”Viranomaiset sanovat, että myrsky voi olla tappava.” Amerikkalainen uutiskulttuuri on omanlaisensa.
Alkuperäisessä tiedotteessa varoitettiin, että suuri lumimyrsky (blizzard) voi olla kohtalokas, jos jää autossa jumiin syrjätielle. Tästä saa tietysti raflaavia otsikoita ”tappajamyrskystä”. Ristiriitaisella Michael Moorella on hieno kuvaus amerikkalaisesta uutiskulttuurissa Bowling for Columbine – dokumentissaan, jota voi muutenkin suositella. Mitä seurauksia on siitä, että kansakunnan kertomus on täynnä uhkakuvia?
Sillä kertomustahan uutiset rakentavat. Keitä me olemme, mikä meitä kiinnostaa; mitkä ovat ne yhteiset tapahtumat, jotka ovat puheenaiheemme, ja sitä kautta yhteinen todellisuutemme?
”Kaikki asiat ovat siedettävämpiä, jos teemme niistä tarinan”, totesi myös Joe Sittler. Tarinoittamisessa lienee sekä ihmiskunnan toivo että tuhon uhka; jälkimmäinen, jos tarina on tuhoisa. Kansallissosialismikin perustui Adolfin ja muiden luomalle tarinalle omasta paremmuudesta. Ja toisaalta: mitä olemme ilman minkäänlaista tarinaa? Aina suuren kertomuksen kadotettuaan on moderni maailma etsinyt korvaajaa, useimmiten karsein tuloksin.
-*-
Takaisin Amerikkaan ja nykyhetkeen: suuren lumimyrskyn jälkeen mediassa on rakennettu selviytymisen tarinaa, ja oikeudenkäynnin tarinaa. Miten naapurit ovat auttaneet toisiaan; miten ennätysmäisestä kaaoksesta on yhdessä selvitty; miten tunti tunnilta, minuutti minuutilta tapahtumat etenevät – älä vaihda kanavaa! Seuraa jatkuvaa raportointiamme Blizzard 2011:sta! (Äläkä niitä neljää muuta kanavaa, jotka myös raportoivat myrskystä.)
Kaupungin viranomaiset ovat syytetyn penkillä. Hoidettiinko kaikki varmasti niin hyvin kuin oli mahdollista? Kenen syy oli, että väkeä jäi jumiin? Taustalla häilyen kysymys siitä, mikä on tämän vaikutus tulossa oleviin vaaleihin. (Kaikkien pormestariehdokkaiden on vähintään hivenen kritisoitava viranomaisia, tietenkin.)
Suomalaisittain olisi helppo oudoksua paikallista uutisointia. Ja siinä onkin paljon kritisoitavaa: sen sijaan, että ihmiset eläisivät ennen kaikkea aitoa kotitodellisuutta, he helposti kiinnittyvät uutistodellisuuteen. Maailma vaikuttaa kyllä pahalta paikalta, jos keskitytään koko maailman koottuihin pahoihin tapahtumiin ja oman lähialueen uhkakuviin.
Mutta kritiikki muuttuu happamaksi, kun huomaa saman kehityskulun Suomessa. Vielä emme ole samassa pisteessä; mutta tuoreessa muistissa on kuvamateriaalin jatkuva raa’istuminen ja vaikkapa koulusurmien käsittämätön käsittely. Jos uutistoimiston nettisivujen ensimmäinen alaotsikko on ”Oletko paikalla? Lähetä kuvasi tapahtuneesta!”, ollaan jo melkoisen kaukana ihmistä kunnioittavasta ja palvelevasta uutisoinnista. Uutisten kilpailu on todellisuutta; ja meillä niiden kuluttajilla (niiden palvelun kohteina!) on myös vastuu siitä, mitä toivomme ja suosimme.
”Tappavaa myrskyä” on myös helppo kritisoida; sataahan sitä lunta Suomessa harva se päivä! Totta, mutta harvoin puolta metriä yhdessä yössä; 50 sentin keskiarvo tarkoittaa melkoisia kinostumia tuulen puolelle – ja tuuli oli hurja. Eikä ole kovin montaa vuotta siitä, kun Helsinki-Vantaan lentoaseman lähellä kuoli turhaan joukko ihmisiä suuressa ketjukolarissa, jonka syynä oli täysin mieletön nopeus lumisateeseen nähden. Pitäisikö suomalaisiakin välillä varoittaa siitä, että sääolot voivat oikeasti olla kuolemaksi, jos niihin ei suhtauduta riittävällä kunnioituksella? Äänieristettyjen autojen ohjaustehostettu maailma luo helposti kuolemattomuuden tunteen.
-*-
Aurinkoinen jälkinäytös. Myrskyn jälkeisenä päivänä sivutiet soveltuvat lähinnä lumikenkäilyyn tai linnojen tekoon – mitä monet lapset iloissaan harrastavat. Yliopistoalueella on helpottunut rieha käynnissä. Nuori mies hyppää ikkunasta lumikasaan, samalla kun kuvaan vanhojen rakennusten lumen kaunistamia piirteitä (tulossa on kuvasarja: yliopistoarkkitehtuuria ja lumeen uponneita autoja). Nuoret ihmiset ihmettelevät, hihkuvat, valokuvaavat; yliopiston sisäpihalla on käynnissä vuosisadan tähän mennessä suurin lumisota, vaikkei ole edes nuoskaa. Sivulta katsoen näyttää hilpeältä, kun kymmenet ja kymmenet ihmiset viskovat lunta. Kadulla pari kundia kantaa puolen metrin kevyehköä lumilohkaretta, iskeäkseen sen edessä kulkevan kaverinsa niskaan. Ei tälle voi kuin hymyillä. Opintolainojensa ja tutkintovaatimuksiensa painamat nuoret aikuiset saavat palata lapsiksi, luentosalit ovat kiinni ja lumen maailma auki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti