Vuoria on hyvä lähestyä tasankoja pitkin. Keskilänsi tarjoaa Kalliovuoriin nähden tähän hyvän mahdollisuuden, ja Kalifornian keskustasanko Sierra Nevadalle. Keltaiset aavat, hiekkaa ja viljaa, hedelmäpuita ja pikkukyliä: kilometrien ja tuntien ajan tie vie tasaisen maaston halki, kunnes taivaanrantaan alkavat kohota korkeuksiin hämärtyvät huiput.
Jos Yellowstone on USA:n kansallispuistojen kuningatar, on Yosemite kuningas. Ja monarkit ovat hämmästyttävän suosittuja. Kesäisin Yosemitessa vierailu vaatii melkoista kärsivällisyyttä. On ymmärrettävää, että moni haluaa nähdä tämän erittäin kauniin vuoristolaakson; ja on ymmärrettävää, että kapeaan laaksoon ei voi mennä kovin leveää tietä. Körötteleminen autojonossa kansallispuistoon on silti karua.
Nyt keväällä sesonki ei vielä ole kovinkaan kuumana, ja silti välillä jonotetaan. Kaikki on tosin sen arvoista: Muir ei paljoa liioitellut Yosemiten rikkauksia. Saavumme etelästä, vaeltelemme Wawonan vuoristoniityillä ja ihmettelemme kasveja; illalla ajamme Mariposan kuuluun jättiläispunapuulehtoon ja lähdemme patikoimaan auringossa, lumiläikkien keskellä.
Voisi sanoa, että punapuiden kuvailu on lähes mahdotonta, ellei Muir tekisi sitä niin hyvin (Mountains of California, My First Summer in Sierra & Our National Parks tarjoavat mainiota aineistoa). Edes paikan päällä ei ole helppoa ymmärtää puiden kokoa. Tuo oksa on valtavan puun kokoinen itsessään? Tuosta puusta on mahtunut ajamaan auto läpi? (Älkää kysykö, miksi jenkit kaiversivat siihen autotunnelin…) Tämä jättiläinen on Empire State Buildingin kanssa samassa sarjassa?
Metsä on palanut äskettäin, ja mustat hiiltyneet rungot luovat eriskummallisen tunnelman puuholvien suureen katedraaliin. Laskevan auringon valo oransseilla rungoilla on taivaallista, suuri hiljaisuus syleilee kulkijaa ja ihminen jää pienenä todistamaan valtavuutta ympärillään. Muiria lainatakseni:
”Jokainen puu vaikutti uskonnolliselta
ja tietoiselta Jumalan läsnäolosta.”
(Our National Parks, käännös PP)
-*-
Aamu vie meidät itse keskuslaaksoon, yli tunnin ajon ja jylhien vuorimaisemien jälkeen. Laakson suuaukolla ymmärtää jo hyvin, miksi paikka on niin suosittu: kapea ja syvä jokilaakso kulkee huimien kallioiden alla. Kiipeilijöiden suosima El Capitan, mahtavat vesiputoukset, taustalla Half Domen taivaallinen puolikupoli; alla raikas vehreys ja yllättävä eläinrunsaus, autopaljoudesta huolimatta. Kojootti juoksee tien vierellä, kauriit katselevat joen kosteikoilta ja linnut liitelevät ilmavirtauksissa.
Pysäköimme keskitetylle parkkialueelle ja heittäydymme bussin varaan: valitettavasti se ei (vielä?) ollut mahdollista Wawonasta asti. Opastuskeskus tarjoaa hyviä lounassämpylöitä ja upouuden esittelyfilmin, joka sijoittuu kornius/pateettisuuslistalla korkealle. Muir suorastaan juoksee kivikoiden ja purojen yli – siitä mallia, kaupunkilaistuneet kohta-nilkkansa-nyrjäyttäjät. Vesi virtaa, ja henki-sanaa sekä humisevia tuulia riittää.
Päästessämme lopulta polun alkuun asti olemme sangen valmiita jättämään väkijoukon taakse. Vilinää riittää aina ensimmäiselle näköalapaikalle, noin mailin päässä olevalle sillalle asti: sitten rauhoittuu jo huomattavasti. Mist Trail on kuvaava nimi: keväällä putouksissa riittää vettä sateeksi asti, ja nyt ennätyslumisena talvena kaatosateeksi. Jyrkät porrasmaiset askelsijat vievät sumun ja huutavan jyrinän halki korkeuksiin. Ylhäällä on kuivaa ja tuulista: joki syöksyy alas ja rinteet hahmottuvat jylhyydessään.
Polkumme jatkuu Nevada-putousta kohti, toiseen jyrkkään ylämäkeen; huipulta voisi jatkaa Half Domelle, jos sää ja kunto suosisivat. Nyt keväällä eivät kiipeilykaapelit ole vielä edes paikallaan. Näköalat ovat huimat, ja Muirin innostus selittyy; lumi täplittää jumalaista vuorimaisemaa. Loppuillasta valo siivilöityy sen ylle pilvien läpi, kunnes auringonlasku punertaa huiput, ja valon vuoret osoittautuvat nimensä veroisiksi.
Lisää kuvia voit katsella tästä linkistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti