Sibeliuksen kuudes ja syksy

Sibeliuksen kuudes sinfonia: kun loppusyksystä, ikään kuin loppuelämästä,
kaikki elo ja kauneus nousee vielä kerran riemuitsevaan kiitoon,
kauneus kieppuu ilmassa kirkkaana kuin värikkäät lehdet auringossa;
kieppuu useamman kerran, aina uudelleen nousten ja loistaen,
kunnes laskeutuu hiljaa ja hämärä kasvaa ja ensilumi sataa.
Nukkuu odottaen kevättä ja muuttuu mullan kautta uudeksi elämäksi.

You Got the Love (Youth)

(You Got the Love. song & lyrics Anthony B. Stephens, Arnecia Michelle Harris & John Bellamy.)

“Sometimes I feel like throwing my hands up in the air.”
Kuulostaako tutulta? Minulle ainakin.

“Sometimes it seems that the going is just too rough
And things go wrong no matter what I do...”

Palaan aina ajoittain Tolkienin kirjeisiin hengellisenä ravintona. Ei saarnoina, ei hartauksina, vaan elämän keskelle tulevien sanojen vuoksi; sellaisten sanojen, joiden taustalta kumpuaa usko ja heittäytyminen Korkeamman varaan.

”Life is rather above the measure of all of us (save for a very few perhaps).” Tämä iäkkään Tolkienin lause on hyvin usein lohduttanut minua. Yli menee, yli käy.

“Now and then it seems that life is just too much
But you’ve got the love I need to see me through.”

Laulu tehtiin jo 1986, itse tutustuin sen miksattuun versioon 1997 ja nyt se soi Youth-elokuvan avausraitana ja avaimena. Elokuvassa vanhat miehet yrittävät jotenkin selvitä tilanteesta, jossa menneisyys on jo kaukana ja tulevaisuus lyhyt.

“Time after time I think, ‘Oh, Lord, what's the use?’
Time after time I think it's just no good
 ‘Cause sooner or later in life, the things you love you lose.”

Suhde menetyksiin on elokuvan yksi pääteema. Eros on poissa, agape suurissa vaikeuksissa, mutta filia, ystävyysrakkaus, sentään on toistaiseksi jäljellä – mutta kuinka kauan?

Tolkien liittyisi laulun säkeisiin luultavasti täydestä sydämestä:
“When food is gone you are my daily meal
When friends are gone I know my Saviour’s love is real.”

Kuka on tämä Sinä, jota puhutellaan uskonnossa ja taiteessa, klassikoissa ja populaarikulttuurissa? Uskovalle ihmiselle inhimillinen ja jumalallinen liittyvät yhteen. Maallinen ja taivaallinen rakastaja.

Youth-elokuvassa nuorempi päähenkilö lainaa Novalista: ”Olen aina matkalla kotiin, aina matkalla kohti isäni taloa.” Tätä pidän toisena avaimena elokuvan puolikätkettyyn hengelliseen ulottuvuuteen. Kaiken maineen, rahan ja elämän korskan alla on syvempi ulottuvuus. Kaikkien ihmissuhteisiin liittyvien sotkujen ja autuuksien taustalla, kaikkien löytämisten ja menetysten keskellä elämässä kulkee syvä juonne. Elämän absurdiuteen ja kuoleman lähes koomisen mahtavaan valtaan tuo vastavoimansa Rakkaus. Suuri Kauneus.

Luovuttaminen voi kääntyä heittäytymiseksi.

“Sometimes I feel like throwing my hands up in the air
‘Cause I know I can count on you
Sometimes I feel like saying, ‘Lord, I just don’t care.’
But you’ve got the love I need to see me through.”

See me through. Se tapahtuu Youth-elokuvan päähenkilölle. Ja pohjalla on lopulta yksinkertainen mutta kaunis laulu, Simple Song, laulu elämälle ja rakkaudelle.

Sinfoninen takoja

Parasta radiokerrontaa, mitä olen vähään aikaan kuullut, on tarjonnut Osmo Tapio Räihälän ohjelmasarja Sibeliuksen sinfonioista ja elämänhistoriasta.

Sinfoninen takoja on seitsenosainen saavutus, joka onnistuu yhdistämään kiehtovan tarinankerronnan ja musiikkitieteellisen analyysin. Ei suinkaan helppo tehtävä. Räihälä on itse säveltäjä, mikä auttaa asiassa, mutta harva säveltäjä on näin sujuvasanainen.

Sarja lähetettiin alun perin keväällä, jolloin yritin aina syöttää pojalle välipalaa hitaasti, jotta ehtisimme kuunnella lähetyksen suorana. Onneksi osat löytyivät tovin aikaa myös netistä. Nyt ohjelma esitetään kesän aikana toiveuusintana perjantaisin klo 11 ja osat ovat jälleen hetken Areenassa.

Sibeliuksesta voisi kirjoittaa paljonkin. Tyydyn henkilökohtaisiin huomioihin. Itselleni rakkaimpia Jannen sävellyksiä olivat ensiksi Andante festivo ja kolmannen sinfonian toinen osa, joita opiskeluaikana paljon kuuntelin. Lapsuuden kodista olivat toki jo tuttuja Finlandia, viulukonsertto ja Karelia-sarja, jotka kaikki ovat selkäytimessä.

Vähitellen laajensin sinfonioiden kanssa seurustelua. Ne ovat kuin persoonia: jos haluaa tutustua paremmin, niiden kanssa on välttämätöntä viettää aikaa. Vähitellen paljastuu aina uusia puolia, vaikka perusluonne käy toki selväksi jo ensi tapaamisilla.

Kolmas sinfonia, jota myös tuorein Sinfonisen takojan uusintajakso käsittelee, on kaikkinensa kiehtova teos ja yksi suosikeistani. En tiennyt mitään siitä, että kyseinen sinfonia on säveltäjän uskonnollisimpia. Uskonnollisuus on toki vaikeasti määriteltävä asia sinfonioiden suhteen, mutta näkemyksen taustalla on Sibeliuksen kommentteja sinfonian osista: esimerkiksi kolmannessa osassa kuullaan teema, jota Janne kutsui ”rukoukseksi Jumalalle” (en tiedä, kirjoittiko Janne sanan isolla vai ei). Rukouksena se on hieno: täynnä iloa ja kiitosta, kenties Marjatan pojan ylösnousemuksen suuntaisesti, sen tuottaman riemun taustaa vasten.

