Tutkijan retriitti

Tutkijalla ja kilvoittelijaerakolla on enemmän yhteistä kuin usein ajatellaan.

Hyvä johdanto tähän on Rene Gothonin hienossa Tuntematon pyhiinvaeltaja –kirjassa. Gothoni, Helsingin yliopiston uskontotieteilijä, matkaa Kreikan pyhälle Athos-vuorelle kahdessa tarkoituksessa: tutkiakseen ja kokeakseen pyhiinvaellusta. Hänellä on mukanaan arkistosta löydetty vanha kuva pienestä, syrjäisestä erakkosaaresta: ja hämmästyttävien ’yhteensattumien’ jälkeen hän löytää tiensä sinne.

Saarta asuttaa yksin kilvoittelijamunkki, joka päättää hyväksyä Gothonin viikoksi saarelle. Keskustelut ja kokemukset, jotka seuraavat, ovat pyhiinvaelluskirjallisuuden helmiä. (Divina laterna, lamppu palaa!) Yksi johtopäätös, jonka munkki ja Gothoni tekevät, on tutkijan ja kilvoittelijan suuri yhtenevyys. Molemmat pyrkivät keskittymään olennaiseen, olemaan rehellisiä ja vastustamaan jatkuvia kiusauksia harhailla polulta.

Kuukausi yksin ekoteologisen kirjallisuuden ja Joseph Sittlerin rikkaiden moniaiheisten puheiden äärellä on ollut eräänlainen retriitti. Kuten vaelluksella käy, jonkin ajan päästä ei ajattele kauheasti kaukaisia asioita: on vain, tekee sitä mitä nyt tekee, keskittyy. Se maailma, jonka kanssa on tekemisissä, hallitsee kokonaisvaltaisesti. Vaelluksella se on luonto, ’ekoteologisella tutkimusvaelluksella’ luonnon ja kristinuskon suhde.

Ymmärrän yhä paremmin hajamieliseltä vaikuttavia tutkijoita, jotka elävät omassa maailmassaan; mutta uskon vahvasti, että tuon maailman on liityttävä tähän maailmaan, jotta se palvelee eniten. Kun on aikansa viljelty, on korjattava ja jaettava satoa.

Samalla harrastan pyhiinvaellustutkimusta, joka nivoutuu tähän kaikkeen. Olen yhä vakuuttuneempi pyhiinvaelluksen voimasta elämän perusvertauskuvana ja palvelevana käytännön hengellisyyden tapana. Hengellisempi tulkinta tästä ilmestyy piakkoin Crux-lehdessä, tieteellisempi versio odottaa vielä muokkausta ja eteenpäin lähettämistä. Pyhät polut –vaelluksilla on vielä paikkoja jäljellä, tervetuloa matkaan.

Eläviä kuvia

DocFilms, kausikortti, iltojen ilo. Elokuva-arkiston ja kaupallisen teatterin välimuoto, laatua painottaen. Luulen, että yksi talven Chicago-muistoista liittyy siihen tunnelmaan, kun astuu hyvän elokuvan jälkeen kirkastuneena ulos holvikäytävään ja katselee Rockefeller-kappelia iltavalaistuksessa.

Poimintoja, hedelmiä tarjolle.
White Material (Claire Denis, 2009). Vaikuttavimpia pahuuden ja sekasorron kuvauksia. Ei kuvallisesti herkkähermoisille. Isabelle Huppert on jälleen hämmästyttävä; tällä kertaa afrikkalaisen kahviplantaasin omistajattarena, joka yrittää saada sadon pelastettua sisällissodan kaaoksen keskeltä. Hyvän ja pahan rajat kulkevat jossain hämärissä, aika kiertyy, lapsisotilaiden nousu ja tuho raastaa, Tindersticksin valtaava musiikki häilyy kaiken yllä. Eräänlainen Pimeyden sydän.

Viattomuuden aika (1993). Keskiviikkojen Scorsese-sarjan tuntemattomampi helmi. Nyansseja, sävyjä, valoja ja varjoja. Daniel Day-Lewis, Michelle Pfeiffer ja Winona Ryder ovat jokainen kerta kaikkiaan erinomaisia, mutta Day-Lewis kerrassaan hämmästyttävä. Kuvauksellisesti ja ohjaajan näkemyksen kannalta mestarillinen työ: seuraa esimerkiksi kukkien käyttöä.

Etienne! (Jeff Mizushima, 2009). Road movie polkupyöräillen hamsterin kanssa? Kuvamateriaali näyttää 1980-luvulta, vaikka on uutta? Hämmentävä pätkä. Outoutta, koskettavia henkilöhahmoja, mainiota indiemusaa ja tien päällä olemisen elämänmakuista tunnelmaa.

Four Lions (2010). Komedia lontoolaisista muslimiterroristeista? Hauskaa? Kyllä, hämmästyttävää. Erittäin rohkea elokuva, joka onnistuu sekä hyvin vakavien ajatusten herättämisessä että melkoisten naurujen antamisessa. Lopputekstien aikana ainut vakava särö, muuten tarkkaan harkittua. Monin tavoin tärkeä elokuva, josta saisi melkoisia keskustelupiirejä. Esimerkiksi terroristin pikkupojasta, joka kasvatetaan perheen elämäntapaan.

Kanada

Lentäminen on aina ihmeellistä. Michigan- ja Ontario-järvien jäiden kuviot muodostavat mitä mahtavinta taidetta: abstraktia ja konkreettista, sulavaa ja rikkonaista, pysähtynyttä ja elävää.

Lentämisen ympäristövaikutukset ovat valitettavan karut. Amerikassa paikasta toiseen lentely on aivan eri suuruusluokkaa kuin Euroopassa: etäisyydet ovat sen verran pitkät, mutta asiaan vaikuttaa myös asennetaso. Moni ei halua käyttää junia tai busseja.

Itse olen pyrkinyt lentämään vain kerran vuodessa, mutta tämä vuosi tulee olemaan erilainen. Lentovero on yksi keino tasoittaa hiilidioksidipäästöjä: esimerkiksi www.lentomaksu.fi antaa hyviä mahdollisuuksia.

Kanada ja Suomi! Saavun Toronton suomalaistaustaisen seurakunnan vieraaksi, ja on hyvä jälleen kuulla kotimaan kieltä. Agricola-seurakunnan toiminta on vireää, kahdessa kieliryhmässä. Suomenkielinen ryhmä on iäkkäämpi ja maahanmuuttajista koostuva; englanninkielinen on pienempi mutta lapsirikkaampi. Saarnaan molemmissa jumalanpalveluksissa, englanninkielisessä myös lastensaarnan.

Lastensaarna on mielenkiintoinen toimintatapa. Jumalanpalveluksen alkuvaiheessa lapset kerääntyvät eteen, ja heille pidetään hyvin yleistajuinen johdatus päivän aiheeseen. Aikuiset hyötyvät tästä kahdella tavalla: lasten seuraaminen on sympaattista, ja toisaalta yleistajuinen johdanto vie aikuisiakin päivän teemoihin. Ei hullumpi lapsiteologian väline; mutta vaatii saarnaajilta/papeilta kykyä kohdata lapset ja puhua heidän tasoistaan kieltä – joka tarkoittaa laadukasta kieltä. Lapset eivät ole tyhmiä.

Vajaan viikon matkalta kertyy niin monenlaisia kokemuksia, että tyhjentävä kertomus olisi pidempi kuin jaksatte lukea. Paikallisten ystävällisyys; maisemamaalausten kauneus; Ontario-järvi valon ja varjon leikissä CN-tornista katsottuna; mainiot kasvisravintolat; antoisat keskustelut Waterloon seminaarissa ja onnistuneet luennot (niiden pitäminen englanniksi on kuitenkin haastavaa); Little Italy-kaupunginosan italialaiset liikkeet ja tarjoilijat kantamassa patonkeja kaduilla ja kanadalainen indiemusiikki ja Tranzac-klubi monine soittajineen ja vieraallekin vapaana olleine pianoineen…

-*-
Näiden blogien kirjoittamisessa olen noudattanut kahta periaatetta: kirjoittamista yhdeltä istumalta ja jonkin luovan ajatuksen tarjoilemista. Ehkä jälkimmäisen joku on poiminut jo tähänastisesta; mutta tarjotaan vielä yksi:
matkalla ymmärrämme kotimaan.


Enkä puhu vain Suomesta.

Kunnianhimo, Roosevelt ja rukous

Eleanor Roosevelt oli epätavallinen nainen. Jokainen meistä on ainutlaatuinen; mutta jotkut puristavat itsensä alati suurempiin saavutuksiin. Tässä on suuria vaaroja – ja suuria siunauksen mahdollisuuksia.

Kuinka moni murtaa olennaisia alueita itsestään puristamalla liikaa? Moderni työelämä ohjaa siihen liiankin helposti. Kuinka moni alkaa salakavalasti ajatella, että on pohjimmiltaan parempi kuin muut, koska on pystyvämpi? Tässä lienee suuri kristillinen haaste: siinä, että saavutuksia arvostettaisiin, mutta kuitenkin säilytettäisiin elämän yhtäläinen arvo yksilöille, riippumatta onnistumisten määrästä.

Suomalaiset eivät liene keskimäärin kauhean hyviä kannustamaan toisiaan saavutuksiin. Kielemme paljastaa jotain merkillepantavaa: eteenpäin pyrkimistä kutsutaan sangen usein kunnianhimoksi. On vaikeaa tavoittaa eteenpäin pyrkimisen monet siunaukset, jos kutsumanimi sille asenteelle liittyy ’kunnian himoon’.

Kuinka monta ihmistä tunnenkaan, jotka aidosti pyrkivät auttamaan myös toisia, samalla kun ”pyrkivät urallaan eteenpäin”? Olisiko meidän yhteiskunnassamme jotenkin mahdollista saavuttaa rehellisempi keskusteluyhteys tästä: myöntää, että menestyjillä on kiusaus aliarvioida ei-menestyjiä, ja samalla myöntää, että moni pyrkii menestykseen myös vähintään osin epäitsekkäistä syistä?

Pitäisikö Eleanor Rooseveltia (1884-1962) kutsua ”kunnianhimoiseksi” arvostelevassa merkityksessä, vaikka hän selvästi oli ’ambitious’, eteenpäin pyrkivä? Ihmisoikeusaktivisti laajalla rintamalla, naisten ja työläisten aseman kehittäjä, Yhdysvaltojen ja eräiden arvioiden mukaan maailman ’ensimmäinen nainen’. Eikö häntä, ja useaa ”kunnianhimoiseksi” luonnehdittua ihmistä kuvaa paremmin sanan toinen merkitys: ’having a desire to achieve a particular goal’, halu saavuttaa tietty tavoite? Roosevelt halusi parantaa ihmisten (ja heistä erityisesti alemmassa asemassa olleiden naisten) asemaa, teki paljon töitä ja onnistui tavoitteessaan.

Mistä Roosevelt nousi esiin, paitsi Amerikasta? Siitä, että hänellä oli tapana rukoilla poikansa mukaan joka ilta seuraava rukous, jonka Rockefeller-kappelissa kuulin. Ajattele kunnianhimoa; ja ajattele Rooseveltia, naista maailman huipulla, rukoilemassa tämä:

Jumalamme, joka olet asettanut levottomuuden sydämiimme
ja tehnyt meistä kaikista etsijöitä
siitä, jota emme voi koskaan kokonaan löytää:
älä anna meidän tyytyä siihen mitä saamme elämästämme aikaan.
Vedä meidät pois perustyytyväisyydestä
ja aseta silmämme kaukaisia päämääriä kohti.
Pidä meidät tehtävissä, jotka ovat meille liian vaikeita,
jotta meidät ajetaan sinun luoksesi saadaksemme voimaa.
Päästä meidät marisemisesta ja itsesäälistä;
tee meidät varmoiksi siitä hyvästä, jota emme voi nähdä,
ja maailmaan kätketystä hyvyydestä.
Avaa silmämme yksinkertaiselle kauneudelle ympärillämme;
ja avaa sydämemme suloisuudelle, jonka toiset kätkevät meiltä, koska emme yritä ymmärtää heitä. Pelasta meidät itseltämme
ja anna meille näky uudeksi luodusta maailmasta.
Kirkastakoon Sinun rauhan ja valaistuksen henkesi mielemme
niin, että kaikki elämä loistaa uuden merkityksen valossa
Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta
aamen.


Suomennos on minun; jos tiedät, että rukous on jo käännetty, kerro, ja jos olet käännöksestä eri mieltä, esitä parannusehdotus: ajattelin lähettää tämän yleiseen käyttöön www.jumis.fi – sivustolle. Alkuperäinen löytyy esim. tästä linkistä.


