Kuka tuhosi Hvitträskin metsän?

(julkaistu Kirkkonummen Sanomien numerossa 35/2015 (7.5.2015, netissä 5.5.), s. 15)

Hvitträsk on Kirkkonummen ykkösnähtävyys kulttuuriympäristönä. Eliel Saarisen, Armas Lindgrenin ja Herman Geselliuksen kartanolinna on kansallisesti ainutlaatuinen arvokohde ja kansainvälisesti tunnettu matkailunähtävyys. Kevättalvella 2015 koettiin tyrmistys: Senaattikiinteistöt päätti hakata metsän kartanon vierestä. Lähes kaikki kuuset on kaadettu ja maisema on paikoitellen avohakattu.

Kohtuuttoman rajut hakkuut

Senaattikiinteistöt perustelevat hakkuita turvallisuussyillä, mutta kantojen perusteella puut eivät olleet lahoja. Lisäksi on kaadettu aivan terveitä vanhoja mäntyjä. Kyseessä ei valitettavasti ole edes ensi kerta, kun alueella hakataan vanhaa metsää. Tällä kertaa asiasta tekee vielä vakavamman ja surullisemman se, että hakkuut on toteutettu hautojen vierestä.

Hautapaikan häirintä

Hvitträskin maasto valittiin muinoin kartanon paikaksi sen vuoksi, että alue oli luonnonkaunis. Monet Suomen kuuluisimmista taiteilijoista nauttivat Hvitträskin puumaisemista. Eliel Saarinen niitti mainetta myös ulkomailla, mutta halusi tulla haudatuksi Hvitträskin rinteeseen, tummanvihreän kuusikon keskelle.

Eliel ja Loja Saarisen sekä Herman Geselliuksen hauta on ollut olennainen osa myös matkailukäyntejä Hvitträskissä. Pehmeä neulaspolku on lähtenyt mäen laelta ja laskeutunut satumaisen kuusikon halki hautapaikalle. Nyt maisema on kuin sodan jäljiltä, kuten viereisestä kuvasta näkyy. Polkua ympäröivät hakkuujäte ja kannot. Maisema on runneltu, eikä sitä ole edes viitsitty siistiä. Polun päälle katkennut puukin on sahattu hät’hätää poikki vain polun leveydeltä.

Vaurioita myös matkailulle

Hvitträskin vanhan metsän hakkuut ovat tuhoisia monella tavalla. Ne runnoivat hienon ekosysteemin. Ne vaurioittivat vakavasti kulttuurimaisemaa. Ne riistivät kunnan asukkailta ja vierailijoilta esteettisesti kauniin ja virvoittavan maaston. Tämän lisäksi ne ovat huolestuttava vahinko myös matkailuelinkeinolle. Eliel Saarinen on yhä sangen tunnettu etenkin Yhdysvalloissa. Mitä ajattelee amerikkalainen turisti, kun hän lähtee kohti Saarisen hautaa ja päätyy hakkuuaukealle?

Toisaalta Senaattikiinteistöjä voisi myös kiittää rehellisyydestä matkailumainonnassa. Yleensä eri maissa piilotellaan pahimpia hakkuita, tai ainakaan niitä ei toteuteta kuuluisimpien matkailunähtävyyksien tonteilla. Senaattikiinteistöt sen sijaan antavat totuudenmukaisen kuvan siitä, miten Suomessa usein kohdellaan metsiä.

Rahan valta ja välinpitämättömyys

Jostain löytyvät ne henkilöt, jotka antoivat määräyksen hakata Hvitträskin vanhan metsän tällä tavalla. He ovat yhtäältä syyllisiä, mutta ongelma on laajempi. Lopulta metsän tuhosi se kulttuuri, johon suomalaiset ovat langenneet: taloudellisen hyödyn kulttuuri, joka ei piittaa syvemmistä arvoista. Vanhoja metsiä on jäljellä todella vähän, mutta silti niitä hakataan jatkuvasti, kuten tänä keväänä on koettu esimerkiksi Kemiönsaaren Purunpäässä ja Suomussalmen Pesiöjärvellä. Metsien arvostajat, joita on paljon, jäävät jatkuvasti tappiolle pelkän rahallisen arvon jyrätessä.

Mitä voidaan tehdä? Jos ei muuta, niin ainakin ilmaista surua ja tyytymättömyyttä. Kirkkonummella Kristityt luonnon puolesta ry. (A Rocha) järjestää suruhartauden vanhojen metsien puolesta tiistaina 12.5. klo 19 Hvitträskin lähistöllä. Silloin vietetään suomalaisuuden päivää, mikä tarjoaa oivan tilaisuuden miettiä sitä, mitä on jäljellä suomalaisesta metsäsuhteesta. 

