Kevään riemu ja G.M. Hopkins

Kevättä ei mikään kauniimpaa –
kun putkahtaen kiertyy ruoho rehevänä esiin…

Yksi parhaita kevätrunoilijoita minulle on irlantilainen Gerard Manley Hopkins (1844–1889). Hän on Suomessa kohtalaisen vähän tunnettu, mutta monien runoilijoiden arvostama; esimerkiksi Kirsi Kunnas on suomentanutkin muutaman hänen runoistaan (kuten lainauksen yllä). Se vaatiikin kunnasmaista taitoa: Hopkins leikittelee sanoilla sellaisella tavalla, jonka kääntäminen on toisinaan mahdotonta. Ainoa vaihtoehto on luoda itse uutta, samassa sävellajissa.

Hopkinsin kevätruno ”Spring” on malliesimerkki hänen runotaiteestaan: sanat soljuvat hämmästyttävän soinnukkaasti, mutta tyylittely ei ole itsetarkoituksellista, vaan muoto ja sisältö palvelevat aina toisiaan. Suomenkieliselle lukijalle runo tarjoaa haasteen, sanoja on maisteltava ja ehkä sanakirjaakin käytettävä. Mutta ensilukeminen kannattaa tehdä sydämen korvin.

Nothing is so beautiful as Spring –         
   When weeds, in wheels, shoot long and lovely and lush;         
   Thrush’s eggs look little low heavens, and thrush         
Through the echoing timber does so rinse and wring         
The ear, it strikes like lightnings to hear him sing;
   The glassy peartree leaves and blooms, they brush         
   The descending blue; that blue is all in a rush         
With richness; the racing lambs too have fair their fling.         

What is all this juice and all this joy?         
   A strain of the earth’s sweet being in the beginning
In Eden garden. – Have, get, before it cloy,         
   Before it cloud, Christ, lord, and sour with sinning,         
Innocent mind and Mayday in girl and boy,         
   Most, O maid’s child, thy choice and worthy the winning.

Hopkins oli jesuiittapappi, joka kirjoitti kuulemma salaa itseltäänkin. Kun runot aikanaan löydettiin, ne olivat sensaatio. Hopkins uudisti runotaidetta, mutta oli ainutlaatuinen myös luonnon ja kristinuskon yhdistäjänä. Itse tutustuin häneen Joseph Sittlerin kautta. Sittler liitti Hopkinsin runot ekoteologiaan, mikä oli vähintään kohtuullista, sillä 1800-luvun runoilija oli itse yksi varhaisista kristillisistä luonnonsuojelun puolestapuhujista (ks. esim. Binsey Poplars -runo).

Hopkinsin uskonkäsitys, eli samalla elämänkäsitys, on samansuuntainen kuin omani: elämän perustavimmat asiat ovat samalla syvimpiä uskonnollisia asioita. Kevään riemu on Hopkinsille itseisarvoisen hienoa, mutta samalla se todistaa hänelle Jumalan voimasta (vrt. kotoinen Suvivirsi). Toinen Hopkinsin kevätruno, The May Magnificat, liittää yhteen kevään elämänvoiman ja katolisen Maria-uskon, mutta se on jo toisen kirjoituksen aihe.

Kevättä ei mikään kauniimpaa –
kun putkahtaen kiertyy ruoho rehevänä esiin… 
Se meille muistuttaapi 
hyvyyttäs, Jumala,
ihmeitäs julistaapi
se vuosi vuodelta. 

Kuka tuhosi Hvitträskin metsän?

(julkaistu Kirkkonummen Sanomien numerossa 35/2015 (7.5.2015, netissä 5.5.), s. 15)

Hvitträsk on Kirkkonummen ykkösnähtävyys kulttuuriympäristönä. Eliel Saarisen, Armas Lindgrenin ja Herman Geselliuksen kartanolinna on kansallisesti ainutlaatuinen arvokohde ja kansainvälisesti tunnettu matkailunähtävyys. Kevättalvella 2015 koettiin tyrmistys: Senaattikiinteistöt päätti hakata metsän kartanon vierestä. Lähes kaikki kuuset on kaadettu ja maisema on paikoitellen avohakattu.

Kohtuuttoman rajut hakkuut

Senaattikiinteistöt perustelevat hakkuita turvallisuussyillä, mutta kantojen perusteella puut eivät olleet lahoja. Lisäksi on kaadettu aivan terveitä vanhoja mäntyjä. Kyseessä ei valitettavasti ole edes ensi kerta, kun alueella hakataan vanhaa metsää. Tällä kertaa asiasta tekee vielä vakavamman ja surullisemman se, että hakkuut on toteutettu hautojen vierestä.

Hautapaikan häirintä

Hvitträskin maasto valittiin muinoin kartanon paikaksi sen vuoksi, että alue oli luonnonkaunis. Monet Suomen kuuluisimmista taiteilijoista nauttivat Hvitträskin puumaisemista. Eliel Saarinen niitti mainetta myös ulkomailla, mutta halusi tulla haudatuksi Hvitträskin rinteeseen, tummanvihreän kuusikon keskelle.

Eliel ja Loja Saarisen sekä Herman Geselliuksen hauta on ollut olennainen osa myös matkailukäyntejä Hvitträskissä. Pehmeä neulaspolku on lähtenyt mäen laelta ja laskeutunut satumaisen kuusikon halki hautapaikalle. Nyt maisema on kuin sodan jäljiltä, kuten viereisestä kuvasta näkyy. Polkua ympäröivät hakkuujäte ja kannot. Maisema on runneltu, eikä sitä ole edes viitsitty siistiä. Polun päälle katkennut puukin on sahattu hät’hätää poikki vain polun leveydeltä.

Vaurioita myös matkailulle

Hvitträskin vanhan metsän hakkuut ovat tuhoisia monella tavalla. Ne runnoivat hienon ekosysteemin. Ne vaurioittivat vakavasti kulttuurimaisemaa. Ne riistivät kunnan asukkailta ja vierailijoilta esteettisesti kauniin ja virvoittavan maaston. Tämän lisäksi ne ovat huolestuttava vahinko myös matkailuelinkeinolle. Eliel Saarinen on yhä sangen tunnettu etenkin Yhdysvalloissa. Mitä ajattelee amerikkalainen turisti, kun hän lähtee kohti Saarisen hautaa ja päätyy hakkuuaukealle?

Toisaalta Senaattikiinteistöjä voisi myös kiittää rehellisyydestä matkailumainonnassa. Yleensä eri maissa piilotellaan pahimpia hakkuita, tai ainakaan niitä ei toteuteta kuuluisimpien matkailunähtävyyksien tonteilla. Senaattikiinteistöt sen sijaan antavat totuudenmukaisen kuvan siitä, miten Suomessa usein kohdellaan metsiä.

Rahan valta ja välinpitämättömyys

Jostain löytyvät ne henkilöt, jotka antoivat määräyksen hakata Hvitträskin vanhan metsän tällä tavalla. He ovat yhtäältä syyllisiä, mutta ongelma on laajempi. Lopulta metsän tuhosi se kulttuuri, johon suomalaiset ovat langenneet: taloudellisen hyödyn kulttuuri, joka ei piittaa syvemmistä arvoista. Vanhoja metsiä on jäljellä todella vähän, mutta silti niitä hakataan jatkuvasti, kuten tänä keväänä on koettu esimerkiksi Kemiönsaaren Purunpäässä ja Suomussalmen Pesiöjärvellä. Metsien arvostajat, joita on paljon, jäävät jatkuvasti tappiolle pelkän rahallisen arvon jyrätessä.

Mitä voidaan tehdä? Jos ei muuta, niin ainakin ilmaista surua ja tyytymättömyyttä. Kirkkonummella Kristityt luonnon puolesta ry. (A Rocha) järjestää suruhartauden vanhojen metsien puolesta tiistaina 12.5. klo 19 Hvitträskin lähistöllä. Silloin vietetään suomalaisuuden päivää, mikä tarjoaa oivan tilaisuuden miettiä sitä, mitä on jäljellä suomalaisesta metsäsuhteesta. 

