Miksi pidin Tolkien-messusta

Temppeliaukion kirkossa 11.8.2013 pidetyn Tolkien-teemaisen messun analyysi.

Ensiksi: koska otsikko on harhaanjohtava. Kyse oli ensisijaisesti messusta. Seurakunnan sunnuntaijuhlasta. Vasta toissijaisesti oli kyse Tolkien-teemaisesta messusta. Tämä kävi hienosti selväksi heti johdantosanoista.

Toiseksi: koska Tolkienin teokset sisältävät paljon kristillisesti olennaista. Teologiaa voi esiintyä myös kertomusten muodossa, ilman yksioikoisia opetuksia. Tämä messu tavoitti monia keskeisiä teologisia teemoja, jotka ilmenevät Tolkienin kirjoissa:

• Vähäpätöinen voi olla lopulta suurta. Ulkonäkö pettää.
• Maailmankaikkeus on lopulta hyvä, vaikka pahuus riivaa sitä. 
• Kaikista urheimmatkaan kuolevaiset olennot eivät ole täydellisiä, vaan lankeavat kiusauksiin, kuten sankarillinen Frodokin lopulta teki. 
• Viime kädessä armo pelastaa meidät. 

Kolmanneksi: koska messu tavoitti lukuisia ihmisiä, jotka eivät usein – jos koskaan – käy kirkossa. Messun vire oli avoimen ja positiivisen kristillinen, ja se suuntautui evankeliumin tarjoilemiseen fantasiakirjallisuuden ystäville, joita oli Helsingissä koolla erityisessä tapahtumassa.

On todettava, että messuun liittyi myös ongelma. Kun mediassa huudellaan Tolkien-messusta ja haltiakielisestä psalmista, käy hyvin helposti niin, että juttu vaikuttaa julkisuushakuiselta tempaukselta. Kirkko näyttäytyy sirkustemppujen esittäjänä, joka epätoivoisesti kerjää huomiota. Tästä ei kuitenkaan ollut kyse Tolkien-messussa, ei ainakaan järjestäjien päämotiivina tai sen vaikutelman perusteella, mikä messusta syntyi paikalla olijalle. Julkisuus on hyvin vaikea laji: sitä tarvitaan, jos halutaan tavoittaa muuten etäällä olevia ihmisiä, mutta siinä on aina riskinsä.

P.S. Mitä muuten tapahtuisi, jos Tolkien-messun sijaan julkisuudessa pyörisikin tieto ”C.S. Lewis –messusta”? Veikkaisin, että se ei herättäisi yhtä suurta aprikointia. Onko niin, että Lewis on laajemmin hyväksytty kristilliseksi ajattelijaksi, vaikka molemmilla näistä ystävyksistä on erittäin syvällistä teologiaa?  ”Narnia-messu” olisi eri asia, mutta Tolkien-messuakaan ei kutsuttu vaikkapa Hobittimessuksi, ja silti kaikenlaisia ”suippokorvat siellä kokoontuu” -lausumia olen kuullut.

P.P.S. Messun saarna (Petri Tikka)

Amerikan pääsiäinen

Pääsiäisillan jumalanpalveluksessa kuuluu äänekäs loiskahdus, vaikka vauvat eivät ole vielä lähelläkään vettä. Syy selviää pian: pastori ja kynttilänkantajat astuivat juuri laajaan kastealtaaseen.

Augustana-seurakunnan luterilainen jumalanpalveluselämä on asteen korkeakirkollisempaa kuin keskiverrossa suomalaisessa tuomiokirkossa; mutta olennaista on, että toimitsijat tietävät mitä tekevät, ja ovat olemuksellaan mukana. Pääsiäisenä ollaan iloisia!

Viime keväänä vietimme Unkarin luterilaisten kanssa pääsiäistä, tänä vuonna amerikkalaisten. Mielenkiintoista. Augustanan, LSTC:n lähikirkon, kolmipäiväinen perinne keskittyi iltoihin. Huipentumana oli alussa mainittu vigilia. Aloitus nuotion luota sisäpihalta, siirtymä oppilaitoksen kappeliin ja siellä kasteeseen valmistava liturgia: kahdeksan Vanhan testamentin lukukappaletta ja jokaiseen vastauksena eri tavoin laulettu psalmi! Pitäisi joskus tuoda joku rippikoululainen tänne, niin ei kuuluisi enää mutinaa messun pituudesta Suomessa.

