Joulutervehdys: luonto ja joulu

Luonnontieteilijän joulu ja ympäristö

(Puhe Kumpulan kampuksen ympäristö-teemaisessa jouluhartaudessa 16.12.2011)

Onko luonnontieteilijällä erityissuhde jouluun?
Onko joulu erityisen vaikea asia luonnontieteilijälle, joka tutkii luonnon toiminnan säännönmukaisuuksia, kun joulun tapahtumat ovat nimenomaan poikkeuksia sääntöihin?
Miten sellaiset myyttiset, jopa sadunomaiset asiat kuin neitseestäsyntyminen, taivaalla loistava tähti jota on vaikea sijoittaa astronomisesti, ja ylipäätään persoonallinen Jumala joka syntyy ihmiseksi, miten nämä yhdistyvät luonnontieteilijän maailmankuvaan?

Ei ole yllätys, että monelle luonnontieteilijälle ne eivät olekaan sopineet; ja tässäkään salissa tänään eivät liene paikalla kaikkein skeptisimmät luonnontieteilijät. Mutta nykyään moni yllättyy siitä, kuinka useat merkittävät luonnontieteilijät historiassa ja nykypäivänä ovat samalla maailmankatsomukseltaan uskonnollisia, myös kristillisiä. Joulun sanoma on selvästi ollut löydettävissä ja hyväksyttävissä myös luonnontieteilijöille.

Tänään en halua käyttää koko puhetta keskusteluun uskonnon ja tieteen suhteesta, vaikka Dawkinsin ja muiden ärhäköiden uusateistien haaste on herättänytkin suuren keskustelun uskosta ja ateismista – molemmista maailmankatsomuksina. Sen osalta suosittelen Aku Visalan kirjoja, ja puhun tieteilijöiden sijaan luonnosta, tuosta sanasta joka määrittää luonnontieteilijöitä, ja joka on keskeinen joulun sanoman kannalta. Joulun lapsi syntyy luonnon keskelle, ja tällä on seurauksensa kaikelle luonnolle.

Yliopistolla kun olemme, ei tosin jouluhartaudessakaan voi välttää kysymystä siitä, mitä luonnolla tarkoitetaan. Sana on lopulta niin vaikeasti määriteltävä ja hallittava, että havaintojeni mukaan erityisesti luonnontieteilijät usein nykyään välttävät koko luonto-sanan käyttöä, nimestään huolimatta! Esimerkiksi Helsingin yliopiston monitieteellisten HENVI-ympäristöopintojen eri luennoilla tämä käy selkeästi ilmi. Yläkäsitteenä käytetään enimmäkseen ympäristö-sanaa, mutta se on ongelmallinen asia, ja myös jouluun liittyvällä tavalla, kuten vähän myöhemmin väitän.

Perusongelman näiden sanojen suhteen voi kiteyttää kysymykseen siitä, onko ihminen läsnä kyseisen sanan merkityssisällössä. ”Ihminen ja luonto”; sisältyykö sanankäyttöön aina tietty erottelu? ”Lähdetään luontoon”, eli jonnekin pois kaupungista, yleisen ymmärryksen mukaan. Siellä, missä ihminen on, ei tunnu olevan tilaa sille mitä kutsumme luonnoksi: ja kuitenkin juuri luonnontieteilijät ovat osoittaneet mitä moninaisimmilla tavoilla, kuinka ihmiset ovat lukuisten sidosten kautta yhteydessä muuhun luontoon, siitä täysin riippuvaisia ja monin tavoin sen muokkaamia. Tästä asiasta ei kuitenkaan onnistuta pakenemaan käyttämällä ympäristö-sanaa: siinä on jälleen oletuksena jokin keskipiste, jonka ympärillä ympäristö avautuu. Vaikuttaa siltä, että ihminen on erittäin taidokas eristämään itsensä myös ympäristö-sanan merkityspiiriin kuuluvuudesta. Syksyn HENVI-luennolla eräs luonnontieteiden opettaja käytti näitä sanoja aikaamme kuvaavalla tavalla: ympäristö oli yläkäsite, ja luonto oli ei-inhimillisten luontokappaleiden ympäristö! Missä ihminen sitten on?

Tässä kohtaa tulen siihen, miten tämä liittyy jouluun. Kristityt uskovat, että Jeesus, joulun lapsi, on Jumalan Poika, joka syntyy ihmiseksi: hänellä on sama luonto kuin ihmisillä (kahdessa hivenen eri merkityksessä!), mutta hän on myös jumalallinen. Sanoisimmeko, että Jeesus syntyi osaksi samaa ympäristöä? Että hänellä on sama ympäristö kuin muilla? Vai että Jeesus syntyi osaksi samaa luontoa, sen keskelle ja sen keskeltä, ja että hänellä on sama luonto paitsi ”ympäristönä”, myös oman ruumiinsa rakenteena?

Ydin, tärkein asia tässä on mielestäni siinä, että Jeesuksessa, joulun lapsessa, kaikki tulee yhteen. Aine, materia, luonto – mitä sanaa käytämmekään ja millaisten vivahteiden kanssa – kantaa jumalallista, pyhää. Jeesuksen syntymässä, jota joulu juhlii, tapahtuu inkarnaatio: kirjaimellisesti lihaksi tuleminen, aineelliseksi syntyminen. Tämän lapsen myöhemmän elämän ja työn kautta Jumalan valtakunta tulee todelliseksi maan päällä käsinkosketeltavalla tavalla; Jeesus puhuu siitä niin konkreettisin kuvin, että osa väestä, niin tuhansia vuosia sitten kuin tänäkin päivänä, odottaa Jumalan valtakunnan tulemista valtiona, maanpäällisenä valtakuntana. Mutta Jumalan valtakunta ei tarkoita maallista valtakuntaa, vaikka se onkin läsnä jo maan päällä: ”Jumalan valtakunta on teidän keskellänne, sisäisesti teissä”, sanoo Jeesus evankeliumissa (Luuk.17:21). Pelastava todellisuus on totta, sen merkit ja myös sisällöt ovat aineellisen maailman, luonnon keskellä ja osia siitä; mutta se ei ole valtio. (Sivumennen sanoen, Mika Waltarin historialliset romaanit sisältävät useamman kuvauksen historiallisista yrityksistä rakentaa jumalanvaltakuntia maan päälle, ja näiden yritysten karmeista seurauksista.)

Joulu, se, että Jeesus syntyy luonnon keskelle ja sen osaksi, tuo pyhän ja jumalallisen arjen keskelle. Uskonto ei ole enää salainen kultti tai maailmasta vetäytymistä, vaan keskellä elämää tapahtuvaa Jumalan valtakunnan etsimistä ja todeksi elämistä: sitä, mitä kristityt kutsuvat Kristuksen seuraamiseksi. Se tarkoittaa kutsumusta palvella toisia, jopa kärsiä toisten puolesta. Se tarkoittaa kutsumusta edistää yhteistä hyvää, eikä sortua pelkkään itsekkyyteen. Se tuo uskonnollisen ulottuvuuden, jos sitä näillä sanoilla kutsumme, myös luonnontieteilijöiden työhön ja vapaa-aikaan: uskonnolliselle ihmiselle kaikki, mitä hän kokee ja tekee, on yhteydessä hänen maailmankatsomukseensa. Tieteenetiikalle on vankat seurauksensa lähimmäisenrakkaudesta, ja myös sellaisella tavalla, joka liittyy siihen mitä useimmin kutsumme luonnoksi, eli eläimiin, kasveihin ja ekosysteemeihin. Luonnon ja joulun yhteydestä kertoo runo, joka on sävelletty myös virreksi, numeroltaan 463: Anna-Maija Raittilan teksti, josta nyt luen.

1. Kanssa luomakuntansa
liiton solmi Jumala.
Liikkumaan ja kasvamaan
kaiken loi hän päälle maan.
Itse Herra taivasten,
lunastaja ihmisten,
syntyi seimeen eläinten.

2. Ihmiselle uskottiin
valta luontoon, eläimiin.
Hän sai niistä ystävän
uskollisen, väkevän.
Hengitykseen härkien,
tyyneen lämpöön aasien
syntyi Herra taivasten.

3. Luonnon varjelijaksi
Luoja meidät tarkoitti,
liittoon pienten, suurien,
heikkojen ja vahvojen.
Ihmissuku yksinään
pystyy ylpeydessään
Luojan liiton särkemään.

Näin kolme säkeistöä neljästä. ”Herra taivasten syntyi seimeen eläinten.” Sillä, että Jeesus syntyy luonnon keskelle ja luonnon osaksi, on seurauksensa myös luontokappaleiden suhteen, jopa koko universumin suhteen. Maailma on Jumalan maailma. Me ihmiset olemme osa sitä, ja kovin hieno joskin hankala osa; mutta me emme ole tämän maailman luojia emmekä hallitsijoita. Sen myös moni luonnontieteilijä on havainnollistavasti todennut, eivätkä vähiten kosmologit tai geologit. Olemme lopulta sangen pieniä maailmankaikkeuden suurten voimien keskellä. Tätä pienuutta voi yrittää paeta pyrkimällä hallitsemaan muita, ja todistelemaan sillä itselleen omaa valtaansa. Tämä on se suuri ongelma, pahuus, synti: että ihminen pyrkii käyttämään toisia luontokappaleita kuten omistaisi ne.

Jos puhumme ympäristöongelmista, niin tässä mielessä synti on perimmäinen ympäristöongelma; ihmisen pahuus on ongelmien alkujuuri, ja vain sen käsitteleminen voi tuoda mitään kestävää ratkaisua ympäristöongelmiin. Sitä käsitellään lainsäädännöllä, moraalilla, maailmankirjallisuuden kertomuksilla jotka puhuvat siitä millaisia me olemme; ja hyvin syvällä, ainakin minulle itselleni kaikista syvimmällä tavalla sitä käsitellään kristinuskon ydinsanomassa. Seimen lapsi kasvaa aikuiseksi, joka lopulta ruoskitaan ja ristiinnaulitaan; kristinusko ei ole yksinkertainen menestystarina, vaan se vie syvälle pahuuden ja kärsimyksen ongelmiin. Niiden osalta Vanha testamenttikin antaa paljon ajateltavaa, mutta kristinuskon vastaus on lopulta ylösnousemuksessa ja Jeesuksen sanomassa armosta. Jumalan radikaali rakkaus kutsuu ihmistä, viimeistään ristin kautta, rakastamaan muita, itseään ja Jumalaa. Anteeksianto ja armo kutsuvat ihmistä taistelemaan pahuutta vastaan, ja luottamaan hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan myös kärsimyksen keskellä.

Kristinuskon syvä haaste on näiden kahden tasapainon löytämisessä: toiminnassa paremman maailman puolesta, mutta samalla oman rajallisuuden hyväksymisessä ja Jumalaan luottamisessa, jopa pyhässä huolettomuudessa. Tämän saman haasteen ja tilanteen me kohtaamme tänäkin jouluna, myös kodeissamme: jouluna emme pääse pakoon itsemme ja läheistemme perustilannetta. Se sukulainen, joka käy väkivaltaiseksi; se, joka juo liikaa; se, joka ei tule toimeen lastensa kanssa tai se, joka ei tule toimeen vanhempiensa kanssa; joulu on samaan aikaan yhtäältä kynttilänvaloinen paluu lapsuuden unelmiin ja toisaalta karu muistutus siitä, millaisia me olemme. Me tarvitsemme sitä sanomaa, jonka joulu meille tuo: sanomaa, joka muistuttaa pahan vallan voittamisesta, koskettaa koko maailmaa ja kaikkea luontoa, ja kurkottaa kohti kuolemanjälkeistäkin elämää. Pohjimmiltaan se on sanoma ilosta ja rauhasta, ja sitä tahdon meille kaikille toivottaa. Tästä kaikesta puhuu Raittilan virren (463) viimeinen säkeistö, johon lopetan:

4.Mykkä huuto sorretun,
maailmamme turmellun
nousee kohti Kristusta,
kaiken uutta luomista.
Luomakunta kutsutaan
kirkastettuun kunniaan
uuden taivaan, uuden maan.

Mitä meillä on?

Meillä ei ole kuin aikaa
mutta sitä on hyvin vähän.

Matti Johannes Koivu

Vuoden hienoin kotimainen levy itselleni on Matti Johannes Koivun Toisen maailman nimi.

Koivu on tullut tunnetuksi ehkä eniten Irwin Goodmanin laulujen versioistaan, jotka ovat aidosti Koivun versioita: vähän samalla tavalla kuin Tori Amoksen laulamissa cover-biiseissä, on lopputulos artistin itsensä oloinen. Koivun tulkintoina Irwin-vedot muuttuvat rallatuksista balladeiksi, suomalaisuuden traagisiksi ja koomisiksi kuvauksiksi.

Itselleni tähän asti merkityksellisin Koivun levy on ollut Puuhastellen –debyytti. Lyhyet ja oivaltavat kappaleet ovat tunnelmallisia ja omaperäisiä, sopusointuisesti sovitettuja.

Uusin levy avaa toisen maailman, nimensä mukaisesti. Taitavien jazz- ja popmuusikkojen kanssa äänitetty teos uskaltaa ilmaista asioita sekä sanoilla että sävelillä. Kaikkea ei tarvitse eikä pidäkään sanoa, soitinmusiikki voi ilmaista sen osuvammin.

Pianisti-harpisti Iro Haarla on tehnyt loistotyötä sovitusten tukena, ja kitaristi Timo Kämäräinen loihtii komeita soundeja – kuten häneltä on totuttu odottamaankin. Kanneltalon keikalla lokakuussa on paikalla Koivun ja Haarlan lisäksi basisti Ulf Krokfors; Koivu esittää osan kappaleista yksin joko pianon tai kitaran kanssa, ja jazzmuusikot luovat soitinosuuksiin kelluvia maailmoja. Joulukuun alussa esitetyllä Musiikkitalon keikalla on mukana suurempi bändi, ja sähkökitaroita riittää.

YLE:n musiikkitoimittaja Jukka Haarma kuvailee levyä osuvasti arviossaan, enkä ala toistamaan samoja asioita (yllä olevaa enempää). Monta yksityiskohtaa voisi kehua; Nälkä-kappaleen loppuosan dramatiikkaa, Peukaloinen-biisin dramaturgiaa ja nimikkokappaleen kitarasoundia. Itselleni levyin komein veto on kuitenkin Ensimmäinen sunnuntai, joka tavoittaa hetken. Haastava ja palkitseva levy, jonka rohkeutta täytyy kiittää.

Musiikkitalon keikka katseltavissa 28.12.2011 asti.