Panu Pihkala

Pj, Kristityt luonnon puolesta ry. A Rocha

www.arocha.org

Suruhartauden tapahtumalinkki jaettavaksi: https://www.facebook.com/events/1431970607106517/

Video hakkuista: https://www.youtube.com/watch?v=JroJ6oXutVM&feature=youtu.be

Asian esiin nostanut Päivän Byrokraatti –blogi: http://paivanbyrokraatti.com/2015/05/02/pb-hvittraskin-tuho/

Verkkolehti Viisykkösen artikkeli: http://viisykkonen.fi/uutiset/hvittr%C3%A4skin-museon-er%C3%A4maamets%C3%A4-kaadettiin

[Rakennuttajapäällikön argumentit eivät vakuuta, ja ovat valitettavasti oireiden kuva.]

Museoviraston kuvaus Hvitträskin alueesta ”Valtakunnallisesti merkittävänä rakennettuna kulttuuriympäristönä”: http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=948

[Lainaus: ”Rakennusryhmän ympärillä olevaa istutettua puutarha- ja piha-aluetta ympäröi hoidettu luonnonmaisema uimarantoineen, kulkureitteineen ja oleskelupaikkoineen sekä koskemattomampi jylhä metsä- ja rantamaisema.”]

Nuotiopuita

Ruska on juuri nyt parhaimmillaan pääkaupunkiseudulla. Puista on tullut korurasioita.

Ikkunan takana vaahtera on muuttunut nuotiopuuksi: se palaa kirkkaalla liekillä, ja nyt on puun toinen puoli enää hiillosta.

Tämä syksy on ollut harvinaista herkkua. Syyslomalla Pyhätunturilla oli myös ruska parhaimmillaan, enkä ollut moista maaruskaa nähnytkään. Mieleen iskeytyi sanapari epifaaninen koivu, tarkoittaen keltaisia kultaisia jumalaisia ilmestyksiä.
(Sellainenkin sana saattaa teologikoulutuksen saaneelle mieleen tulla...)

Tänä vuonna olen ollut yhä vaikuttuneempi venäläisen symbolistimaalari Mihail Nesterovin (1862-1942) tauluista. Nesterov on vanha suosikki, mutta nyt löysin  hänen syksyaiheiset taulunsa. Visions of Boy Bartholomew on nerokas ja siitä riittäisi paljon puhuttavaa; mutta yritän joskus julkaista siitä enemmän. Olennaista on tämä: Nesterovin tauluissa jumalallinen ilmentyy puiden ja valon kautta.

P.S. Syksyn sinfonia: Sibeliuksen kuudes, erityisesti osa 4. Syksyn lehdet lentelevät kauniisti ja pitkään, ilma on iholla raikas ja tuuli iloinen - kunnes lopulta aurinko laskee, saapuu yö, talvi ja kuolema. 

(Ja sitten joskus koittaa kevät, mutta se on jo eri sinfonia.)

Kaksi päivää Yosemitessa

Punapuut, valon vuoret; John Muirin tekstit nostavat odotukset Yosemitea kohtaan korkeuksiin.

Vuoria on hyvä lähestyä tasankoja pitkin. Keskilänsi tarjoaa Kalliovuoriin nähden tähän hyvän mahdollisuuden, ja Kalifornian keskustasanko Sierra Nevadalle. Keltaiset aavat, hiekkaa ja viljaa, hedelmäpuita ja pikkukyliä: kilometrien ja tuntien ajan tie vie tasaisen maaston halki, kunnes taivaanrantaan alkavat kohota korkeuksiin hämärtyvät huiput.

Jos Yellowstone on USA:n kansallispuistojen kuningatar, on Yosemite kuningas. Ja monarkit ovat hämmästyttävän suosittuja. Kesäisin Yosemitessa vierailu vaatii melkoista kärsivällisyyttä. On ymmärrettävää, että moni haluaa nähdä tämän erittäin kauniin vuoristolaakson; ja on ymmärrettävää, että kapeaan laaksoon ei voi mennä kovin leveää tietä. Körötteleminen autojonossa kansallispuistoon on silti karua.

Nyt keväällä sesonki ei vielä ole kovinkaan kuumana, ja silti välillä jonotetaan. Kaikki on tosin sen arvoista: Muir ei paljoa liioitellut Yosemiten rikkauksia. Saavumme etelästä, vaeltelemme Wawonan vuoristoniityillä ja ihmettelemme kasveja; illalla ajamme Mariposan kuuluun jättiläispunapuulehtoon ja lähdemme patikoimaan auringossa, lumiläikkien keskellä.

Voisi sanoa, että punapuiden kuvailu on lähes mahdotonta, ellei Muir tekisi sitä niin hyvin (Mountains of California, My First Summer in Sierra & Our National Parks tarjoavat mainiota aineistoa). Edes paikan päällä ei ole helppoa ymmärtää puiden kokoa. Tuo oksa on valtavan puun kokoinen itsessään? Tuosta puusta on mahtunut ajamaan auto läpi? (Älkää kysykö, miksi jenkit kaiversivat siihen autotunnelin…) Tämä jättiläinen on Empire State Buildingin kanssa samassa sarjassa?


Metsä on palanut äskettäin, ja mustat hiiltyneet rungot luovat eriskummallisen tunnelman puuholvien suureen katedraaliin. Laskevan auringon valo oransseilla rungoilla on taivaallista, suuri hiljaisuus syleilee kulkijaa ja ihminen jää pienenä todistamaan valtavuutta ympärillään. Muiria lainatakseni:

”Jokainen puu vaikutti uskonnolliselta
ja tietoiselta Jumalan läsnäolosta.”

(Our National Parks, käännös PP)

-*-
Aamu vie meidät itse keskuslaaksoon, yli tunnin ajon ja jylhien vuorimaisemien jälkeen. Laakson suuaukolla ymmärtää jo hyvin, miksi paikka on niin suosittu: kapea ja syvä jokilaakso kulkee huimien kallioiden alla. Kiipeilijöiden suosima El Capitan, mahtavat vesiputoukset, taustalla Half Domen taivaallinen puolikupoli; alla raikas vehreys ja yllättävä eläinrunsaus, autopaljoudesta huolimatta. Kojootti juoksee tien vierellä, kauriit katselevat joen kosteikoilta ja linnut liitelevät ilmavirtauksissa.

Pysäköimme keskitetylle parkkialueelle ja heittäydymme bussin varaan: valitettavasti se ei (vielä?) ollut mahdollista Wawonasta asti. Opastuskeskus tarjoaa hyviä lounassämpylöitä ja upouuden esittelyfilmin, joka sijoittuu kornius/pateettisuuslistalla korkealle. Muir suorastaan juoksee kivikoiden ja purojen yli – siitä mallia, kaupunkilaistuneet kohta-nilkkansa-nyrjäyttäjät. Vesi virtaa, ja henki-sanaa sekä humisevia tuulia riittää.

Päästessämme lopulta polun alkuun asti olemme sangen valmiita jättämään väkijoukon taakse. Vilinää riittää aina ensimmäiselle näköalapaikalle, noin mailin päässä olevalle sillalle asti: sitten rauhoittuu jo huomattavasti. Mist Trail on kuvaava nimi: keväällä putouksissa riittää vettä sateeksi asti, ja nyt ennätyslumisena talvena kaatosateeksi. Jyrkät porrasmaiset askelsijat vievät sumun ja huutavan jyrinän halki korkeuksiin. Ylhäällä on kuivaa ja tuulista: joki syöksyy alas ja rinteet hahmottuvat jylhyydessään.

Polkumme jatkuu Nevada-putousta kohti, toiseen jyrkkään ylämäkeen; huipulta voisi jatkaa Half Domelle, jos sää ja kunto suosisivat. Nyt keväällä eivät kiipeilykaapelit ole vielä edes paikallaan. Näköalat ovat huimat, ja Muirin innostus selittyy; lumi täplittää jumalaista vuorimaisemaa. Loppuillasta valo siivilöityy sen ylle pilvien läpi, kunnes auringonlasku punertaa huiput, ja valon vuoret osoittautuvat nimensä veroisiksi.

Lisää kuvia voit katsella tästä linkistä.

Kukkiva metsä

Jotain syvää ilmenee siinä, että karu maa puhkeaa niin kauniiseen kukkaan.

Eikö se ole vähän outoa, kun sitä pysähtyy ajattelemaan? Miksi maan pitäisi olla näin kaunis, tuoksuva, värikäs? Jopa aavikolle nousee kukkia, sinnekin, missä mitään muuta ei kasva. Miksi?

Valkovuokkojen laumat loistavat Etelä-Suomen metsissä juuri nyt tavalla, jota ei kannata missata.

Syksy

Vuosi alkaa vanheta
päivien lehdet kellastuvat

Metsien auringonlasku
suloiset sävyt
ennen pitkää
talven kajoa.

Syksyn puut

Lehdet kuin ripustettu oksiin
koristeltu metsä

Pensaat palavat loppuun
hiiltyvät tummanpunaisiksi
kytevät
kun pimeä laskeutuu

Syksy

Vähän on eroa
ihmisellä
ja metsällä:
toinen levittää keltamaton.

Toisenlainen juhannus

Pidemmät vaellukset on vähäksi aikaa kuljettu; lyhyemmät (ja tietty Se Pisin) jatkuvat...