Olen samaa mieltä heidän kanssaan (kuten G. H. von Wright), jotka näkevät suomalaisuuden ymmärtämisen olennaiseksi taustaksi Sibeliuksen musiikin ymmärtämiselle. Pohjimmiltaan kyse lienee samankaltaisen identiteetin omaamisesta. Väitöskirjani kieliasua ansiokkaasti auttanut Sibelius-tutkija Glenda Goss on esimerkiksi sangen hyvin perillä Sibben ajatusmaailmasta, vaikkei suomalainen olekaan.

Tällainen identiteetti vaatii luonnossa vietettyä aikaa ja sen ilmiöiden tuntemista. Boreaalinen luonto saa Sibeliuksen musiikissa sävelasunsa puoliksi mystisellä, puoliksi havaintoperäisellä tavalla. Itse en ollut vielä, eri syistä, tutustunut kunnolla viidenteen sinfoniaan ennen tätä kevättä ja Sinfonista takojaa. Kun ensi kertaa kuuntelin ajatuksella ja tunteella lopun joutsenteeman, oli hämmentävää huomata, että tunnistin sen – kuulin siinä sen äänen ja ilmiön, jota joutsenet ilmentävät lentäessään. Samalla viidennen sinfonian elämänilo puhutteli syvästi pikkulapsen elämäniloa läheltä seurannutta koti-isää.

Ehkä kirjoitan joskus lisää kolmannen sinfonian toisesta osasta, joka tiivistää ihmisen elämänpolkua meditatiivisella kiteyttämisen taidolla. Mutta suosittelen lämpimästi kuuntelemaan paitsi itse teosta, myös sitä, mitä Räihälällä on sanottavaa Sinfonisessa takojassa.

Iskevät kappaleet

Hitti-sana pohjautuu iskevyyttä tarkoittavaan termiin. Aidot ”hitit”, syvästi iskevät kappaleet eroavat toisistaan mielenkiintoisella tavalla. Osa kolahtaa heti ja kovaa, toiset vasta ajan kanssa.

Asia on ilmiselvä, mutta siitä puhutaan yllättävän vähän: etenkin nuorille ihmisille musiikki on yhä olennaisempi syvän kokemisen kanava. Kappaleet sanoittavat syviä tuntoja, liittävät yhteen toisten kanssa ja todistavat että maailmassa on joku toinenkin, joka näkee ja kokee asioita samankaltaisella tavalla. Musiikin merkitystä voisi hyvin kuvata sanalla uskonnollinen, mikä selittää myös idoleihin kohdistettuja hurmoksellisia tunteita.

Se, mikä ikiaikaisesti on liittynyt uskontoihin, toteutuu teollistuneissa maissa nykyään usein musiikin kautta. Turhaan ei puhuta esimerkiksi ”rock-kulteista”. En toista (enempää) sitä, mitä syksyllä pohdin Springsteenin keikan yhteydessä, enkä käsittele musiikin olennaista liittymistä myös perinteisiin uskontoihin. Tähtäimessä ovat nyt hitit.

Itse olen kansankirkon kasvatti, enkä kykene erottamaan aikaa, jolloin en olisi ollut kristitty. Samalla olen aikani kasvatti, jolle hitit ovat aina ala-asteen loppuvuosista lähtien olleet olennaisia elämän jäsentäjiä ja tunteiden käsittelyn kanavia. Metallibändien jäsenet ovat usein olleet eettisesti onnettomia egoisteja, mutta ehkä juuri heidän elämänsä säröisyys on edesauttanut sellaisten kappaleiden luomisessa, jotka ovat palvelleet miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa. Suuret kiitokset, siis, GNR, Metallica ja muut! Otettakoon eettisyytenne arvioinnissa huomioon myös se lieventävä asianhaara, että maailmanmaine tahtoo turmella lähes jokaisen.

Onneksi musiikkimaku sai laajentua lukion ja sivistyneiden ystävien myötä (kiitokset vain, Pekka, Teemu ja Jussi!). Lienee luonnollista, että kun elämännäkemys laajentuu murrosiän angsteista, tarvitaan myös laajempia sävyjä musiikkiin. On yhtäältä karua huomata, kuinka harvoin uudet kappaleet nykyään koskettavat yhtä väkevästi kuin nuorena. Samalla on jotenkin lohdullista, että monet vanhoista suosikkiartisteista tavoittavat yhä taiteellaan.

Neil Young, Tori Amos, Nick Cave, CMX ja U2 kolahtavat yhä, eivätkä pelkästään vanhojen kappaleidensa osalta; hitteihin liittyy se mielenkiintoinen dynamiikka, että suhde niihin säilyy, mutta niiden tuore väkivoima laimenee ensi-ihastuksen hälvettyä. On toki jotain harvinaisia klassikkoja, jotka vuosi vuodelta pystyvät järisyttämään (etenkin jos niitä ei puhkisoita) ja jokainen edellä mainittu artisti omaa näitä. Näitä taiteilijoita yhdistää myös se, että liki parissakymmenessä vuodessa he ovat ehtineet tehdä monentasoista materiaalia ja paljon keskinkertaistakin. Omasta mielestäni tasonsa ovat parhaiten säilyttäneet Cave ja CMX, näin keskimäärin. Mutta parin viime vuoden aikana sekä Young, Amos että U2 ovat kaikki julkaisseet parhaat levynsä vuosikausiin, ja näiltä albumeilta löytyy moni niistä kappaleista, jotka ovat vielä jaksaneet kolmikymppistä kolahduttaa.

Tämä teksti sai itse asiassa alkunsa Caven uudesta kappaleesta Higgs Boson Blues, joka onnistuu koskettamaan jotain sellaista voimanlähdettä, mikä nostaa biisin lentämään muiden ylle. Nerokkaasti nimetty kappale voisi kuvastaa metafyysistä turhautumista niihin ajatuksiin, joiden mukaan fysiikka selittää universumin perimmäiset filosofiset ja teologiset kysymykset, mutta tämä ei itse asiassa korostu tekstissä. Biisin sanoitus on Cavelle tyypillistä hämärää lyriikkaa, josta saa lähes yhtä vähän selvää kuin Dylanin Desolation Rowsta, mutta jonka tunnelma on myös maanisen maaginen. Hämmentävä musiikkimatka jättää latauksen väreilemään arkeen, kaiuttimien vaiettua. (Ekumenian harjoittajaa viehättää myös kappaleen lause: ”I’m driving down to Geneva.”)

Toinen vaihtoehto on, että ajan myötä löytää kappaleen tai levyn hienouden. Tämä lienee uhanalainen laji nykyaikana. Kun levyjä ei kohta enää fyysisesti ole, kuka palaa kuuntelemaan sellaista, mistä on vähän pitänyt, mutta ei kokonaan ymmärtänyt? On liian helppoa valita tietokoneen soittolistalle vain ne levyn kappaleet, joista eniten pitää.