Vajaan kahden tunnin päästä päästiin kastamaan, ja kahden vauvan liityttyä iloisesti seurakuntaan vaihdettiin jälleen paikkaa: kulkue vei ”meren” eli vilkkaan 55th Streetin yli kirkolle varsinaiseen ehtoollispalvelukseen. Vigilia alkoi iltakahdeksalta, osa juhlijoista poistui ruokasalista kuulemma kahdelta yöllä (messu loppui yhdeltätoista); kaiken kaikkiaan ortodoksisin luterilainen pääsiäispalvelus, jossa olemme olleet. Kristus ylösnousi!

Kanada

Lentäminen on aina ihmeellistä. Michigan- ja Ontario-järvien jäiden kuviot muodostavat mitä mahtavinta taidetta: abstraktia ja konkreettista, sulavaa ja rikkonaista, pysähtynyttä ja elävää.

Lentämisen ympäristövaikutukset ovat valitettavan karut. Amerikassa paikasta toiseen lentely on aivan eri suuruusluokkaa kuin Euroopassa: etäisyydet ovat sen verran pitkät, mutta asiaan vaikuttaa myös asennetaso. Moni ei halua käyttää junia tai busseja.

Itse olen pyrkinyt lentämään vain kerran vuodessa, mutta tämä vuosi tulee olemaan erilainen. Lentovero on yksi keino tasoittaa hiilidioksidipäästöjä: esimerkiksi www.lentomaksu.fi antaa hyviä mahdollisuuksia.

Kanada ja Suomi! Saavun Toronton suomalaistaustaisen seurakunnan vieraaksi, ja on hyvä jälleen kuulla kotimaan kieltä. Agricola-seurakunnan toiminta on vireää, kahdessa kieliryhmässä. Suomenkielinen ryhmä on iäkkäämpi ja maahanmuuttajista koostuva; englanninkielinen on pienempi mutta lapsirikkaampi. Saarnaan molemmissa jumalanpalveluksissa, englanninkielisessä myös lastensaarnan.

Lastensaarna on mielenkiintoinen toimintatapa. Jumalanpalveluksen alkuvaiheessa lapset kerääntyvät eteen, ja heille pidetään hyvin yleistajuinen johdatus päivän aiheeseen. Aikuiset hyötyvät tästä kahdella tavalla: lasten seuraaminen on sympaattista, ja toisaalta yleistajuinen johdanto vie aikuisiakin päivän teemoihin. Ei hullumpi lapsiteologian väline; mutta vaatii saarnaajilta/papeilta kykyä kohdata lapset ja puhua heidän tasoistaan kieltä – joka tarkoittaa laadukasta kieltä. Lapset eivät ole tyhmiä.

Vajaan viikon matkalta kertyy niin monenlaisia kokemuksia, että tyhjentävä kertomus olisi pidempi kuin jaksatte lukea. Paikallisten ystävällisyys; maisemamaalausten kauneus; Ontario-järvi valon ja varjon leikissä CN-tornista katsottuna; mainiot kasvisravintolat; antoisat keskustelut Waterloon seminaarissa ja onnistuneet luennot (niiden pitäminen englanniksi on kuitenkin haastavaa); Little Italy-kaupunginosan italialaiset liikkeet ja tarjoilijat kantamassa patonkeja kaduilla ja kanadalainen indiemusiikki ja Tranzac-klubi monine soittajineen ja vieraallekin vapaana olleine pianoineen…

-*-
Näiden blogien kirjoittamisessa olen noudattanut kahta periaatetta: kirjoittamista yhdeltä istumalta ja jonkin luovan ajatuksen tarjoilemista. Ehkä jälkimmäisen joku on poiminut jo tähänastisesta; mutta tarjotaan vielä yksi:
matkalla ymmärrämme kotimaan.


Enkä puhu vain Suomesta.

Rockefeller

Chicagon yliopistoalueella on hyvin erityinen kadunkulma. Takana on Frank Lloyd Wrightin maailmankuulu Robie House; edessä on mahtava Rockefeller-kappeli; ja sivulla on moderni Business School, Booth. Ikkunoista loistaa valo kahdesta suunnasta: liiketalouden pyörteissä kisaavat opiskelijat lukevat yömyöhään, kun humanistit kävelevät elokuviin katua pitkin; ja toiselta puolelta loistavat majakan tavoin kappelin hiljaiset tornivalot.

Kappeli on yliopiston sielu; näin ajatteli Joe Sittler, joka usein saarnasi Rockefellerissä. Kappeli muistuttaa siitä, että tässä ei ole kaikki; että tällä hyörinällä ja raadannalla ja huvittelulla ja juoksevilla vuosilla on jokin syvempi merkitys. Kokoontuminen avajaisjumalanpalvelukseen ei ole yliopistolle vain jäänne muinaisesta perinteestä, vaan sillä on suurempi tarkoitus.

Nykyään on korostunut se piirre, joka oli olemassa jo Joen aikana: yliopistoväki on entistä monikulttuurisempaa. Miten ylläpitää jumalanpalveluselämää tai yleensä spiritualiteettia hyvin kansainvälisessä tilanteessa?

Rockefellerissä asia on ratkaistu tarjoamalla hyvin erilaista toimintaa. Pääprofiili on kristillinen, muttei (käsittääkseni) varsinaisesti mihinkään yhteen kirkkokuntaan täysin sitoutunut. Mutta viikko-ohjelmaan mahtuu myös joogaa (jota perinteisesti harvemmin on kirkoissa harjoitettu, vaikka ruumiinkulttuuria arvostettaisiinkin), ja jopa 31.tammikuuta ”Sleep-in for Imbolc”, eli muinaisen ajanjakson muistaminen: hiljentyminen talvipäivänseisauksen ja kevätpäiväntasauksen puolivälissä.

Onko tuloksena yleisuskonnollinen sekasoppa? Tähän asti havaintoni ovat, että kun eri tilaisuuksilla (en ole tosin käynyt joogassa, ja nukuin kotona imbolcini) on eri profiilit, ei sekoittumista tapahdu niin paljon. Ymmärrän tarpeen ylläpitää jonkinlaista yhteistä hengellisyyden keskusta yliopistolla. Ympäristössä on sitten lukuisia hengellisiä yhteisöjä omine rakennuksineen ja riitteineen. Mutta ymmärrän kyllä myös luonnehdinnan, jonka mukaan Rockefeller on ”uskonnon kappeli”.

Jumalanpalvelus oli mielenkiintoinen. Musiikki on erittäin korkeatasoista: tämänkaltaiseen yliopistoon mahtuu paljon osaamista, ja urut ovat kuuluisat. Erittäin pehmeä ja samalla vahva ääni; pillistöt sekä edessä sivulla että takaparvella. Liturgia oli korkeakirkollisuuden tasossa lähinnä ehkä keskimääräistä anglikaanisuutta (mitä tämä nyt sitten tarkoittaakaan), eli suomalaista luterilaisuutta hivenen juhlavampaa, mutta samalla sisältäen vapaampia elementtejä. Periamerikkalainen rauhankättely kuului tietysti asiaan, ja messun kaavassa oli Rainer Maria Rilken runo Jumalalle. Jälkimmäinen ei ihan heti menisi läpi Suomessa. Ehtoollisen asettamisen aikana soitettiin vaimeasti kelloa, kädenojennuksena (kirjaimellisesti…) katolisille. Kuten sanottua, mielenkiintoista.

Kappeli on arkkitehtuuriltaan upea, ja sen torni on erityinen paikka; mutta siitä lisää toiste, samoin kuin eräästä messun vaikuttavimmasta piirteestä. Jos haluat katsella yliopiston arkkitehtuuria, lumimassoja ja yksityiskohtia köynnöksistä, kuvia löytyy tästä.

Focolare, Union

Synagogan seinällä Chagallin värikkäät taulut katselevat, kun väki kulkee sisään saliin – mutta juutalaisia on vain muutama harva. Kristittyjen yhteyden rukousviikon yksi Chicagon päätapahtumista kokoontuu synagogaan; sangen symbolista. Paluu juurien luo, vanhaan yhteyteen – joka sekin oli yhteyttä moneudessa. Juutalaisuudessa on myös aina ollut eri suuntauksia, joskaan ei samanlaista sirpoloitumisen historiaa kuin kristinuskossa.

Saapumisviikolla, vielä hivenen jet lagin painamana sain kutsun osallistua LSTC:n ekumeniaa harrastavien luterilaisten kanssa Focolare-liikkeen emännöimään tapahtumaan. Kadut olivat tappavan liukkaita, tepastelimme neljästään varovasti, tehden kiertoliikkeen Obaman talon ympäri; kukaan ei halunnut vastata turvallisuuspoliisin kysymyksiin. Määränpää oli korttelin päässä siitä: kaksikerroksinen talo omalla tontillaan, niin kuin Hyde Parkin paremmilla alueilla usein on.

Sisältä tervehtii lämmin väentungos. Talo on vanha mansiooni, 1900-luvun taitteesta; yksi arkkitehtuuriltaan komeimmista yksityistaloista, joita olen nähnyt. Ruokasalin katossa kulkevat puusta leikatut ympyräiset säteet, metallioksat kiertyvät lamppuihin; takan marmori näyttää samalta Vermontin harvinaisuudelta, joka minulle on juuri iltapäivällä esitelty vanhassa kirjastossa (nykyisessä kulttuurikeskuksessa, jonka upeasta arkkitehtuurista lisää joskus).

Nyyttikestit etenevät, vähitellen saan jotain selvää, mistä on laajemmin kyse. Focolare on katolisen kirkon sisältä syntynyt liike, joka korostaa lähimmäisenrakkautta ja laajoja ykseyspyrkimyksiä. Jäsenillä on erilaisia taustoja; osalla myös idän uskonnoista. Chicagossa yhteisöjä on kaksi, eri puolilla kaupunkia: yksi miehille, yksi naisille. Liike on katsantokannaltaan laaja, vaikka se onkin katolisen kirkon tunnustama. Sen vahvuus vaikuttaa olevan yksinkertaisessa mutta vahvassa yhteyden sanomassa.

Focolaren maallikkojäsenen Chiara Luce Badanon autuaaksijulistus viime syksynä oli maailmanlaajuinen mediatapahtuma. Kieltämättä jotain hyvin koskettavaa onkin 18-vuotiaana kuolleen tytön tarinassa; hyvin kivuliaasta osteosarkoomasta huolimatta hän säilytti elämässään toivon ja jopa ilon. Luterilaiselle on välillä vaikeaa tottua katolisten pyhimyskulttuuriin, mutta toisaalta (nyky)maailma tarvitsee kipeästi esikuvia. Esimerkiksi Chiara antaa melkoisen roolimallin nuorille, joita tapahtuma onkin erityisesti koskettanut.
-*-
Synagogassa erään katolisen seurakunnan kuoro laulaa - hämmentävän hyvin. Mustan väestön keskuudessa taitaa olla vähän eri taitopohja peruskirkkokuorolle: yhtään valkoihoista ei ole. Protestantti, katolinen maallikko ja ortodoksinen piispa puhuvat; kaikille yhteistä retorinen osaaminen. Kirkkokuntien runsaus koulii puhumaan niin, että väki ymmärtää, ja kokee saavansa jotain. Toinen nopeasti esille tuleva piirre on ulospäin suuntautuneisuus: rauhantervehdystä kätellään iloisesti ja pitkään, ja tuntemattomatkin jumalanpalveluskävijät huomioidaan tarkkaan. Tällä lienee juurensa sekä uskontojen moninaisuudessa että yleensä kulttuurissa. Harva jumalanpalvelus sisältää niin suuren reviirin yksilöiden ympärillä kuin suomalainen.

Seuraavana aamuna istun Union – kirkon penkkiin, kädessäni messuohjelman välissä Visitor card, johon toivotaan uuden kävijän yhteystietoja. United Church of Christ on mielenkiintoinen ”yleisprotestanttinen” kirkkokunta, johon on aikoinaan kuulunut useampi miljoona jäsentä. Kysymys tunnustuskunnallisuudesta on sangen erilainen muualla kuin Skandinaviassa, joka on maailman mittakaavassa harvinaisen homogeenistä aluetta. USA:ssa protestanttisuus on vielä erityisasia. Erilaisia protestanttistaustaisia kirkkokuntia on lukuisia; luterilaisia on noin 10 miljoonaa.

Union-kirkon sunnuntain houkuttimena oli luento ja keskustelu H. Richard Niebuhrin Christ and Culture-teoksesta, vanhasta klassikosta, johon olisi syytä perehtyä tarkemmin. Niebuhrin veljesten teologia on sangen vaikuttavaa; ihmisluonteen karuntarkka ymmärrys loistaa rehellisestä tekstistä. He olivat tutkimuskohteeni Sittlerin kanssa samaan aikaan ekumeenisen liikkeen Faith and Order – komissiossa, teologisessa painikerhossa. Laaja-alainen näkemys kristittyjen roolista maailmassa oli heille yhteistä, ja sangen amerikkalainen painotus myös (ainakin Chicagon koulukunnan).

C. S. Lewis, viisas mies, varoittaa Paholaisen kirjeopiston tarkkasilmäisillä sivuilla jumalanpalvelusten vertailusta. Olen päättänyt tutustua moneen, mutta välttää suuria arvosteluita. Lähialueella mahdollisuuksia riittää, kirkkoja on parhaimmillaan vierekkäin. Viime sunnuntaina siirryinkin Rockefeller-kappeliin – mutta siitä lisää seuraavassa ”Kristillisyys Amerikassa”-numerossa. Sama paikka, samalla kirkontorninlepakkotaajuus – kuulumisiin.