa tikkuja takapuoleen. Toisinaan taas kappaleita hiotaan ja hiotaan. Kauneus ja tarkoituksenmukaisuus liittyvät monin tavoin yhteen.

Olisihan se mukavaa, jos töiden tuotoksia voisi pitää käsissään: jos ne voisi käsittää kehonsa avulla. (Paperipinoa ei lasketa.) Olen yrittänyt kasvattaa itseäni iloitsemaan siitä, kun jonkin esineen saa valmiiksi. Jos voisi tuntea edes vähän puusepän kaltaista iloa, kun jokin artikkeli tai käytännön virikemateriaali valmistuu. Katsella tuotosta, johon kului paljon aikaa ja vaivaa, ja olla tyytyväinen. Tietäen sekä esineen vahvuudet että sen puutteet.

Ajattelen, että puukäsityö-vertaus saattaisi olla laajemminkin hyödyksi akateemisessa maailmassa (ja miksei muussakin nykyajan työelämässä). Jos yrittää tehdä kahtakymmentä erilaista esinettä yhtä aikaa, niin vaikeaksi menee. Työpaja ruuhkaantuu, mieli sekoittuu ja tehdyn työn ilo katoaa jonnekin tavarapinojen alle. Olennainen kysymys on tietysti se, kuka ne työmääräykset valitsee, tekijä itse vai esimiehet.

Tuolivertaus voi helpottaa vaikkapa opinnäytetyön hahmottamista. Huonekalussa on tietyt osat. Ne täytyy vain tehdä. Ilman jalkoja tuoli ei pysy pystyssä eikä ilman istuinta pysy penkillä. Esteettistä hiontaa voi vuorostaan tehdä loputtomasti tai olla tekemättä: tuolien tyylejä on erilaisia.

Kun vuosien lukumäärä alkaa nyt jo nelosella, joutuu tarkemmin miettimään, miten päivänsä rakentaa. On päätöitä, suurempia kaappeja tai kangaspuita, joihin yrittää sälyttää myös sielukkuutta. Niihin kuluu aamupäiviä, paljon parasta työaikaa, mutta niiden luominen tuo myös paljon iloa. Juuri nyt tuleva kirjani, Mieli maassa? Ympäristötunteet (syyskuu, Kirjapaja), on tällainen työ.

Sitten on paljon käyttöesineitä, jotka soljuvat iltapäivisin pajalta: itselleni blogit ja haastattelut. Joihinkin käyttöesineisiin ehtii keskittyä enemmän, joihinkin vähemmän. Käsityöläisen etiikka ei kuitenkaan salli aivan viallisten esineiden eteenpäin antamista.

”Teette työtä pysyäksenne samassa tahdissa kuin maa ja maan sielu.” Paras tuntemani yksittäinen viisauskirja on Kahlil Gibranin Profeetta. Sen ajatukset työstä sykähdyttävät, ehkä vielä enemmän nyt nelikymppisenä kuin kolmikymppisenä, jolloin viimeksi kirjasta bloggasin. 

Työn iloa, tuttavat! Ulottukoon se myös kotitöihin ja työttömyysjaksoihin, jos mahdollista, sillä kutsumustöistä tulkitsen Gibraninkin puhuvan.

(Gibran-lainauksen suom. Annikki Setälä.)

Profeetta - aamut

En enää lue sanomalehteä aamupalalla; vasta lounaalla. Vaikutukset elämänlaatuun ovat olleet sangen myönteiset.

Miltä ulkona näyttää? – tämäkin päivä on lahja, kiitos siitä – musiikki soimaan, mitä tänään? – kahvi, puuro ja leipä – runomuotoiseen ilmaisuun käsiksi.

Aloitin syksyn aamuni Kahlil Gibranin Profeetan seurassa. Nyt ymmärrän, miksi kirja on niin kuuluisa. Ytimekkäässä syvyydessään, kärsimystä ymmärtävässä hyvyydessään teos on omaa luokkaansa.

Ja miten tehdään työtä rakkaudella? - -
Se on kaiken luomasi työn muovaamista oman sielusi henkäyksellä.
Tietäen, että kaikki autuaat vainajat seisovat ympärilläsi katsellen.
(Työstä, s. 38, 1996 painos, suom. Annikki Setälä)

Rakkaudesta, syömisestä ja juomisesta, asunnoista, ostamisesta ja myymisestä, opettamisesta, tuskasta… Aiheet kattavat koko elämänpiirin.

Lukiossa tein filosofian esitelmän kirjasta. Muistan olleeni vähän pettynyt, kun opettaja ei ollut varauksettoman innostunut. Taisi olla nuorelle pojalle liian haastava kattaus; Profeetta vaatii tiettyä elämänkokemusta. Vanha ja kokenut lukee sitä varmasti vielä sangen eri tavalla kuin minä nyt.

Luvut ovat sopivan lyhyitä, vaikka sisällöltään ajattomia (mitattomia). Suosittelen lämpimästi – joko kertauksena tai uutena tuttavuutena.


P.S. Tästä aamuisin – aiheesta olen kirjoittanut aiemminkin.

P.P.S. Tässä on vaarana se, että Karamazovin veljesten ja Profeetan lueskelu antaa liiankin hienostuneen kuvan lukutottumuksista. Mutta yhä enemmän tulee panostettua laatuun, kun tiedostaa, että aikaa on aina vähemmän… aina vain tämä päivä.