Tänään ajattelen erityisesti CMX:n Pedot-levyä, joka paranee koko ajan. Levy on haastava temaattinen kokonaisuus, jonka kappaleiden ajatukset nivoutuvat toisiinsa: vertaa esimerkiksi sitä, miten valo-teemaa käsitellään. Kaiken taustalla on ihmisen ainainen mahdollisuus ajautua harmauteen, lamauttavaan ja tuhoavaan; levy on synkähkö, mutta ei vailla toivon sävyjä. Kokonaisuudesta on ikävä poimia vain osia, mutta esimerkiksi tämän Mustat siiven yli taivaan -kappaleen hienous on kiteyttävää ja hitaasti sulavaa. Näkyvän valon olennot ja Valoa nopeammat koneet jatkavat toiveikkaampaa lentorataa.


P.S. Googlen tarjoamat tyypilliset hakutermit paljastavat joskus kiehtovia asioita. Moni on näköjään yrittänyt googlata ”higgs boson blues meaning”. Onnea matkaan. Kaikki merkitykset eivät ole tarkoitettukaan löydettäväksi internetistä.

Löytöjä musiikkirintamalla

Kaukana ovat lukioajat, jolloin saattoi aktiivisesti seurata nykymusiikin kehitystä. Onneksi joskus tulee yhä lähdettyä keikoille ja osa musiikkitietoisista ystävistä jaksaa vielä vihjata helmistä: aikuisuuden harmaata turtumusta vastaan tulee taistella!

Elokuussa lähdin keikalle ennen kaikkea kuulemaan Timo Kämäräisen mahtavaa kitarointia, mutta samalla kiinnosti duon varsinainen päätähti. Suvi Isotalo on nuori laulaja-lauluntekijä, jota luotettava ystävätaho oli joskus suositellutkin – eikä syyttä. Kaksi albumia julkaissut Isotalo on säilyttänyt kaiken nuoruuden raikkautensa: persoonallisuus yhdistyy melodisuuteen ja hyviin sanoituksiin. Esimerkiksi ”Minä en lähde koskaan pois” sisältää loistavia lauseita vanhenemisesta: ihojen kankaat vaihtuvat.

Isotalon ensimmäisen levyn tuotti mainio Matti Johannes Koivu, toisen Kämäräinen. Kitaraosuuksia kannattaa kuunnella tarkalla korvalla: harvinaista tyylitajuisuutta, jota on saanut ihailla jo esimerkiksi Kuustosen ja Perkon Profeetta-levyllä. Näistä muusikoista kuullaan vielä paljon lisää.

Spotify on karu palvelu musiikintekijöille, mutta loistava kuuntelijoille. ”Related Artists” -toiminta on auttanut löytämään monta mainiota artistia. Pääasiassa instrumentaalimusiikkia loihtiva Album Leaf on yksi heistä. Kalifornian-mies tekee täydellistä taustamusiikkia työnteolle tai lepäilylle. American Dollar ja Hammock saivat seuraa.

Välillä uudet artistit löytyvät yllättävistä paikoista. Svenska Järn -yhtiön eli Ruotsin VR:n asiakaslehti suositteli Tallest Man on Earth -folkmiestä, joka onkin melkoinen Dylanin ja Cashin jälkeläinen. Esimerkiksi Love is All, Over the Hills tai Walk the Line ovat harvinaisen vahvatunnelmaisia vetoja. Kitara selkään ja tien päälle.

Springsteen ja rock-jumalanpalvelukset

Bruce Springsteen & E Street Band oli huikeassa vedossa Olympiastadionilla 31.7.2012. Helsingin Sanomien kriitikko kutsui osuvasti Springsteenia saarnamieheksi.

Konserttiin osallistujan näkökulma: kaupungin parhaat bileet. Hämmästyttävää energiaa, esiintymistaitoa, yhdessä soittamisen iloa. Erityispisteet harvinaisista kappalevalinnoista, kuten Back in Your Arms, Light of Day tai Loose Ends – joissa kaikissa oli myös huima lataus.

Pohdiskelijan näkökulma: rock-konserteissa on enemmänkin yhteyksiä uskonnollisuuteen kuin mitä yleensä tuodaan esille.

Ei ole harvinaista puhua ”rock-kulteista” tai verrata kovimpien fanien innokkuutta uskonnolliseen fan/aattisuuteen. Yllättävän vähän on kuitenkin tehty akateemista tutkimusta siitä, kuinka nykyaikana populäärimusiikki on usein saanut ihmisten merkitysjärjestelmissä (maailmankatsomuksissa) samankaltaisen aseman kuin mitä uskonnollisilla kokoontumisilla on kautta historian ollut.

Herätyskristilliset suuntaukset ovat toki usein kritisoineet rock-musiikkia, enemmän tai vähemmän pätevin perustein. Lähtökohtaisesti ei kuitenkaan pitäisi olla mitään väärää siinä, että ihmiset kokevat iloa, elämyksiä, yhteyttä toisten kanssa ja nauttivat elämästä kaikkien vaikeuksien keskellä. Gospel-rockyhtyeiden kohdalla tämä yhdistyy suorasanaisesti kristinuskoon.

Springsteenin sanoma on juuri rockin ilosanoma: piristys arjen keskelle. Hänen omaa uskonnollista vakaumustaan en ala tässä analysoimaan, vaikka toteankin, että se sisältää erittäin mielenkiintoisia piirteitä. Sen sijaan kommentoin lyhyesti Helsingin Sanomien Otto Talvion keikka-arviota, josta tässä lainaus:

”Bruce ei vain lainaa esiintymisessään karismaattisilta parantaja-saarnaajilta, vaan hän on sellainen – häntä seuratessa odottaa koko ajan milloin rammat yleisössä nousevat rullatuoleistaan ja sokeat alkavat nähdä.
Tämä tapahtuu erityisesti Brucen show'n keskeisessä "saarnaosuudessa", joka alkaa pitkällä spirituaalisella johdantopuheella ja tällä kiertueella jatkuu My City of Ruinsilla. Kun torvet ja gospellaulajat tulivat mukaan, ei mikään erottanut tilaisuutta 42 000 hengen jumalanpalveluksesta. Seurakunta tosin palvoi lavalla tunnelmaa nostattavaa rock 'n' roll -saarnaaja Springsteeniä.
Yhdessä yleisön biisitoiveplakaatissa häntä kutsuttiinkin Pyhäksi Bruceksi.”

Talvio on tavoittanut jotain olennaista. Springsteen on Amerikan mustien gospelsaarnaajien rock-seuraaja. Häneen puheensa loistava rytmi ja tehokeinot nousevat hikisistä kirkkosaleista. Yksi täydennys on kuitenkin tehtävä Talvion arvioon: lopulta yleisö ei palvonut pelkästään Springsteeniä, vaan jotain syvempää.

Saarnaajien mahdollinen voima on siinä, että he onnistuvat herättämään yleisössä sellaisia syviä tuntoja, jotka ovat elämässä keskeisiä. Pelkkä henkilöpalvonta ei innosta. Tarvitaan jotain laajempaa: yhteinen aate, yhteinen ihmisyys – tai yhteinen usko.

Springsteenin saarnojen voima on siinä, että ne nostavat esiin elämän peruskysymyksiä ja ennen kaikkea toivon sanoman. Duunari jaksaa yrittää elää, edes autoa virittelemällä; parisuhde on mennyt säröille, mutta yhteisen rakkauden muistot pitävät yhä elävänä, kun ne viiltävät; läheinen ihminen on kuollut ja kaupunkikin raunioina, mutta yhdessä on mahdollista löytää tie eteenpäin.

Saarnaaja kutsuu yleisönsä mukaan tunnetilaan: ja jos tuo tunne on toivo ja ilo, on mahdollista kokea voimaa ja yhteyttä, joka ulottuu jopa suomalaisen olympiastadionin laajuudelle ja siitä eteenpäin arkeenkin.

Luovuudesta

Se, mitä sanotaan luomiseksi ihmisten kesken
on usein ennemmin löytämistä:
johonkin jo olemassa olevaan tutustumista paremmin
Uuteen sävellykseen, tekstiin, maalaukseen
Seurustelua välähdyksen kanssa
löytöretkeilyä, jotta näyn voi piirtää kartalle
toisten ulottuville, toistettavaksi.


(Uuden biisin ilmestyttyä 25.7.2012)

Sigur Ros: Valtari

Islantilaisyhtyeen uusin levy vie kesäiltaan meren rannalle.

Sigur Ros ei ole koskaan halunnut tehdä helppoa musiikkia. Yhtye on tunnettu pitkistä kappaleista, omasta kielestä (!) ja jopa nimettömistä kappaleista. Bändin taiteellinen taso on kuitenkin ollut huippuluokkaa, mistä on seurannut maailmanlaajuinen kulttisuosio.

Toukokuussa ilmestynyt Valtari-levy on kenties yhtyeen vaikein. Vähäeleisyys hallitsee pitkiä kappaleita, joista suurin osa on instrumentaalisia. Ensimmäinen single, Ekki Mukk, kuvaa hyvin koko albumia. Liki kahdeksanminuuttisen kappaleen videossa laiva lipuu hitaasti sädehtivän meren yllä: koko video koostuu yhdestä kuvasta, jonka halki alus matkaa vääjäämättömästi.

Arviot levystä ovat vaihdelleet. Osa pitää Valtaria päämäärättömänä haahuiluna, osa on syvästi innostunut unenomaisesta matkasta meren rannalla. Itse lukeudun jälkimmäisiin. Esimerkiksi Ekki Mukk on hämmästyttävä esimerkki siitä, kuinka kappale on mahdollista pelkistää muutamiin erittäin merkityksellisiin sointuihin: loppuosa on nerokas.

Valtari edustaa nykyajan musiikkitarjonnan keskellä jotain erikoislaatuista. Sigur Rosin musiikissa on vahvoja yhtäläisyyksiä hengellisen musiikin kanssa, vaikka bändin taiteessa ei ole mitään tiettyyn uskontoon viittaavaa. Kyse on henkisestä musiikista, halusta kiteyttää, kuunnella hiljaisuutta, kulkea omaa tietä kaupallisuuden valtavirtojen ja nopeiden alusten keskellä. Yhtyeen edellisen levyn kohdalla suomalaisen suuren sanomalehden toimittaja äityi jopa ehdottamaan, että jos Jeesus eläisi nyt, Hän kuuntelisi ennemmin Sigur Rosia kuin keskiverto-kirkkomusiikkia.

Olen kuunnellut levyä myös taustamusiikkina, mutta se ei ole parhaimmillaan sellaisena. Ennemmin sitä kannattaa kuunnella kappale tai muutama kerrallaan; ehkäpä juuri kesäisenä loppuiltana meren rannalla, kun linnut alkavat hiljentyä ja valo sädehtii hiljaa veden sekä sävelten pinnalla.

Arvo Pärtille

Niin kuin pilvet maalaavat taivaan
hiljaisuus soittaa musiikin.

Matti Johannes Koivu

Vuoden hienoin kotimainen levy itselleni on Matti Johannes Koivun Toisen maailman nimi.

Koivu on tullut tunnetuksi ehkä eniten Irwin Goodmanin laulujen versioistaan, jotka ovat aidosti Koivun versioita: vähän samalla tavalla kuin Tori Amoksen laulamissa cover-biiseissä, on lopputulos artistin itsensä oloinen. Koivun tulkintoina Irwin-vedot muuttuvat rallatuksista balladeiksi, suomalaisuuden traagisiksi ja koomisiksi kuvauksiksi.

Itselleni tähän asti merkityksellisin Koivun levy on ollut Puuhastellen –debyytti. Lyhyet ja oivaltavat kappaleet ovat tunnelmallisia ja omaperäisiä, sopusointuisesti sovitettuja.

Uusin levy avaa toisen maailman, nimensä mukaisesti. Taitavien jazz- ja popmuusikkojen kanssa äänitetty teos uskaltaa ilmaista asioita sekä sanoilla että sävelillä. Kaikkea ei tarvitse eikä pidäkään sanoa, soitinmusiikki voi ilmaista sen osuvammin.

Pianisti-harpisti Iro Haarla on tehnyt loistotyötä sovitusten tukena, ja kitaristi Timo Kämäräinen loihtii komeita soundeja – kuten häneltä on totuttu odottamaankin. Kanneltalon keikalla lokakuussa on paikalla Koivun ja Haarlan lisäksi basisti Ulf Krokfors; Koivu esittää osan kappaleista yksin joko pianon tai kitaran kanssa, ja jazzmuusikot luovat soitinosuuksiin kelluvia maailmoja. Joulukuun alussa esitetyllä Musiikkitalon keikalla on mukana suurempi bändi, ja sähkökitaroita riittää.

YLE:n musiikkitoimittaja Jukka Haarma kuvailee levyä osuvasti arviossaan, enkä ala toistamaan samoja asioita (yllä olevaa enempää). Monta yksityiskohtaa voisi kehua; Nälkä-kappaleen loppuosan dramatiikkaa, Peukaloinen-biisin dramaturgiaa ja nimikkokappaleen kitarasoundia. Itselleni levyin komein veto on kuitenkin Ensimmäinen sunnuntai, joka tavoittaa hetken. Haastava ja palkitseva levy, jonka rohkeutta täytyy kiittää.

