Miksi pidin Tolkien-messusta

Temppeliaukion kirkossa 11.8.2013 pidetyn Tolkien-teemaisen messun analyysi.

Ensiksi: koska otsikko on harhaanjohtava. Kyse oli ensisijaisesti messusta. Seurakunnan sunnuntaijuhlasta. Vasta toissijaisesti oli kyse Tolkien-teemaisesta messusta. Tämä kävi hienosti selväksi heti johdantosanoista.

Toiseksi: koska Tolkienin teokset sisältävät paljon kristillisesti olennaista. Teologiaa voi esiintyä myös kertomusten muodossa, ilman yksioikoisia opetuksia. Tämä messu tavoitti monia keskeisiä teologisia teemoja, jotka ilmenevät Tolkienin kirjoissa:

• Vähäpätöinen voi olla lopulta suurta. Ulkonäkö pettää.
• Maailmankaikkeus on lopulta hyvä, vaikka pahuus riivaa sitä. 
• Kaikista urheimmatkaan kuolevaiset olennot eivät ole täydellisiä, vaan lankeavat kiusauksiin, kuten sankarillinen Frodokin lopulta teki. 
• Viime kädessä armo pelastaa meidät. 

Kolmanneksi: koska messu tavoitti lukuisia ihmisiä, jotka eivät usein – jos koskaan – käy kirkossa. Messun vire oli avoimen ja positiivisen kristillinen, ja se suuntautui evankeliumin tarjoilemiseen fantasiakirjallisuuden ystäville, joita oli Helsingissä koolla erityisessä tapahtumassa.

On todettava, että messuun liittyi myös ongelma. Kun mediassa huudellaan Tolkien-messusta ja haltiakielisestä psalmista, käy hyvin helposti niin, että juttu vaikuttaa julkisuushakuiselta tempaukselta. Kirkko näyttäytyy sirkustemppujen esittäjänä, joka epätoivoisesti kerjää huomiota. Tästä ei kuitenkaan ollut kyse Tolkien-messussa, ei ainakaan järjestäjien päämotiivina tai sen vaikutelman perusteella, mikä messusta syntyi paikalla olijalle. Julkisuus on hyvin vaikea laji: sitä tarvitaan, jos halutaan tavoittaa muuten etäällä olevia ihmisiä, mutta siinä on aina riskinsä.

P.S. Mitä muuten tapahtuisi, jos Tolkien-messun sijaan julkisuudessa pyörisikin tieto ”C.S. Lewis –messusta”? Veikkaisin, että se ei herättäisi yhtä suurta aprikointia. Onko niin, että Lewis on laajemmin hyväksytty kristilliseksi ajattelijaksi, vaikka molemmilla näistä ystävyksistä on erittäin syvällistä teologiaa?  ”Narnia-messu” olisi eri asia, mutta Tolkien-messuakaan ei kutsuttu vaikkapa Hobittimessuksi, ja silti kaikenlaisia ”suippokorvat siellä kokoontuu” -lausumia olen kuullut.

P.P.S. Messun saarna (Petri Tikka)

Iskevät kappaleet

Hitti-sana pohjautuu iskevyyttä tarkoittavaan termiin. Aidot ”hitit”, syvästi iskevät kappaleet eroavat toisistaan mielenkiintoisella tavalla. Osa kolahtaa heti ja kovaa, toiset vasta ajan kanssa.

Asia on ilmiselvä, mutta siitä puhutaan yllättävän vähän: etenkin nuorille ihmisille musiikki on yhä olennaisempi syvän kokemisen kanava. Kappaleet sanoittavat syviä tuntoja, liittävät yhteen toisten kanssa ja todistavat että maailmassa on joku toinenkin, joka näkee ja kokee asioita samankaltaisella tavalla. Musiikin merkitystä voisi hyvin kuvata sanalla uskonnollinen, mikä selittää myös idoleihin kohdistettuja hurmoksellisia tunteita.

Se, mikä ikiaikaisesti on liittynyt uskontoihin, toteutuu teollistuneissa maissa nykyään usein musiikin kautta. Turhaan ei puhuta esimerkiksi ”rock-kulteista”. En toista (enempää) sitä, mitä syksyllä pohdin Springsteenin keikan yhteydessä, enkä käsittele musiikin olennaista liittymistä myös perinteisiin uskontoihin. Tähtäimessä ovat nyt hitit.