Panu Pihkala

Pj, Kristityt luonnon puolesta ry. A Rocha

www.arocha.org

Suruhartauden tapahtumalinkki jaettavaksi: https://www.facebook.com/events/1431970607106517/

Video hakkuista: https://www.youtube.com/watch?v=JroJ6oXutVM&feature=youtu.be

Asian esiin nostanut Päivän Byrokraatti –blogi: http://paivanbyrokraatti.com/2015/05/02/pb-hvittraskin-tuho/

Verkkolehti Viisykkösen artikkeli: http://viisykkonen.fi/uutiset/hvittr%C3%A4skin-museon-er%C3%A4maamets%C3%A4-kaadettiin

[Rakennuttajapäällikön argumentit eivät vakuuta, ja ovat valitettavasti oireiden kuva.]

Museoviraston kuvaus Hvitträskin alueesta ”Valtakunnallisesti merkittävänä rakennettuna kulttuuriympäristönä”: http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=948

[Lainaus: ”Rakennusryhmän ympärillä olevaa istutettua puutarha- ja piha-aluetta ympäröi hoidettu luonnonmaisema uimarantoineen, kulkureitteineen ja oleskelupaikkoineen sekä koskemattomampi jylhä metsä- ja rantamaisema.”]

Kirje syntyvälle lapselle

Lapseni,
menee vuosia, ennen kuin osaat lukea tämän;
ja kun opit lukemaan, sinun ei pidä aloittaa tästä kirjeestä.
Kun aika on, ehkä löydät tämän.

Laskettu syntymäaikasi on 26. huhtikuuta. Päivä muiden joukossa, ja jos silloin synnyt, riemujuhlan päivä kaikille jotka odottavat sinua maailmaan. Kevään keskellä vietät syntymäpäivääsi, heräävän luonnon ja valon ja ilon luona.

Mutta kun olet vähän vanhempi, huomaat, että juuri kyseisenä päivänä osa ihmisistä on jostain syystä erityisen vakavia. Totisia. Huolestuneitakin, mutta he yrittävät peittää sitä sinulta, koska olet vielä pieni lapsi. He tietävät, että aikanaan sinäkin saat tietää, kuinka samana päivämääränä Tsernobylissä sinetöitiin monen kaltaisesi lapsen kohtalo, ja vanhempiesi kaltaisten vanhempien kohtalo ja isovanhempiesi kaltaisten isovanhempien kohtalo. [He kuolivat säteilyyn, koska ihmiskunta ei osaa hallita käytettävissä olevia voimiaan; osa menehtyi nopeasti, osa hitaasti, monien kuolinsyytä ei koskaan myönnetty.]

Usein mietin, mitä sinä ja sukupolvesi ajattelevat meistä edellisistä sukupolvista; meistä, jotka ovat sinulle historiaa. Sillä lapseni, jos saat elää, joudut näkemään ajan, jolloin toteutuu se, mistä tämän kirjoitushetkellä varoitetaan. Jo nyt epäsäännölliset sääilmiöt ravistelevat maapalloa joka puolella, juomavesi vähenee, kansainvaellukset kasvavat vähitellen, ympäristösotien uhka kasvaa koko ajan.

Usein mietin, mitä sinä ajattelet meistä edeltäneistä sukupolvista. Oletko lempeä ja katsot meitä kuin kaikkia ihmissukupolvia? Näet ihmisen, olennon, joka ei osaa ajatella kuin omaa hyötyään eikä muuta kuin pientä välimatkaa pidemmälle – sellaisen olennon, jollainen ihminen on aina ollut. Vai oletko ankara, oikeutetun ankara, ja katsot meitä kuin kaikkia ihmissukupolvia? Näet ihmisen, jolla olisi mahdollisuus vaikuttaa siihen, että asiat menisivät paremmin, tai ainakin vähemmän huonosti – ja näet ihmisen, joka ei tee mitään riittävää.

Näet ihmisen, joka yrittää selvitä arjestaan, kuten ihmiset aina ja kaikkialla. Näet ihmisen, joka toivoisi parempaa maailmaa, muttei oikein tiedä, mitä voisi tehdä. Mutta kun näet kaikki ne teollisuusmaiden keskiluokkaiset ja yläluokkaiset ihmiset, jotka aidosti olisivat voineet tehdä jotain, mitä sinä ajattelet? Mitä ihmettä sinä ajattelet?