Musiikkitalon keikka katseltavissa 28.12.2011 asti.

Tori Amos

Kenenkään artistin on vaikea myöhemmin elämässä saada sitä merkitystä, mikä murrosiässä kuunnellulla musiikilla on. Iron Maiden ja Metallica pysyvät takaraivossa, mutta myös lukiovuosien tärkeimmät – kuten Tori Amos. Vaikkapa Winter yhdistyy ennen kaikkea 1990-luvun lopun talviin ja palapelin kokoamisiin.

Suomea kohtasi harvinaislaatuinen kunnia, kun Amos aloitti maailmankiertueensa muutama viikko sitten Helsingistä. Jousikvartetin kanssa tehty uusi Night of Hunters –levy merkitsee Amokselle paluuta juurille, klassiseen musiikkiin. Legendan mukaan Tori joutui teininä eroamaan konservatoriosta, koska soitti ennemmin Beatlesia kuin klassista pianomusiikkia. Lapsena opittu tekniikka ja säveltietous on sävyttänyt kuitenkin koko myöhempää uraa, vaikka joskus pianosta on haettu sähkökitaran sävyjä.

Amoksen tuotanto on ollut alati kiinnostavaa, mutta 2000-luvulla sangen epätasaista. Scarlet’s Walk ja American Doll Posse –levyiltä löytyi monta helmeä, mutta uusin albumi kuulostaa minun korviini monin paikoin parhaalta Amokselta sitten 1990-luvun. Tietty tunnevoima ja herkkyys, jota vaikkapa Under the Pink –levy pursusi, on löytynyt jälleen. Kappaleet kuten Fearlessness, Star Whisperer, Nautical Twilight ja Carry tarjoavat väkivahvoja melodioita ja tunnelmaa.

Tori on pastorin tytär, ja se on jättänyt jälkensä. On erittäin kiintoisaa, että niin moni taiteilija eri aloilta on kasvanut ’pappiloissa’. Halu ilmaista syvimpiä asioita yhdistää uskontoa ja taidetta, jotka monelta osin ovatkin päällekkäistä aluetta. Ehkä ne siksi ovat niin usein myös jännitteessä, ja erilaisten ristiriitojen lähde?

Amos on kulkenut pitkän tien protestanttisesta kodistaan, mutta yhtäläisyys yhden keskeisen kristillisen ideaalin kanssa on säilynyt: halu tehdä hyvää on seurannut häntä. Tori on tunnettu naisten aseman puolestapuhuja ja ylimaskuliinisuuden kritisoija. Ensilevyn Me and a Gun on riipaiseva laulu Amoksen omista raiskatuksi tulemisen kokemuksista. Siinä missä U2 on pitänyt Amnesty Internationalia esillä, on Tori kampanjoinut vääryyksiä kokeneiden naisten tukijärjestöjen puolesta. Hänen kuulijakuntaansa onkin aina kuulunut suuri joukko naisia, mutta ei pelkästään.

Nämä kaksi mainittua yhtyettä yhdistyivät Helsingin keikalla, kun yllätyscoverina kuultiin tulkinta Running to Stand Still –kappaleesta. Videon kuuntelu antaa kuvan lavaesiintymisen taiasta, ja alla olevat linkit vievät uuden levyn kappaleiden tulkintoihin. Apollon Musagete -kvartetti soittaa upeasti taustalla.

Running to Stand Still
Fearlessness
Star Whisperer
Carry

St. Patrick

Vihreäksi värjätty joki? Kyllä, Amerikassa kaikki on mahdollista.

Irlantilaisuuden saralla jatketaan (kts. Departed). Amerikkaan saapui hyvin paljon irlantilaisia – usein kaameissa oloissa, kuollen nälkään ja tauteihin matkalla. St. Patrick’s Day on täällä iso juttu: niin iso, että siitä kannattaa näemmä tehdä kaupallisuuden ilmentymä. Mikäs sen amerikkalaisempaa? ”The business of America is business”.

Chicago-joki lilluu kirkkaanvihreänä, ihmismassat ovat pukeutuneina vihreään, kadunvarsilta voi ostaa vihreitä juomia ja apila-törpökkeitä, joessa kelluu vihreä McDonalds-vene…

Paraati on paremmalla maulla toteutettu: väkimäärä yllättää. Vaikka vauhti on ripeä, puolentoista tunnin jälkeen joukkoja virtaa yhä ohi – ja katsojat ovat siis vielä erikseen.

Pyhän Patrikin katedraali oli muuten se paikka, jossa Scorsese oli lapsena alttaripoikana. Vertaa Departed. Martyhan totesi myös, että ”elämäni on ollut elokuvia ja uskontoa. Ei muuta.”

Martylla on juuret Italiassa, mutta Irlannissa on ehkä ollut myös pakko olla uskonnollinen. Kaikesta vihreästä kauneudestaan huolimatta maan asukkaat ovat kärsineet niin paljon, ettei siitä ilman uskoa elämää suurempaan ole helpolla selvinnyt. Joku ärhäkkä vapaa-ajattelija sanoisi varmaan tähän, että juuri se uskonto on tehnyt irlantilaisista alistuneita; mutta kyllä kapinoitakin on saarella tarpeeksi yritetty, aina näihin päiviin asti.

Outo yhteys tuntuu olevan kärsimyksen ja kauneuden välillä. Menemättä tähän syvemmin totean vain, että se ilmenee ainakin musiikissa. Kovan arjen vastapainoksi kansat ovat soittaneet sydämeenkäypää musiikkia, kuten juuri irlantilaiset. Vaikka muuten kaikki kaatuisi, on vielä musiikki, toiset ihmiset, luonto ja usko.

Mieliinpainuva yhteys vallitsee myös maisemien kauneuden ja kärsimyksen välillä. Kaikista upeimmat maisemat, kuten vaikkapa Irlanti tai Islanti, ovat samalla olleet hyvin vaikeita elää asukkailleen. Ja silti erittäin rakkaita. Eikä kotimaa ole mihinkään kadonnut keskeisenä asiana nykymaailmastakaan: sitä pohjimmiltaan myös St. Patrick's Day ilmentää, kaikesta krääsästä huolimatta.


P.S. Departed-elokuvassa soinut Dropkick Murphys tarjoaa modernia äkäistä irkkumeininkiä, mutta naapuri Jason neuvoi itse asiassa vielä laadukkaamman alan yhtyeen: Flogging Molly. Suositellaan myös niille, jotka eivät Riverdancesta syty.

Levyjä

Arcade Fire – Glissandro – Radiohead – M83 – Mogwai – Roxy Music – Daft Punk

Talven 2011 nautintoja. Suosittelen.