Muutama käännöksellinen huomio niistä kiinnostuneille.
Lopussa ”meaning and purpose” viittaa sekä yleiseen merkitykseen että (teleologiseen) tarkoitukseen, mutta suomeksi on ehkä vähän tönkköä sanoa ”kaikki elämä loistaa uuden merkityksen ja tarkoituksen valossa”. Toisaalta tämä alleviivaisi eroa näiden kahden välillä, ja olisi uskollisempi alkuperäiselle; mutta ”merkitys” sisältää mielestäni suomeksi yleensä molemmat aspektit.
Toinen vaikea kohta on ”show us a vision”; ”näytä meille näky” ei oikein toimi. Tulkitsen myös niin, että ”show us a vision” viittaa useamman kerran tapahtuvaan voimia antavan näyn saamiseen, eikä vain ”kertanäkyyn”, johon ”näytä meille näky” enemmän viittaisi. Siksi ”anna”-verbi on mielestäni perusteltu.

Rockefeller

Chicagon yliopistoalueella on hyvin erityinen kadunkulma. Takana on Frank Lloyd Wrightin maailmankuulu Robie House; edessä on mahtava Rockefeller-kappeli; ja sivulla on moderni Business School, Booth. Ikkunoista loistaa valo kahdesta suunnasta: liiketalouden pyörteissä kisaavat opiskelijat lukevat yömyöhään, kun humanistit kävelevät elokuviin katua pitkin; ja toiselta puolelta loistavat majakan tavoin kappelin hiljaiset tornivalot.

Kappeli on yliopiston sielu; näin ajatteli Joe Sittler, joka usein saarnasi Rockefellerissä. Kappeli muistuttaa siitä, että tässä ei ole kaikki; että tällä hyörinällä ja raadannalla ja huvittelulla ja juoksevilla vuosilla on jokin syvempi merkitys. Kokoontuminen avajaisjumalanpalvelukseen ei ole yliopistolle vain jäänne muinaisesta perinteestä, vaan sillä on suurempi tarkoitus.

Nykyään on korostunut se piirre, joka oli olemassa jo Joen aikana: yliopistoväki on entistä monikulttuurisempaa. Miten ylläpitää jumalanpalveluselämää tai yleensä spiritualiteettia hyvin kansainvälisessä tilanteessa?

Rockefellerissä asia on ratkaistu tarjoamalla hyvin erilaista toimintaa. Pääprofiili on kristillinen, muttei (käsittääkseni) varsinaisesti mihinkään yhteen kirkkokuntaan täysin sitoutunut. Mutta viikko-ohjelmaan mahtuu myös joogaa (jota perinteisesti harvemmin on kirkoissa harjoitettu, vaikka ruumiinkulttuuria arvostettaisiinkin), ja jopa 31.tammikuuta ”Sleep-in for Imbolc”, eli muinaisen ajanjakson muistaminen: hiljentyminen talvipäivänseisauksen ja kevätpäiväntasauksen puolivälissä.

Onko tuloksena yleisuskonnollinen sekasoppa? Tähän asti havaintoni ovat, että kun eri tilaisuuksilla (en ole tosin käynyt joogassa, ja nukuin kotona imbolcini) on eri profiilit, ei sekoittumista tapahdu niin paljon. Ymmärrän tarpeen ylläpitää jonkinlaista yhteistä hengellisyyden keskusta yliopistolla. Ympäristössä on sitten lukuisia hengellisiä yhteisöjä omine rakennuksineen ja riitteineen. Mutta ymmärrän kyllä myös luonnehdinnan, jonka mukaan Rockefeller on ”uskonnon kappeli”.

Jumalanpalvelus oli mielenkiintoinen. Musiikki on erittäin korkeatasoista: tämänkaltaiseen yliopistoon mahtuu paljon osaamista, ja urut ovat kuuluisat. Erittäin pehmeä ja samalla vahva ääni; pillistöt sekä edessä sivulla että takaparvella. Liturgia oli korkeakirkollisuuden tasossa lähinnä ehkä keskimääräistä anglikaanisuutta (mitä tämä nyt sitten tarkoittaakaan), eli suomalaista luterilaisuutta hivenen juhlavampaa, mutta samalla sisältäen vapaampia elementtejä. Periamerikkalainen rauhankättely kuului tietysti asiaan, ja messun kaavassa oli Rainer Maria Rilken runo Jumalalle. Jälkimmäinen ei ihan heti menisi läpi Suomessa. Ehtoollisen asettamisen aikana soitettiin vaimeasti kelloa, kädenojennuksena (kirjaimellisesti…) katolisille. Kuten sanottua, mielenkiintoista.

Kappeli on arkkitehtuuriltaan upea, ja sen torni on erityinen paikka; mutta siitä lisää toiste, samoin kuin eräästä messun vaikuttavimmasta piirteestä. Jos haluat katsella yliopiston arkkitehtuuria, lumimassoja ja yksityiskohtia köynnöksistä, kuvia löytyy tästä.

Focolare, Union

Synagogan seinällä Chagallin värikkäät taulut katselevat, kun väki kulkee sisään saliin – mutta juutalaisia on vain muutama harva. Kristittyjen yhteyden rukousviikon yksi Chicagon päätapahtumista kokoontuu synagogaan; sangen symbolista. Paluu juurien luo, vanhaan yhteyteen – joka sekin oli yhteyttä moneudessa. Juutalaisuudessa on myös aina ollut eri suuntauksia, joskaan ei samanlaista sirpoloitumisen historiaa kuin kristinuskossa.

Saapumisviikolla, vielä hivenen jet lagin painamana sain kutsun osallistua LSTC:n ekumeniaa harrastavien luterilaisten kanssa Focolare-liikkeen emännöimään tapahtumaan. Kadut olivat tappavan liukkaita, tepastelimme neljästään varovasti, tehden kiertoliikkeen Obaman talon ympäri; kukaan ei halunnut vastata turvallisuuspoliisin kysymyksiin. Määränpää oli korttelin päässä siitä: kaksikerroksinen talo omalla tontillaan, niin kuin Hyde Parkin paremmilla alueilla usein on.

Sisältä tervehtii lämmin väentungos. Talo on vanha mansiooni, 1900-luvun taitteesta; yksi arkkitehtuuriltaan komeimmista yksityistaloista, joita olen nähnyt. Ruokasalin katossa kulkevat puusta leikatut ympyräiset säteet, metallioksat kiertyvät lamppuihin; takan marmori näyttää samalta Vermontin harvinaisuudelta, joka minulle on juuri iltapäivällä esitelty vanhassa kirjastossa (nykyisessä kulttuurikeskuksessa, jonka upeasta arkkitehtuurista lisää joskus).

Nyyttikestit etenevät, vähitellen saan jotain selvää, mistä on laajemmin kyse. Focolare on katolisen kirkon sisältä syntynyt liike, joka korostaa lähimmäisenrakkautta ja laajoja ykseyspyrkimyksiä. Jäsenillä on erilaisia taustoja; osalla myös idän uskonnoista. Chicagossa yhteisöjä on kaksi, eri puolilla kaupunkia: yksi miehille, yksi naisille. Liike on katsantokannaltaan laaja, vaikka se onkin katolisen kirkon tunnustama. Sen vahvuus vaikuttaa olevan yksinkertaisessa mutta vahvassa yhteyden sanomassa.

Focolaren maallikkojäsenen Chiara Luce Badanon autuaaksijulistus viime syksynä oli maailmanlaajuinen mediatapahtuma. Kieltämättä jotain hyvin koskettavaa onkin 18-vuotiaana kuolleen tytön tarinassa; hyvin kivuliaasta osteosarkoomasta huolimatta hän säilytti elämässään toivon ja jopa ilon. Luterilaiselle on välillä vaikeaa tottua katolisten pyhimyskulttuuriin, mutta toisaalta (nyky)maailma tarvitsee kipeästi esikuvia. Esimerkiksi Chiara antaa melkoisen roolimallin nuorille, joita tapahtuma onkin erityisesti koskettanut.
-*-
Synagogassa erään katolisen seurakunnan kuoro laulaa - hämmentävän hyvin. Mustan väestön keskuudessa taitaa olla vähän eri taitopohja peruskirkkokuorolle: yhtään valkoihoista ei ole. Protestantti, katolinen maallikko ja ortodoksinen piispa puhuvat; kaikille yhteistä retorinen osaaminen. Kirkkokuntien runsaus koulii puhumaan niin, että väki ymmärtää, ja kokee saavansa jotain. Toinen nopeasti esille tuleva piirre on ulospäin suuntautuneisuus: rauhantervehdystä kätellään iloisesti ja pitkään, ja tuntemattomatkin jumalanpalveluskävijät huomioidaan tarkkaan. Tällä lienee juurensa sekä uskontojen moninaisuudessa että yleensä kulttuurissa. Harva jumalanpalvelus sisältää niin suuren reviirin yksilöiden ympärillä kuin suomalainen.