Aikana, jolloin sotaherrojen mahti ainakin hetkeksi väistyi monen maan yltä, taloudellisen rikastumisen sotaherrat valtasivat maailman. He ehdottivat, että maailmasta tehdään peli; ja pelit ja leikit ovat jumalallinen lahja, mutta tämä kyseinen peli oli kieroutunut peli, jonka säännöt eivät olleetkaan kaikille samat. Niille, joilla oli – ja jotka pelasivat taidokkaasti –, annettiin kaikki; ja niiltä, joilla ei ollut mitään, vietiin sekin vähä. Aidosti käänteisellä tavalla tapahtuvaa roolien vaihtumista luvattiin vasta tuonpuoleisella tuomiolla, mutta se ei usein jaksanut lohduttaa.

Poliitikoilla oli yhä valta, ja sitä kautta periaatteessa kansalla; mutta kansa pysyi tyytyväisenä oluella ja sirkushuveilla, eikä välittänyt huomata, kun valta vietiin siltä. Pato murtui yläjuoksulla, mutta poliitikot kiistelivät alajuoksulla siitä, millaisia kanavia kaivettaisiin ylitsevuotaville vesimassoille. Lisäksi he yrittivät kovasti pysyä pinnalla ja olla riittävän vähäpätöisiä, kevyitä, jotta he eivät ärsyttäisi ketään liikaa ja heidät valittaisiin uudestaan. Sillä kansa suuttui heti niille, jotka yrittivät ehdottaa liian suuria kertamuutoksia: harva halusi nähdä padon murtuneen, niin kauan kuin jotenkin saattoi uskoa, ettei se ole tapahtunut, vaikka vesimassat mylvivät silmien edessä. Kun kaikki kiisivät eteenpäin tulvavirran mukana ja moni oli jo hukkunut, oli liian myöhäistä.

Se oli kaunis unelma, lapseni; kaunis unelma siitä, että maailma voisi pysyä koossa ilman jatkuvaa taistelua pahan valtoja vastaan. Se oli kaukaisten aurinkorantojen haave, jonne teräskoneet lennättivät pakoon arjen kuormia; se oli hetken aikaa koetun kulutusjuhlan ja mukavuuksien huuma, jonka usvaa moni luuli luonnolliseksi. Sumun keskellä sukupolvet halusivat uskoa, että varoitukset ovat väärässä; se oli inhimillistä, se oli osittain ymmärrettävää, se oli väärin, se oli kauhistuttavaa. Tietenkään kaikki varoitukset eivät toteutuneet täsmälleen niin, kuin oli ennustettu; ja ihmiset käyttivät sitä silmälappuna, saivat yhden syyn lisää kieltäytyä näkemästä, vaikka kaikki oli näkemällä nähtävissä ja kuulemalla kuultavissa.

Lapseni, sinun sukupolvesi lienee se, joka todella heräsi; joka alkoi toimia, kun virran varassa kelluttaessa ei enää veden kieltäminen onnistunut. Saitteko ja saatteko te ohjattua meidät johonkin, jossa olisi edes hetken turvaa? Ehkä on liikaa, suorastaan tautimme perikuvan mukaista, toivoa että saisitte enää korjattua patoa; ehkä voi vain toivoa, että vuorenhuipulla voidaan selvitä, kunnes vesi kerran laskee. Ehkä voi vain toivoa, että kerran on sukupolvia, jotka ymmärtävät myyttien voivan olla ennustuksia ja että kerran Nooan ei enää tarvitse rakentaa arkkia.

