Taidetta vuodelta 2015

Pikkulasten kanssa on haastavaa ylläpitää seurustelua taiteen kanssa. Mutta ei mahdotonta. Ja onneksi on Museokortti.

Haluan jakaa muutaman taide-elämyksen tältä vuodelta ja haastan Sinut tekemään samoin.

Luontokirjallisuus. Annie Dillardin Pilgrim at Tinker Creek on lähes parasta, mitä olen alalta lukenut. Mutta se on vieläkin vähän kesken, sillä tänä vuonna mielen kyvyt riittivät paremmin suomenkieliseen tekstiin. Reino Kalliolan klassikko, trilogia Suomen luonnosta, on ollut virvoittava tuttavuus. Kuluneena vuonna hankin puuttuvan osan: Suomen luonto vuodenaikojen vaihtelussa (1951).

On hämmentävää, kun joku yhdistää luonnontieteellisen osaamisen ja kaunokirjallisen kyvyn. Kalliolan teosta suosittelen kaikille, joita Suomen luonto yhtään kiinnostaa. Esimerkkinä toimikoon kuvaus hirven syksystä: ”Syksyn väreissä väkevästi liekehtivä viita on metsien kruunupään häähuone.”

Kuvataide. Akseli Gallén-Kallelan museo sijaitsee luonnonkauniilla paikalla Espoon ja Helsingin rajasaaristossa. Pyöräretki paikalle on pieni taidepyhiinvaellus, jonka varrella meri elähdyttää. Tänä vuonna kaksi näyttelyä avasivat Elämän harjulla -freskojen luonnoksia, jotka Gallén teki Porissa sijaitsevaa Juseliuksen mausoleumia varten. Olen vuosien varrella törmännyt ajoittain näihin kuviin ja monet niistä ovat suorastaan järkyttäneet. Niissä yhdistyy kansainvälinen elämän vaelluksen kuvataideperinne ja suomalainen näkemys. Esimerkiksi Rakennus-maalaus on pysäyttävä elämänkulun kuvaus.

Joskus olisi mukavaa kirjoittaa ihan tosissaan, eli vähintään puoliksi leikillään (kirjaimellisesti), maalaussarjoista, jotka kuvaavat elämän vaellusta. Tarvaspään näyttelyteksteihin olisi teologilla muutama täydentävä huomio annettavana. Sinänsä kirja, joka on koottu näyttelyistä, on ilahduttavan tasokas.

Elokuvat. Maikki antoi syntymäpäivälahjaksi kahdeksan leffalipun sarjakortin ja muutaman päivän päästä alkoi raskauspahoinvoinnin pitkä taival. Onneksi liput olivat voimassa pitkään ja onneksi ne olivat olemassa, sillä muuten leffarintama olisi varmaan jäänyt olemattomaksi. Inside Out -animaatiota pidän vuoden parhaimmistoon kuuluvana. Luova idea, rohkea toteutus, koskettava lopputulos.

Dvd-bokseista sain katsottua muutaman klassikon niinä iltoina, kun vastaanottokykyä sellaiselle poikkeuksellisesti oli. Chaplin ei petä. Eikä omalla tavallaan myöskään Tarkovski. Katsoin ensi kertaa Ei paluuta (Ivan’s Childhood) -esikoiselokuvan, joka sisältää monenlaista silmät auki räväyttävää (jos et ensin nukahda, mikä on todellinen vaara kuolevaisille ihmisille Tarkovskin elokuvia katsellessa). Lapsen juoksu rannalla.

Musiikki. Ajat ovat muuttuneet. Pitkään pidin sitkeästi kiinni äänilevyjen materiaalisen muodon arvosta. Tänä vuonna ostin kaksi levyä, mikä oli kaksi enemmän kuin edellisenä. Spotify jyrää. Ja kaksivuotias osaa käyttää Fisherin 1980-luvun stereoita, mikä monimutkaistaa asioita.

Jukka ja Jytämimmit oli vuoden piristävin tulokas. Iloa, pilkettä, menoa. CMX:n uusin oli kelpo. Koti-isä soitti sitä usein, kun talvivaatteita puettiin (tulevaisuuden terapeuteille tiedoksi). Syksyllä kuuntelin kyllä enemmän Dinosaurus Stereophonicus -klassikon kakkoslevyä. Olen aina pitänyt siitä, mutta sanoitusten hienoutta arvostan yhä enemmän. ”Jos meillä ei ole tarinaa / näemme vain tämän huoneen.” No, ”rikkinäiset ajatukset puheista vain pahenee”.

Iskevät kappaleet

Hitti-sana pohjautuu iskevyyttä tarkoittavaan termiin. Aidot ”hitit”, syvästi iskevät kappaleet eroavat toisistaan mielenkiintoisella tavalla. Osa kolahtaa heti ja kovaa, toiset vasta ajan kanssa.

Asia on ilmiselvä, mutta siitä puhutaan yllättävän vähän: etenkin nuorille ihmisille musiikki on yhä olennaisempi syvän kokemisen kanava. Kappaleet sanoittavat syviä tuntoja, liittävät yhteen toisten kanssa ja todistavat että maailmassa on joku toinenkin, joka näkee ja kokee asioita samankaltaisella tavalla. Musiikin merkitystä voisi hyvin kuvata sanalla uskonnollinen, mikä selittää myös idoleihin kohdistettuja hurmoksellisia tunteita.

Se, mikä ikiaikaisesti on liittynyt uskontoihin, toteutuu teollistuneissa maissa nykyään usein musiikin kautta. Turhaan ei puhuta esimerkiksi ”rock-kulteista”. En toista (enempää) sitä, mitä syksyllä pohdin Springsteenin keikan yhteydessä, enkä käsittele musiikin olennaista liittymistä myös perinteisiin uskontoihin. Tähtäimessä ovat nyt hitit.