Seuraavana aamuna istun Union – kirkon penkkiin, kädessäni messuohjelman välissä Visitor card, johon toivotaan uuden kävijän yhteystietoja. United Church of Christ on mielenkiintoinen ”yleisprotestanttinen” kirkkokunta, johon on aikoinaan kuulunut useampi miljoona jäsentä. Kysymys tunnustuskunnallisuudesta on sangen erilainen muualla kuin Skandinaviassa, joka on maailman mittakaavassa harvinaisen homogeenistä aluetta. USA:ssa protestanttisuus on vielä erityisasia. Erilaisia protestanttistaustaisia kirkkokuntia on lukuisia; luterilaisia on noin 10 miljoonaa.

Union-kirkon sunnuntain houkuttimena oli luento ja keskustelu H. Richard Niebuhrin Christ and Culture-teoksesta, vanhasta klassikosta, johon olisi syytä perehtyä tarkemmin. Niebuhrin veljesten teologia on sangen vaikuttavaa; ihmisluonteen karuntarkka ymmärrys loistaa rehellisestä tekstistä. He olivat tutkimuskohteeni Sittlerin kanssa samaan aikaan ekumeenisen liikkeen Faith and Order – komissiossa, teologisessa painikerhossa. Laaja-alainen näkemys kristittyjen roolista maailmassa oli heille yhteistä, ja sangen amerikkalainen painotus myös (ainakin Chicagon koulukunnan).

C. S. Lewis, viisas mies, varoittaa Paholaisen kirjeopiston tarkkasilmäisillä sivuilla jumalanpalvelusten vertailusta. Olen päättänyt tutustua moneen, mutta välttää suuria arvosteluita. Lähialueella mahdollisuuksia riittää, kirkkoja on parhaimmillaan vierekkäin. Viime sunnuntaina siirryinkin Rockefeller-kappeliin – mutta siitä lisää seuraavassa ”Kristillisyys Amerikassa”-numerossa. Sama paikka, samalla kirkontorninlepakkotaajuus – kuulumisiin.

Blizzard 2011

”Viranomaiset sanovat, että myrsky voi olla tappava.” Amerikkalainen uutiskulttuuri on omanlaisensa.

Alkuperäisessä tiedotteessa varoitettiin, että suuri lumimyrsky (blizzard) voi olla kohtalokas, jos jää autossa jumiin syrjätielle. Tästä saa tietysti raflaavia otsikoita ”tappajamyrskystä”. Ristiriitaisella Michael Moorella on hieno kuvaus amerikkalaisesta uutiskulttuurissa Bowling for Columbine – dokumentissaan, jota voi muutenkin suositella. Mitä seurauksia on siitä, että kansakunnan kertomus on täynnä uhkakuvia?

Sillä kertomustahan uutiset rakentavat. Keitä me olemme, mikä meitä kiinnostaa; mitkä ovat ne yhteiset tapahtumat, jotka ovat puheenaiheemme, ja sitä kautta yhteinen todellisuutemme?

”Kaikki asiat ovat siedettävämpiä, jos teemme niistä tarinan”, totesi myös Joe Sittler. Tarinoittamisessa lienee sekä ihmiskunnan toivo että tuhon uhka; jälkimmäinen, jos tarina on tuhoisa. Kansallissosialismikin perustui Adolfin ja muiden luomalle tarinalle omasta paremmuudesta. Ja toisaalta: mitä olemme ilman minkäänlaista tarinaa? Aina suuren kertomuksen kadotettuaan on moderni maailma etsinyt korvaajaa, useimmiten karsein tuloksin.
-*-
Takaisin Amerikkaan ja nykyhetkeen: suuren lumimyrskyn jälkeen mediassa on rakennettu selviytymisen tarinaa, ja oikeudenkäynnin tarinaa. Miten naapurit ovat auttaneet toisiaan; miten ennätysmäisestä kaaoksesta on yhdessä selvitty; miten tunti tunnilta, minuutti minuutilta tapahtumat etenevät – älä vaihda kanavaa! Seuraa jatkuvaa raportointiamme Blizzard 2011:sta! (Äläkä niitä neljää muuta kanavaa, jotka myös raportoivat myrskystä.)