Arcade Fire: Suburbs.
Omakotitalon tiilet, pihanurmi, auto, asvaltti, puuaidat. Teemalevy vie kansikuviensa ja etenkin sisältönsä myötä lapsuuteen. ”The kids want to be so hard; but in my dreams we’re still screaming and running through the yard.” Mitä on kasvaa haja-asutusalueella? Onko kaipuu maataloon ymmärrettävämpää kuin kaipuu pihateille, betoniporsaiden ja ojarumpujen ja naapuritontin puiden luo?

Sekä musiikillisesti että tekstien kannalta hieno temaattinen kokonaisuus, joka pureutuu aikuistumisen ja asutusmuotojen yksinäiseen yhteisökaipuuseen. ”Now the cities we live in/ could be distant stars; and I search for you/ in every passing car.”

Glissandro: Glissandro 70.
Kanadalaiset ovat erinomaisia tukemaan indie-musiikkia. Ontario Arts Councilin tukema Sandro Perrin sooloalbumi Tiny Mirrors on sangen mielenkiintoinen ja värikäs kokonaisuus. Hänen sekä Craig Dunsmuirin muodostaman Glissandro-yhtyeen G 70 -ep on valloittava yhdistelmä afro-funkia, sämpläystä, hienoa kitarointia ja lauluosuuksia. ’End West’ on melkoinen juhla-odysseia. Piristävää musiikkia.

Radiohead: King of the Limbs.
Edelläkävijät palasivat onneksi lähemmäs maan pintaa loistavalla In Rainbows – albumilla. Uusin levy jatkaa erittäin hienoa linjaa: itselleni etenkin jälkipuolisko edustaa parhautta. Codex – Give Up the Ghost on upea tunnelmointijakso.

M83: Saturdays = Youth / koko tuotanto.
Spotifyn ”Related Artists”-osio on mainio: sitä kautta löytyi tämäkin komeasoundinen ranskalaisen sähköisen musiikin tekijä. Juuri sopiva yhdistelmä poppia ja ambientia: välillä levätään rohkeasti hitaissa sävelissä, toisinaan tanssitaan. We Own the Sky ja vanhempi By the Kiss tarjoavat tästä hyvät esimerkit.

Mogwai: Hardcore will never die, but you will.
Uusi Mogwai-levy on aina Tapaus tässä osoitteessa. Kuten useimmat laadukkaat yhtyeet, myös Mogwai vaatii aina vähän pidempää kuuntelua, ennen kuin nyanssit avautuvat. Tässä vaiheessa uskaltaa jo todeta, että tuore levy jatkaa edellisen Hawk is Howling – plätän laatua. Nopeampia ja äkäisempiä sähkökitarointeja on hivenen keskiarvoa enemmän, mikä saattaa lisätä radiosoittoa. Loppupään pitkät musiikkimatkat ovat ehkä kaikista kiintoisimpia, kuten You’re Lionel Richie; biisien nimissä ei edelleenkään ole mitään järkeä. Letters to the Metro tarjoaa komean ’balladin’, jatkaen edellisen levyn ylevän Thank you Space Expert-oodin laatua.

Roxy Music: Heart Still Beating (live).
West Loopin taidegallerian taustalla soineelle radiokanavalle kiitokset tämän esittelemisestä. Jo vuonna 1982 äänitetty, mutta vasta 1990 julkaisu tallenne Ranskassa soitetusta keikasta sisältää hämmentävän menevää yhteissoittoa ja hyvää meininkiä. Laulajien äänet ovat upeita ja kitaristi tarjoilee kerrassaan komeita sooloja. Bändin oman tuotannon ollessa vielä itselleni vieraampaa, kolahtivat eniten loistava Neil Young-cover Like a Hurricane ja Lennonin Jealous Guyn ilmavuuden tavoittava versio.

Daft Punk: Tron (soundtrack).
Elokuvan laadusta minulla ei ole tietoa, mutta musiikki on komeaa teknojyräystä. Daft Punkin kuviot muistuttavat kierolla tavalla klassista musiikkia: teemat solmiutuvat toisiinsa, kertautuvat, kasvavat. Soitinarsenaalin tai äänimaailman samankaltaisuudesta ei sitten olekaan puhetta. Erinomaista taustamusiikkia, jos pitää kirjoittaa jotain työlästä.

Musiikkia

Musiikki liittyy paitsi elämään yleensä, myös väitöskirjaan. Joe Sittler rakasti musiikkia – parempi niin, jos vaimo on säveltäjä ja muusikko.

Sittler kirjoitti jo varhain Bachin merkityksestä luterilaisuuden ”viidentenä evankelistana”. 1960-luvulla Joe järjesti muutaman muun kanssa tunnetulla Village gate – klubilla dialogin maailmankuulujen jazz-muusikkojen kanssa: he olivat kyllä kiinnostuneita puhumaan uskonnosta ja musiikista, kun joku vain kysyi.

Helsingissä valmistuu piakkoin Miikka E. Anttilan erittäin kiintoisa väitöskirja Lutherista ja musiikista. Hänen ytimekäs tekstinsä aiheesta löytyy tuoreesta Engaging Luther- artikkelikokoelmasta, jolla suomalaisen Luther-tutkimuksen hedelmiä esitellään englanninkieliselle yleisölle. Martille musiikki oli olennainen asia. Anttila tiivistää Lutherin näkemyksen kolmeen pointtiin:
- musiikki on pohjimmiltaan Jumalan lahja, ei ihmisen ansiota
- musiikki pitää paholaisen loitolla
- musiikki tuottaa viatonta iloa.

Aihe liittyy sikälikin tutkimukseeni, että musiikin kohdalla paljastuu, ettei Luther/ luterilaisuus korosta pelkästään puhuttuja tai kirjoitettuja sanoja jumalallisen välineenä. Musiikki voi myös olla Jumalan sanaa: luterilaisuudessa on mielenkiintoisia luonnollisen teologian piirteitä musiikkiin liittyen, vaikkei tämä erityisen ilmoituksen erityisasemaa poistakaan. Mutta tästä tarkemmin ja nyanssien kera teologisissa teksteissä.

-*-
Eilen vietettiin LSTC:lla musiikkipitoista kansainvälistä iltaa: värikästä. Eri kansallisuudet olivat jo viikon varrella esillä aulassa – myös salmiakkiaskin välityksellä. Jaoimme unkarilaisten kanssa saman pöydän, sopivaa. Muita eurooppalaisia ei illassa esiintynytkään: Slovakia ja Saksa eivät jostain syystä olleet paikalla. Musiikkia riitti, erityisesti Intiasta; mutta suomalais-aasialainen komppiryhmämme johdatti väen myös afrikkalaisen gospelmessun säveliin. Lord have mercy upon us (”Sydämeni sysimusta”) ja Christ is the hope of the world (Evankeliumi) maistuivat paitsi etiopialaisille veljille, myös jenkeille. Taputuksineen…
(x, klap, x, klapklap, x, klap, x, klapklapklapklap!)

Viimeistä viedään

Keskiviikkona 10.11. on tarjolla toistaiseksi viimeinen radiohartaus ja keikka.

Raamattu, luonto ja lohdutus; tällä otsikolla konsertoimme Matti ”Nitti” Niemisen ja hänen tyttärensä Linnean kanssa Helsingin Tuomiokirkon kryptassa klo 18. Nitti on kokenut trubaduuri, meikäläinen tuoreempi laulunikkari; tarjolla on molempien biisejä, muutama uusi suomennos ja sovitus.

Edellinen keikka Herttoniemessä lokakuussa oli toteuttajalleen vahva kokemus. Enemmän laatuun kuin määrään keskittyneen yleisön tunnelma oli hieno. Raamatunkohtien, lyhyiden puheiden ja laulujen yhdistelmä ei ehkä ole se kaikkein perinteisin tapa lähestyä ihmisen luontokriisiä.

Radiohartauksien leipominen on omanlainen prosessinsa. Kuulijakunta on hyvin monialainen. Lähes kaikki hartaudet kuunteleva eläkeläinen tai töihin kiiruhtava autoradiota kuunteleva aikuinen odottavat hivenen eri asioita.

Mutta pohja on kuitenkin yhteinen. Kyse on yrityksestä välittää jotain Jumalan todellisuuden viestistä tämän ajan keskelle. Yritys on lähtökohtaisesti sellainen, ettei sitä omin voimin saa onnistumaan. Kyse on meidän kauttamme toteutuvista asioista. Sen enempää mystifioimatta arkista tietokoneen äärellä istumista ja ulkona kävelyä sanakulkuja pohdiskellen: se on yksi kuuliaisuuden noudattamismuoto.

Sangen mieluusti olisin näissä pyhäinpäivän tienoon hartauksissa puhunut kuolemasta, tai sitten vielä tarkemmin tästä vellovasta keskustelusta Jumalan Sanan merkityksestä (sillä siihen niin sanottu homokeskustelu lopulta päätyy, nähdäkseni). Mutta isäinpäivän alla puhun aiheesta, josta on puhuttava, koska siitä puhutaan aivan liian vähän: lapsettomuudesta. Eräistä maan hiljaisista, jotka vain vähitellen ja hyvin pienin askelin saavat muilta ymmärrystä tilanteensa vakavuudesta.

Tervetuloa matkaan, siis, vielä tälle viimeiselle kierrokselle. Keskustelua voi käydä halutessaan tämän blogin kautta.

Kuudes ystävä

Keltaiset puut, tuuli ja sininen taivas: en voi välttyä siltä, että Sibeliuksen kuudes sinfonia tuo alkusävelillään mieleen syksyn.

Muodon ja sisällön suhde on aika monimutkainen juttu. Missä kulkee raja siitä, mikä on sisältöä ja mikä muotoa?

Erityisesti musiikissa tämä käy selvästi ilmi. On olemassa sisältöä, tietty melodia. Mutta muoto, soitinkokoonpanot ja tempo ja sovitus, vaikuttaa olennaisesti.

Tiedän, etten ole ainoa, jolle kuudes sinfonia tuo samat mielleyhtymät. Mutta tiedän, että myös monia, monia muita mahdollisia on. Herättääkö musiikin tietty sisältö ja muoto tiettyjä yleisesti havaittavia mielikuvia – sisältöjä?

Tunnettua on, että Sibelius näki sävelten ja värien yhteyksiä, kuvitti näköhavaintoja (tai oikeastaan kokonaisvaltaisia aistihavaintoja) musiikiksi. Elokuva hallitsee enemmän vastaanottajan aisteja: mutta onko musiikin ja elokuvan ero sittenkään niin suuri?

Olen vähitellen, silloin kun energiaa riittää, tutustunut herra Jannen sinfonioihin. Pikkuhiljaa, kun niiden kanssa viettää aikaa, niistä tulee ystäviä. Muutaman jo tunnen; muutamaa vielä en. Sangen antoisia tuttavuuksia, matkakumppaneita. Sinfonia Lahti on hyvä esittelijä, Spotifystakin löytyvä.

U2 Stadionilla

Yleisesti määriteltynä ”stadion” on paikka, jonne kokoonnutaan merkittäviä tapahtumia ja niiden jakamista varten. Kyse on näyttämöstä: ja näyttämöissä on kyse katsojien ja esillä olevien suhteesta.

Ei ole kyse vain siitä, että esillä oleva, esiintyjä antaa jotain katsojalle, vaikka tämä onkin vuorovaikutuksen pääsuunta. Kyse on vuorovaikutuksesta: esiintyjä voi antaa jotain vain siksi, että seuraaja haluaa ottaa sitä vastaan, ja koska heillä on tietty yhteinen todellisuus, josta ammennetaan. Esiintyjän on kuvattava todellisuutta tavalla, josta katsoja (osallistuja) riittävässä määrin tunnistaa itsensä ja maailman, jossa elää.

Oliko tämä nyt tylsin alku, mitä on nähty U2:n keikkaa käsittelevälle kirjoitukselle? Toivottavasti ei: ainakaan jos asioiden juuret kiinnostavat. Sillä yhteisen todellisuuden sanoittamisessa ja kuvaamisessa musiikin (sekä muun shown) keinoin on U2:n suosion perusta.

Ei voi olla näin suosittu yhtye, jos sanoma ja meininki ei resonoi ihmisten kokemusmaailman tärkeimpien tekijöiden kanssa. U2 uskoo hyvyyteen, ja niin haluavat uskoa ihmisetkin. Kyse on ihmisen ailahtelevien tunteiden kuvauksesta, joiden keskelle iloa ja toivoa välittävä sanoma iskeytyy.

Sama asia tapahtuu (tai pitäisi tapahtua) ripissä messussa. Pahuuden ja kärsimyksen tunnustaminen ja myöntäminen avaa oven toivolle ja vapauttavalle ilolle.

Mutta eikö U2:n keikka (erityisesti perjantaina 20.8.) ollut lähinnä valtavaa biletystä? Miten paha tai kärsimys siihen liittyi?

U2 on aina ollut omatuntoinen yhtye, kuten Otto Talvio hyvässä kirjoituksessaan (Nyt-liite, HS 20.8.) piirtää esiin. Tämä on olennainen osa biletyskappaleidenkin menestystä: ilman vakavampaa puolta niiltä putoaisi syvä kaikupohja. Sunday Bloody Sunday, Bullet the Blue Sky, ahdistuksesta ja toivosta kertovat monet Achtung Babyn kappaleet (kuten One, Until the End of the World, Ultra Violet, Acrobat, Love is Blindness…), Miss Sarajevo, Walk On ja muut: ne kuvaavat ihmisen ja ihmiskunnan syviä ongelmallisia tuntoja. Amnestyn kynttilät syttyvät, maailmassa on paljon työtä pahuutta vastaan.

Mutta silti on syytä iloita. Pohjimmiltaan siksi, että

Kerran on oleva paikka, jossa kaduilla ei ole nimiä
ja se on aika.

Ja näennäisesti uskontoneutraaliudestaan huolimatta ihmisistä huomattava valtaosa uskoo sydämessään hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan ja elämään kuoleman jälkeenkin.

Hiljainen viikko

Ihminen, erityisesti länsimainen, tarvitsee hiljentymiselle erikseen varattuja aikoja. Muuten hän on turhan huono keskittymään siihen.

Hiljainen viikko ja koko pääsiäinen palvelevat elämää. Itse kasvoin ymmärtämään tätä opiskeluaikoina, kun tarjolla oli seurakunnan hiljaisen viikon elävä vietto. Ahtisaarnoihin en koskaan ole vielä päässyt oikein sisään, mutta tenebraatiot, hiljaisen viikon musiikkihetket, ovat täyttä hienoutta.

On puhdistavaa hiljentyä kuuntelemaan. Ei ole sattumaa, että musiikin historian suurimmat mestarit tunnetaan usein juuri hiljaisen viikon musiikeistaan: Bach, Palestrina, Lasso. Tai uudemmista Pärt, mahtava kiteyttäjä.

Toivottavasti löydät aikaa hiljentyä. Kuinkahan monessa työpaikassa on edessä kiireinen rutistus ennen pääsiäislomia?

P.S. Helsinkiläisille erityissuositus Tuomiokirkon tenebraatioista.

Aamuisin

Mitä katselet ensi töiksesi aamuisin?

Luulen, että sillä on yllättävän suuri merkitys. Ainakin pidemmän päälle. Jos talvisin katselee vain verhoja ja pimeyttä, masennus uhkaa.

Tuomas Nevanlinna ehdotti taannoin, että aamun lehden sijaan kannattaisi lukea runoja. Niiden kieli ja maailma sopii paremmin heräävälle mielelle kuin uutisten karu maailma.

Kristillisessä perinteessä aamuhartaudella on aina ollut erityinen sijansa. Kyse on keskittymisestä: siitä mitä ajatellaan (tai ollaan ajattelematta...), mihin katsotaan, mitä kuunnellaan. Laulamisella, runomuotoisella tekstillä tai vaikkapa ikonin katsomisella voi olla pitkälle päivään ulottuva vaikutus.

Itse olen yrittänyt luoda ja ylläpitää aamurutiinia, johon kuuluu verhon avaaminen ja ulos katsominen: puut tervehtivät herääjää ja vähitellen kevättä kohti myös auringonnousun sävyt. Kierrän läpi aina jotain kirjaa: yleensä Viisas vuosi-kokoelmaa, joka on hämmästyttävän riittoisa, ja vaihtelevasti lyhyiden hartaustekstien kirjoja (viime vuosien paras ollut Kun puhun sinulle, australialaisen sarjakuvapiirtäjä Leunigin loistava opus). Näiden vierellä on valokuvakirja, Arthus-Bertrand tai Brandenburg, joista löytyy päivätyt kuvat. Sitten valittu musiikki soimaan ja puuroa sekoittamaan...

Välillä tekee tiukkaa viitsiä, mutta yleisvaikutus on sangen piristävä. Yleisnero Goethen ohjetta yrittäen seurata:

"Jos haluat pysyä nuorena, lue joka päivä runo,
kuuntele hyvää musiikkia
katsele hienoa maalausta
ja, jos mahdollista, tee jotain hyvää."


p.s. Leunigin kirja on näköjään käsittämättömässä tarjouksessa (linkki). Ehdoton suositus.

Asioita joita lastenlasten tulisi tietää

Things the Grandchildren Should Know. Mark Oliver Everett, paremmin tunnettu nimellä E, kirjoitti hämmentävän hyvän kirjan elämästään. Tämä yksi kiinnostavimmista nykyisistä lauluntekijöistä on maailmankuulun kvanttifyysikon poika, jonka ensimmäisiä muistoja isän koskettamisesta on yritys elvyttää häntä; kasvatuksen suhteen eksyksissä olevan äidin omaishoitaja; rakkaan sisarensa hautajaisjärjestelyjen vastaava.

E:n elämä on toden totta tarua ihmeellisempää. Syytä ei edes ole olettaa, että mies liioittelisi: niin moni asioista on yleisesti todennettavia seikkoja, ja niin vahva rehellisyyden tuoksu koko jutussa leijailee. Tunnetko sen: jostain nousevan varmuuden siitä, että nyt ollaan luiden ja ytimien tasolla, jossa ei enää ole tarvetta lisätä tai jättää pois. Totuus on tarpeeksi kova.

E:n kuuluisin yhtye on The Eels. Saatan olla puolueellinen, mutta totean silti, että harvan yhtyeen jokainen levy on selkeästi tutustumisen arvoinen. Eelsin kohdalla näin on.

Toki jotkut nousevat vielä ylitse muiden. Lähimpien ihmisten kuolemien aiheuttamasta syvästä masennuksesta ja siitä toipumisesta kertova Electro-Shock-Blues on ollut monelle hyvin tärkeä levy. Kokemuksen syvyyksistä E onnistuu välittämään jotain aitoa, haavoittuvaa – surullista, mutta ennen kaikkea elämään kurkottavaa. Lattialla makaavan siskon ruumiista kertovista alkusanoista päästään lopulta ”Maybe it’s time to live” – lausumaan, jolla on melkoista kaikupohjaa.

Things the Grandchildren Should Know on paitsi kirjan, myös kappaleen nimi E:n hämmästyttävältä mestariteokselta (enkä lausu näitä sanoja kovin usein) Blinking Lights and Other Revelations. Tuplalevyn saaminen julki oli vaikeaa, eikä ihme: liki 40 kappaletta, osa hyvin vähäeleisiä. Kokonaisuutta rytmittävät instrumentaaliosuudet, laulujen aiheet vaihtelevat suuresti, kantavana teemanaan elämän suloinen karheus.

(jatkuu seuraavassa numerossa)

www.myspace.com/eels tarjoaa lähtöpisteen.