Lapseni, jos Luoja suo ja saat elää; kun leikit auringossa, näetkö isäsi silmissä samanaikaisen jyrisevän riemun ja pauhaavan haikeuden, kun hän ylpeänä katsoo kasvuasi? Milloin saavutat sen iän, jolloin tuon katseen luonne aukeaa sinulle – liian varhain tai liian myöhään? Tuo hetki, jolloin leikit, jolloin maailmankaikkeus on käsissäsi, tuo hetki on autuus ja vaara, suloisen unohduksen välttämätön siunaus, jota ilman olisi vaikea jaksaa elää ja joka samalla voi viedä vanhempiesi sukupolven entistä kauemmas pakoon padon luota. Kun hetkessä on kaikki ja murhe katoaa ajattomuuteen, olemme hetken läsnä siinä todellisuudessa, joka on ollut ja on ja tulee olemaan; ja siinä jumalallisessa todellisuudessa ilmenee kaiken ainut toivo, yksi ja kolme samassa. Se kantakoon sinut ja meidät kaikki kerran yhteen, meren pohjasta tai rannoilta.


Earth Day, 22.4.2013

Syksyn satoa

Jokaisella vuodenajalla on kauneutensa. Syvä tarkoituksenmukaisuus asuu marraskuisessa metsässä. Tietty karuus kiinnittää huomion uudella tavalla.

Syksyäni on luonnehtinut vanhojen ympäristöön liittyvien tekstien lukeminen. Suomalaisista kirjoista erityisen sympaattinen on ollut Reino Kalliolan Suomen kaunis luonto vuodelta 1946.

Kuka nykyään kirjoittaisi kokonaisesityksen luonnosta? Tuohon aikaan sitä tapahtui. Kirja lähtee liikkeelle karunkauniin rantakallion kuvasta: Suomenniemen etuvartiosta. Suomen luonto saa kertomuksen kehykset; kyse on suuresta kokonaisuudesta, jonka keskellä ihminen ihmettelee.

Kalliolan, yhden 1900-luvun keskeisimmän suomalaisen luontovaikuttajan, luontosuhdetta leimasi kristillinen tausta. 1960- ja 1970-lukujen ympäristöliikkeen tuomiot kristinuskon taantumuksellisuutta kohtaan olivat vasta edessä; ja toivottavasti ne joskus lähitulevaisuudessa ovat vuorostaan takana.

Itse en kykene näkemään estettä sille, miksei kristillistaustainen luonnonsuojelija voisi Kalliolan tavoin lausua:

”Sielumme näivettyy, jos emme saa nähdä ja kuulla,
kaikin aistimimme tuntea luonnon rikkautta ja kauneutta – Jumalan kunniaa luonnossa.”
(Kalliola 1946, 6)

Tästä linkistä pääset katsomaan syksyn 2010 valittua kuvasatoa.

Panda sanoo ei

Panda! Tuo herttainen luonnonsuojelun symboli. Entä jos panda olisikin sangen vihainen?

Katso lyhyt video tästä.

Videon panda on jokseenkin erilainen, kuin mihin on totuttu… Suomessa ei ehkä menisi läpi sarjan toinen mainos, sairaalaan sijoittuva (ja hyvä niin…). Kyseessä on ilmeisesti egyptiläinen televisiomainosten sarja.

Ehdotus WWF:lle, tuolle pandan tunnuksen alla kulkevalle mainiolle järjestölle: eikö tästä voisi kehittää luonnonsuojeluun liittyvän vastaavan kampanjan? Enää luonto ei vain ota iskuja vastaan – nyt se iskee takaisin!

Jaksoja:
Mies käynnistää moottorisahan ikivanhan tammen vieressä
- ja Panda ilmestyy tuimana eteen kettingit kädessään.

Laivan komentosillalla ollaan painamassa nappia, jotta jätevedet valuvat Itämereen
- ja laivastopukuisten hahmojen eteen ilmestyy samanvärinen Panda, tuijottaen intensiivisesti, täynnä oleva jäteämpäri tassuissaan…

Salametsästäjä saa juuri suden tähtäimeensä
- mutta yhtäkkiä joku nappaa piipusta kiinni ja kääntää sivulle: Panda on aivan kasvojen edessä, kynsi pystyssä…

Turvemies mittailee luonnontilaista suota, hyödyntämisaikeet mielessään
- ja valkomusta pää ilmestyy näkökenttään, osoittaen ensin miestä ja sitten suonsilmäkettä…