Kaupungin viranomaiset ovat syytetyn penkillä. Hoidettiinko kaikki varmasti niin hyvin kuin oli mahdollista? Kenen syy oli, että väkeä jäi jumiin? Taustalla häilyen kysymys siitä, mikä on tämän vaikutus tulossa oleviin vaaleihin. (Kaikkien pormestariehdokkaiden on vähintään hivenen kritisoitava viranomaisia, tietenkin.)

Suomalaisittain olisi helppo oudoksua paikallista uutisointia. Ja siinä onkin paljon kritisoitavaa: sen sijaan, että ihmiset eläisivät ennen kaikkea aitoa kotitodellisuutta, he helposti kiinnittyvät uutistodellisuuteen. Maailma vaikuttaa kyllä pahalta paikalta, jos keskitytään koko maailman koottuihin pahoihin tapahtumiin ja oman lähialueen uhkakuviin.

Mutta kritiikki muuttuu happamaksi, kun huomaa saman kehityskulun Suomessa. Vielä emme ole samassa pisteessä; mutta tuoreessa muistissa on kuvamateriaalin jatkuva raa’istuminen ja vaikkapa koulusurmien käsittämätön käsittely. Jos uutistoimiston nettisivujen ensimmäinen alaotsikko on ”Oletko paikalla? Lähetä kuvasi tapahtuneesta!”, ollaan jo melkoisen kaukana ihmistä kunnioittavasta ja palvelevasta uutisoinnista. Uutisten kilpailu on todellisuutta; ja meillä niiden kuluttajilla (niiden palvelun kohteina!) on myös vastuu siitä, mitä toivomme ja suosimme.

”Tappavaa myrskyä” on myös helppo kritisoida; sataahan sitä lunta Suomessa harva se päivä! Totta, mutta harvoin puolta metriä yhdessä yössä; 50 sentin keskiarvo tarkoittaa melkoisia kinostumia tuulen puolelle – ja tuuli oli hurja. Eikä ole kovin montaa vuotta siitä, kun Helsinki-Vantaan lentoaseman lähellä kuoli turhaan joukko ihmisiä suuressa ketjukolarissa, jonka syynä oli täysin mieletön nopeus lumisateeseen nähden. Pitäisikö suomalaisiakin välillä varoittaa siitä, että sääolot voivat oikeasti olla kuolemaksi, jos niihin ei suhtauduta riittävällä kunnioituksella? Äänieristettyjen autojen ohjaustehostettu maailma luo helposti kuolemattomuuden tunteen.
-*-
Aurinkoinen jälkinäytös. Myrskyn jälkeisenä päivänä sivutiet soveltuvat lähinnä lumikenkäilyyn tai linnojen tekoon – mitä monet lapset iloissaan harrastavat. Yliopistoalueella on helpottunut rieha käynnissä. Nuori mies hyppää ikkunasta lumikasaan, samalla kun kuvaan vanhojen rakennusten lumen kaunistamia piirteitä (tulossa on kuvasarja: yliopistoarkkitehtuuria ja lumeen uponneita autoja). Nuoret ihmiset ihmettelevät, hihkuvat, valokuvaavat; yliopiston sisäpihalla on käynnissä vuosisadan tähän mennessä suurin lumisota, vaikkei ole edes nuoskaa. Sivulta katsoen näyttää hilpeältä, kun kymmenet ja kymmenet ihmiset viskovat lunta. Kadulla pari kundia kantaa puolen metrin kevyehköä lumilohkaretta, iskeäkseen sen edessä kulkevan kaverinsa niskaan. Ei tälle voi kuin hymyillä. Opintolainojensa ja tutkintovaatimuksiensa painamat nuoret aikuiset saavat palata lapsiksi, luentosalit ovat kiinni ja lumen maailma auki.