Itse olen kansankirkon kasvatti, enkä kykene erottamaan aikaa, jolloin en olisi ollut kristitty. Samalla olen aikani kasvatti, jolle hitit ovat aina ala-asteen loppuvuosista lähtien olleet olennaisia elämän jäsentäjiä ja tunteiden käsittelyn kanavia. Metallibändien jäsenet ovat usein olleet eettisesti onnettomia egoisteja, mutta ehkä juuri heidän elämänsä säröisyys on edesauttanut sellaisten kappaleiden luomisessa, jotka ovat palvelleet miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa. Suuret kiitokset, siis, GNR, Metallica ja muut! Otettakoon eettisyytenne arvioinnissa huomioon myös se lieventävä asianhaara, että maailmanmaine tahtoo turmella lähes jokaisen.

Onneksi musiikkimaku sai laajentua lukion ja sivistyneiden ystävien myötä (kiitokset vain, Pekka, Teemu ja Jussi!). Lienee luonnollista, että kun elämännäkemys laajentuu murrosiän angsteista, tarvitaan myös laajempia sävyjä musiikkiin. On yhtäältä karua huomata, kuinka harvoin uudet kappaleet nykyään koskettavat yhtä väkevästi kuin nuorena. Samalla on jotenkin lohdullista, että monet vanhoista suosikkiartisteista tavoittavat yhä taiteellaan.

Neil Young, Tori Amos, Nick Cave, CMX ja U2 kolahtavat yhä, eivätkä pelkästään vanhojen kappaleidensa osalta; hitteihin liittyy se mielenkiintoinen dynamiikka, että suhde niihin säilyy, mutta niiden tuore väkivoima laimenee ensi-ihastuksen hälvettyä. On toki jotain harvinaisia klassikkoja, jotka vuosi vuodelta pystyvät järisyttämään (etenkin jos niitä ei puhkisoita) ja jokainen edellä mainittu artisti omaa näitä. Näitä taiteilijoita yhdistää myös se, että liki parissakymmenessä vuodessa he ovat ehtineet tehdä monentasoista materiaalia ja paljon keskinkertaistakin. Omasta mielestäni tasonsa ovat parhaiten säilyttäneet Cave ja CMX, näin keskimäärin. Mutta parin viime vuoden aikana sekä Young, Amos että U2 ovat kaikki julkaisseet parhaat levynsä vuosikausiin, ja näiltä albumeilta löytyy moni niistä kappaleista, jotka ovat vielä jaksaneet kolmikymppistä kolahduttaa.

Tämä teksti sai itse asiassa alkunsa Caven uudesta kappaleesta Higgs Boson Blues, joka onnistuu koskettamaan jotain sellaista voimanlähdettä, mikä nostaa biisin lentämään muiden ylle. Nerokkaasti nimetty kappale voisi kuvastaa metafyysistä turhautumista niihin ajatuksiin, joiden mukaan fysiikka selittää universumin perimmäiset filosofiset ja teologiset kysymykset, mutta tämä ei itse asiassa korostu tekstissä. Biisin sanoitus on Cavelle tyypillistä hämärää lyriikkaa, josta saa lähes yhtä vähän selvää kuin Dylanin Desolation Rowsta, mutta jonka tunnelma on myös maanisen maaginen. Hämmentävä musiikkimatka jättää latauksen väreilemään arkeen, kaiuttimien vaiettua. (Ekumenian harjoittajaa viehättää myös kappaleen lause: ”I’m driving down to Geneva.”)

Toinen vaihtoehto on, että ajan myötä löytää kappaleen tai levyn hienouden. Tämä lienee uhanalainen laji nykyaikana. Kun levyjä ei kohta enää fyysisesti ole, kuka palaa kuuntelemaan sellaista, mistä on vähän pitänyt, mutta ei kokonaan ymmärtänyt? On liian helppoa valita tietokoneen soittolistalle vain ne levyn kappaleet, joista eniten pitää.

Tänään ajattelen erityisesti CMX:n Pedot-levyä, joka paranee koko ajan. Levy on haastava temaattinen kokonaisuus, jonka kappaleiden ajatukset nivoutuvat toisiinsa: vertaa esimerkiksi sitä, miten valo-teemaa käsitellään. Kaiken taustalla on ihmisen ainainen mahdollisuus ajautua harmauteen, lamauttavaan ja tuhoavaan; levy on synkähkö, mutta ei vailla toivon sävyjä. Kokonaisuudesta on ikävä poimia vain osia, mutta esimerkiksi tämän Mustat siiven yli taivaan -kappaleen hienous on kiteyttävää ja hitaasti sulavaa. Näkyvän valon olennot ja Valoa nopeammat koneet jatkavat toiveikkaampaa lentorataa.


P.S. Googlen tarjoamat tyypilliset hakutermit paljastavat joskus kiehtovia asioita. Moni on näköjään yrittänyt googlata ”higgs boson blues meaning”. Onnea matkaan. Kaikki merkitykset eivät ole tarkoitettukaan löydettäväksi internetistä.

Elämä aidan takana

Miltä aita näyttää, jos olet aina sen sisäpuolella?
Jos et ole ikinä nähnyt sitä ulkoapäin?
Joka puolella maailmaasi on samanlainen raja.
Aitauksen näkökulma on maailmasi.

Kun katsot ulkopuolelta, näet, että aita on rajattu kokonaisuus.
Ja että maailma on pohjimmiltaan jotain aivan muuta kuin vain rajattu alue.

Miltä maailmankaikkeus näyttää, jos olet aina sen sisäpuolella?


p.s. Vrt. CMX: Talvikuningas, raita 1.