Juhannus/Johannes kiinnittää kirkonpalvelijat paikkakunnilleen. Ja jos esimerkiksi kävisi niin, että puolison mummolla olisi merkkipäivät toisella puolen Suomea, olisi tuloksena varsin erilainen keskikesän juhla.

Yritin voittaa laiskotteluhalun ja lainasin kirjastosta Juhannusyön unen. Matti Rossin uudet suomennokset ovat luettavaa kieltä, ei vanhaa Cajander-tyylist'. Parashan se alkukieli olisi, mutta nautinnollista näinkin: upeaa suomentamista.

Näytelmä on jännä: yhtäältä ohimenevä kuin uni, toisaalta mieltä kiehtova vertailukohtansa lailla. Jotain tuntuu jäävän elämään unesta, ja uni tuntuu jotenkin tutulta aiemmin elettyyn nähden... ja silti joltain jotenkin vieraalta, eri todellisuudesta kertovalta.
Tai sitten samasta todellisuudesta, mutta niin eri näkökulmasta.

Näytelmä näytelmässä, uni unessa; mielemme näyttämöllä seikkailevat itseämme muistuttavat hahmot, kuitenkin toiset.

Lukukokemuksena ei yhtä pysähdyttävä kuin ihmisluonnetta luotaavat Macbeth tai Rikhard III, eikä yhtä syvällisesti ajattelua haastava kuin Mitta mitasta - tai ainakaan yhtä analyyttisen syvällisesti. Uni onkin ehkä analyysiä, systeemiä pakenevaa - ja kenties lopulta todellisuudesta enemmän kertovaa. Analyysi kun tahtoo pilkkoa yhden todellisuuden osiksi, jotta voi tutkia sitä; ja usein unohtaa korjata leikkauksen haavat todellisuuden iholla.

Toiseen ja viimeiseen asiaan. Juhannusaattona en sentään yrittänytkään mennä toimistolle, vaan lähdin ennen illaksi luvattua sadetta Kirkkonummen 'erämaihin', Meikon salomaa-alueelle. Vaipo-järvi sijaitsee jo ylängöllä; sieltä kohti Meikoa ja eväslounasta korkealla rantatöyräällä. Matkalla löytyi upea "luonnonorkidea", kaiketi maariankämmekän sukulainen; hämmästyttävän kaunis. Lukuisat valkoiset orkideamaiset kukinnot, joita kiersivät violetinsiniset pistekoristelukuvioinnit.

Meikon vieressä on pieni Vitträsk, jossa kasvaa jonkin verran lumpeita; epätodellisen kauniita nekin, jalokiviä veden pinnalla. Rannassa silmä osui käsiteltyyn kiveen: siellähän olikin neukkujen vanha bunkkeri, puoliksi täynnä kiveä, muisto Porkkalan vuokra-ajalta. Nyt sen luo vie vain kapea polku, kilometrien päässä lähimmästä asutuksesta.

Oikaisin takaisin suuren avosuon kautta, Pallaksen-reissun suonylityksistä rohkaistuneena. Kuivaksi osoittautui, vaan ei havaintojen suhteen: metso lensi pakoon, hilla kukki (ja muutkin), suohaukat hätistelivät tunkeutujaa loitommas ja tunnelma oli omanlaisensa.

Se, joka jaksoi lukea tänne asti, saattaa ihmetellä tämän luontokuvauksen yksityiskohtien tarpeellisuutta. Minulle retki oli hyvä muistutus siitä, millaisia aarteita odottaa muutaman kymmenen minuutin matkan päässä. Historia elää ympärillämme ja meissä: luonnon valtavan pitkät syklit ja ihmisen edesottamukset (bunkkerin rakentaminen kuvaa niiden luonnetta hyvin). Joka päivälle löytyy ihmeitä - kotipihastakin, jos ei kauemmas ehdi. Ja tietysti seinien sisältäkin, mutta sinne ei toivoisi pelkästään jäävänsä. Ennemmin ulos niiden tärkeimpien sisältä löytyvien aarteiden kanssa.


p.s.
Valtaojan Ihmeitä: kävelyretkiä kaikkeuteen -kirja sai kesälukemistoksi seuraajia kirjaston mainioiden esittelyjen kautta: Yrjö Hailan Retkeilyn rikkaus: luonto ympäristöhuolen aikakautena sekä Jussi Kiven Kaunotaiteellinen eräretkeilyopas. Jälkimmäinen vaikuttaa tässä vaiheessa kiintoisammalta, vaikka ensimmäisessä enemmän detaileja - tai ehkä juuri siksi. Caspar David Friedrichin huomioimisesta Kivi toki saa paljon pisteitä meikäläiseltä...