Itse olen kansankirkon kasvatti, enkä kykene erottamaan aikaa, jolloin en olisi ollut kristitty. Samalla olen aikani kasvatti, jolle hitit ovat aina ala-asteen loppuvuosista lähtien olleet olennaisia elämän jäsentäjiä ja tunteiden käsittelyn kanavia. Metallibändien jäsenet ovat usein olleet eettisesti onnettomia egoisteja, mutta ehkä juuri heidän elämänsä säröisyys on edesauttanut sellaisten kappaleiden luomisessa, jotka ovat palvelleet miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa. Suuret kiitokset, siis, GNR, Metallica ja muut! Otettakoon eettisyytenne arvioinnissa huomioon myös se lieventävä asianhaara, että maailmanmaine tahtoo turmella lähes jokaisen.

Onneksi musiikkimaku sai laajentua lukion ja sivistyneiden ystävien myötä (kiitokset vain, Pekka, Teemu ja Jussi!). Lienee luonnollista, että kun elämännäkemys laajentuu murrosiän angsteista, tarvitaan myös laajempia sävyjä musiikkiin. On yhtäältä karua huomata, kuinka harvoin uudet kappaleet nykyään koskettavat yhtä väkevästi kuin nuorena. Samalla on jotenkin lohdullista, että monet vanhoista suosikkiartisteista tavoittavat yhä taiteellaan.

Neil Young, Tori Amos, Nick Cave, CMX ja U2 kolahtavat yhä, eivätkä pelkästään vanhojen kappaleidensa osalta; hitteihin liittyy se mielenkiintoinen dynamiikka, että suhde niihin säilyy, mutta niiden tuore väkivoima laimenee ensi-ihastuksen hälvettyä. On toki jotain harvinaisia klassikkoja, jotka vuosi vuodelta pystyvät järisyttämään (etenkin jos niitä ei puhkisoita) ja jokainen edellä mainittu artisti omaa näitä. Näitä taiteilijoita yhdistää myös se, että liki parissakymmenessä vuodessa he ovat ehtineet tehdä monentasoista materiaalia ja paljon keskinkertaistakin. Omasta mielestäni tasonsa ovat parhaiten säilyttäneet Cave ja CMX, näin keskimäärin. Mutta parin viime vuoden aikana sekä Young, Amos että U2 ovat kaikki julkaisseet parhaat levynsä vuosikausiin, ja näiltä albumeilta löytyy moni niistä kappaleista, jotka ovat vielä jaksaneet kolmikymppistä kolahduttaa.

Tämä teksti sai itse asiassa alkunsa Caven uudesta kappaleesta Higgs Boson Blues, joka onnistuu koskettamaan jotain sellaista voimanlähdettä, mikä nostaa biisin lentämään muiden ylle. Nerokkaasti nimetty kappale voisi kuvastaa metafyysistä turhautumista niihin ajatuksiin, joiden mukaan fysiikka selittää universumin perimmäiset filosofiset ja teologiset kysymykset, mutta tämä ei itse asiassa korostu tekstissä. Biisin sanoitus on Cavelle tyypillistä hämärää lyriikkaa, josta saa lähes yhtä vähän selvää kuin Dylanin Desolation Rowsta, mutta jonka tunnelma on myös maanisen maaginen. Hämmentävä musiikkimatka jättää latauksen väreilemään arkeen, kaiuttimien vaiettua. (Ekumenian harjoittajaa viehättää myös kappaleen lause: ”I’m driving down to Geneva.”)

Toinen vaihtoehto on, että ajan myötä löytää kappaleen tai levyn hienouden. Tämä lienee uhanalainen laji nykyaikana. Kun levyjä ei kohta enää fyysisesti ole, kuka palaa kuuntelemaan sellaista, mistä on vähän pitänyt, mutta ei kokonaan ymmärtänyt? On liian helppoa valita tietokoneen soittolistalle vain ne levyn kappaleet, joista eniten pitää.

