Osuva termi: me kuljemme marketissa kuin viidakossa. Yleensä tarkoitetaan sitä, että tarjouspedot vaanivat meitä joka puolelta. Kaikkialla näyttäisi olevan jotain kiinnostavaa.
Oletko huomannut, mihin kiinnität kaupassa huomiota? Millaiset lamput lähikaupassasi on? Tai millaiset seinät tarkalleen?
Viidakossa on pakko liikkua siten, että kiinnittää huomion olennaiseen. Oppii tunnistamaan vaarat ja hyödyt. Arkielämässämme tämä toteutuu yhä. Tajuntamme suodattaa suuren, jopa suurimman osan havainnoista sivuun. Me näemme sen, minkä haluamme nähdä – toivottavasti sen, minkä meidän pitää tai olisi hyvä nähdä.
Elämästä ei tulisi mitään, jos kiinnittäisimme huomion kaikkeen. Peltoa ei tulisi kynnettyä, jos maamies pysähtyisi ihailemaan kaikkia erilaisia mullan muodostumia. Mutta samalla suodatetussa todellisuudessa piilee suuria vaaroja.
Me tiedämme, että lapsen kaupassa käynnissä kestää ja kestää – koska lapsi vielä kiinnittää huomiota, jos ei nyt kaikkeen, niin ainakin kaikkeen värikkääseen. Silti haasteenamme on, näin ajattelen, säilyttää jotain lapsen näkötavasta; valokuvaajan näkötavasta, mystikon näkötavasta. Meidän haasteemme on nähdä, ei vain katsoa.
Me kiidämme monenlaisen kauneuden ja hyvyyden ohi, jos vain kiireellä rämistämme eteenpäin, ostoskärrymielellä.