Tänään ajattelen erityisesti CMX:n Pedot-levyä, joka paranee koko ajan. Levy on haastava temaattinen kokonaisuus, jonka kappaleiden ajatukset nivoutuvat toisiinsa: vertaa esimerkiksi sitä, miten valo-teemaa käsitellään. Kaiken taustalla on ihmisen ainainen mahdollisuus ajautua harmauteen, lamauttavaan ja tuhoavaan; levy on synkähkö, mutta ei vailla toivon sävyjä. Kokonaisuudesta on ikävä poimia vain osia, mutta esimerkiksi tämän Mustat siiven yli taivaan -kappaleen hienous on kiteyttävää ja hitaasti sulavaa. Näkyvän valon olennot ja Valoa nopeammat koneet jatkavat toiveikkaampaa lentorataa.


P.S. Googlen tarjoamat tyypilliset hakutermit paljastavat joskus kiehtovia asioita. Moni on näköjään yrittänyt googlata ”higgs boson blues meaning”. Onnea matkaan. Kaikki merkitykset eivät ole tarkoitettukaan löydettäväksi internetistä.

Springsteen ja rock-jumalanpalvelukset

Bruce Springsteen & E Street Band oli huikeassa vedossa Olympiastadionilla 31.7.2012. Helsingin Sanomien kriitikko kutsui osuvasti Springsteenia saarnamieheksi.

Konserttiin osallistujan näkökulma: kaupungin parhaat bileet. Hämmästyttävää energiaa, esiintymistaitoa, yhdessä soittamisen iloa. Erityispisteet harvinaisista kappalevalinnoista, kuten Back in Your Arms, Light of Day tai Loose Ends – joissa kaikissa oli myös huima lataus.

Pohdiskelijan näkökulma: rock-konserteissa on enemmänkin yhteyksiä uskonnollisuuteen kuin mitä yleensä tuodaan esille.

Ei ole harvinaista puhua ”rock-kulteista” tai verrata kovimpien fanien innokkuutta uskonnolliseen fan/aattisuuteen. Yllättävän vähän on kuitenkin tehty akateemista tutkimusta siitä, kuinka nykyaikana populäärimusiikki on usein saanut ihmisten merkitysjärjestelmissä (maailmankatsomuksissa) samankaltaisen aseman kuin mitä uskonnollisilla kokoontumisilla on kautta historian ollut.

Herätyskristilliset suuntaukset ovat toki usein kritisoineet rock-musiikkia, enemmän tai vähemmän pätevin perustein. Lähtökohtaisesti ei kuitenkaan pitäisi olla mitään väärää siinä, että ihmiset kokevat iloa, elämyksiä, yhteyttä toisten kanssa ja nauttivat elämästä kaikkien vaikeuksien keskellä. Gospel-rockyhtyeiden kohdalla tämä yhdistyy suorasanaisesti kristinuskoon.

Springsteenin sanoma on juuri rockin ilosanoma: piristys arjen keskelle. Hänen omaa uskonnollista vakaumustaan en ala tässä analysoimaan, vaikka toteankin, että se sisältää erittäin mielenkiintoisia piirteitä. Sen sijaan kommentoin lyhyesti Helsingin Sanomien Otto Talvion keikka-arviota, josta tässä lainaus:

”Bruce ei vain lainaa esiintymisessään karismaattisilta parantaja-saarnaajilta, vaan hän on sellainen – häntä seuratessa odottaa koko ajan milloin rammat yleisössä nousevat rullatuoleistaan ja sokeat alkavat nähdä.
Tämä tapahtuu erityisesti Brucen show'n keskeisessä "saarnaosuudessa", joka alkaa pitkällä spirituaalisella johdantopuheella ja tällä kiertueella jatkuu My City of Ruinsilla. Kun torvet ja gospellaulajat tulivat mukaan, ei mikään erottanut tilaisuutta 42 000 hengen jumalanpalveluksesta. Seurakunta tosin palvoi lavalla tunnelmaa nostattavaa rock 'n' roll -saarnaaja Springsteeniä.
Yhdessä yleisön biisitoiveplakaatissa häntä kutsuttiinkin Pyhäksi Bruceksi.”

Talvio on tavoittanut jotain olennaista. Springsteen on Amerikan mustien gospelsaarnaajien rock-seuraaja. Häneen puheensa loistava rytmi ja tehokeinot nousevat hikisistä kirkkosaleista. Yksi täydennys on kuitenkin tehtävä Talvion arvioon: lopulta yleisö ei palvonut pelkästään Springsteeniä, vaan jotain syvempää.

Saarnaajien mahdollinen voima on siinä, että he onnistuvat herättämään yleisössä sellaisia syviä tuntoja, jotka ovat elämässä keskeisiä. Pelkkä henkilöpalvonta ei innosta. Tarvitaan jotain laajempaa: yhteinen aate, yhteinen ihmisyys – tai yhteinen usko.

Springsteenin saarnojen voima on siinä, että ne nostavat esiin elämän peruskysymyksiä ja ennen kaikkea toivon sanoman. Duunari jaksaa yrittää elää, edes autoa virittelemällä; parisuhde on mennyt säröille, mutta yhteisen rakkauden muistot pitävät yhä elävänä, kun ne viiltävät; läheinen ihminen on kuollut ja kaupunkikin raunioina, mutta yhdessä on mahdollista löytää tie eteenpäin.

Saarnaaja kutsuu yleisönsä mukaan tunnetilaan: ja jos tuo tunne on toivo ja ilo, on mahdollista kokea voimaa ja yhteyttä, joka ulottuu jopa suomalaisen olympiastadionin laajuudelle ja siitä eteenpäin arkeenkin.

Tori Amos

Kenenkään artistin on vaikea myöhemmin elämässä saada sitä merkitystä, mikä murrosiässä kuunnellulla musiikilla on. Iron Maiden ja Metallica pysyvät takaraivossa, mutta myös lukiovuosien tärkeimmät – kuten Tori Amos. Vaikkapa Winter yhdistyy ennen kaikkea 1990-luvun lopun talviin ja palapelin kokoamisiin.

Suomea kohtasi harvinaislaatuinen kunnia, kun Amos aloitti maailmankiertueensa muutama viikko sitten Helsingistä. Jousikvartetin kanssa tehty uusi Night of Hunters –levy merkitsee Amokselle paluuta juurille, klassiseen musiikkiin. Legendan mukaan Tori joutui teininä eroamaan konservatoriosta, koska soitti ennemmin Beatlesia kuin klassista pianomusiikkia. Lapsena opittu tekniikka ja säveltietous on sävyttänyt kuitenkin koko myöhempää uraa, vaikka joskus pianosta on haettu sähkökitaran sävyjä.

Amoksen tuotanto on ollut alati kiinnostavaa, mutta 2000-luvulla sangen epätasaista. Scarlet’s Walk ja American Doll Posse –levyiltä löytyi monta helmeä, mutta uusin albumi kuulostaa minun korviini monin paikoin parhaalta Amokselta sitten 1990-luvun. Tietty tunnevoima ja herkkyys, jota vaikkapa Under the Pink –levy pursusi, on löytynyt jälleen. Kappaleet kuten Fearlessness, Star Whisperer, Nautical Twilight ja Carry tarjoavat väkivahvoja melodioita ja tunnelmaa.

Tori on pastorin tytär, ja se on jättänyt jälkensä. On erittäin kiintoisaa, että niin moni taiteilija eri aloilta on kasvanut ’pappiloissa’. Halu ilmaista syvimpiä asioita yhdistää uskontoa ja taidetta, jotka monelta osin ovatkin päällekkäistä aluetta. Ehkä ne siksi ovat niin usein myös jännitteessä, ja erilaisten ristiriitojen lähde?

Amos on kulkenut pitkän tien protestanttisesta kodistaan, mutta yhtäläisyys yhden keskeisen kristillisen ideaalin kanssa on säilynyt: halu tehdä hyvää on seurannut häntä. Tori on tunnettu naisten aseman puolestapuhuja ja ylimaskuliinisuuden kritisoija. Ensilevyn Me and a Gun on riipaiseva laulu Amoksen omista raiskatuksi tulemisen kokemuksista. Siinä missä U2 on pitänyt Amnesty Internationalia esillä, on Tori kampanjoinut vääryyksiä kokeneiden naisten tukijärjestöjen puolesta. Hänen kuulijakuntaansa onkin aina kuulunut suuri joukko naisia, mutta ei pelkästään.

Nämä kaksi mainittua yhtyettä yhdistyivät Helsingin keikalla, kun yllätyscoverina kuultiin tulkinta Running to Stand Still –kappaleesta. Videon kuuntelu antaa kuvan lavaesiintymisen taiasta, ja alla olevat linkit vievät uuden levyn kappaleiden tulkintoihin. Apollon Musagete -kvartetti soittaa upeasti taustalla.

Running to Stand Still
Fearlessness
Star Whisperer
Carry