(You Got the Love. song & lyrics Anthony B. Stephens, Arnecia Michelle Harris & John Bellamy.)
“Sometimes I feel like throwing my hands up in the air.”
Kuulostaako tutulta? Minulle ainakin.
“Sometimes it seems that the going is just too rough
And things go wrong no matter what I do...”
Palaan aina ajoittain Tolkienin kirjeisiin hengellisenä ravintona. Ei saarnoina, ei hartauksina, vaan elämän keskelle tulevien sanojen vuoksi; sellaisten sanojen, joiden taustalta kumpuaa usko ja heittäytyminen Korkeamman varaan.
”Life is rather above the measure of all of us (save for a very few perhaps).” Tämä iäkkään Tolkienin lause on hyvin usein lohduttanut minua. Yli menee, yli käy.
“Now and then it seems that life is just too much
But you’ve got the love I need to see me through.”
Laulu tehtiin jo 1986, itse tutustuin sen miksattuun versioon 1997 ja nyt se soi Youth-elokuvan avausraitana ja avaimena. Elokuvassa vanhat miehet yrittävät jotenkin selvitä tilanteesta, jossa menneisyys on jo kaukana ja tulevaisuus lyhyt.
“Time after time I think, ‘Oh, Lord, what's the use?’
Time after time I think it's just no good
‘Cause sooner or later in life, the things you love you lose.”
Suhde menetyksiin on elokuvan yksi pääteema. Eros on poissa, agape suurissa vaikeuksissa, mutta filia, ystävyysrakkaus, sentään on toistaiseksi jäljellä – mutta kuinka kauan?
Tolkien liittyisi laulun säkeisiin luultavasti täydestä sydämestä:
“When food is gone you are my daily meal
When friends are gone I know my Saviour’s love is real.”
Kuka on tämä Sinä, jota puhutellaan uskonnossa ja taiteessa, klassikoissa ja populaarikulttuurissa? Uskovalle ihmiselle inhimillinen ja jumalallinen liittyvät yhteen. Maallinen ja taivaallinen rakastaja.
Youth-elokuvassa nuorempi päähenkilö lainaa Novalista: ”Olen aina matkalla kotiin, aina matkalla kohti isäni taloa.” Tätä pidän toisena avaimena elokuvan puolikätkettyyn hengelliseen ulottuvuuteen. Kaiken maineen, rahan ja elämän korskan alla on syvempi ulottuvuus. Kaikkien ihmissuhteisiin liittyvien sotkujen ja autuuksien taustalla, kaikkien löytämisten ja menetysten keskellä elämässä kulkee syvä juonne. Elämän absurdiuteen ja kuoleman lähes koomisen mahtavaan valtaan tuo vastavoimansa Rakkaus. Suuri Kauneus.
Luovuttaminen voi kääntyä heittäytymiseksi.
“Sometimes I feel like throwing my hands up in the air
‘Cause I know I can count on you
Sometimes I feel like saying, ‘Lord, I just don’t care.’
But you’ve got the love I need to see me through.”
See me through. Se tapahtuu Youth-elokuvan päähenkilölle. Ja pohjalla on lopulta yksinkertainen mutta kaunis laulu, Simple Song, laulu elämälle ja rakkaudelle.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuvat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuvat. Näytä kaikki tekstit
tiistai 23. helmikuuta 2016
perjantai 19. helmikuuta 2016
Tähtien sota, sadut ja lumous
Tärkein asia ensin: on piristävää, että aikuisetkin ihmiset jaksavat yhä innostua saduista.
Tarinat, myytit ja sadut liittyvät yhteen syvällisellä tavalla. Niitä usein väheksytään ja niiden sijasta korostetaan historiaa, sitä mikä olisi aidosti tapahtunut ja totta. J. R. R. Tolkienin klassinen essee Saduista (On Fairy-Stories, ks. esim. Puu ja lehti -kirja) tarjoaa vuosi vuoden jälkeen ajateltavaa. Tolkien toteaa, että historia on pikemminkin satujen sivutuote, eikä toisinpäin. Ihmiset ovat kautta aikojen jäsentäneet maailmaa kertomusten avulla.
Historian "totuus" riippuu myös kovasti näkökulmasta. Suuria eroja on siinä, mitkä asiat koetaan olennaisimmiksi ja kertomisen arvoiseksi. Historia on aina osittaista historiaa.
Myös tarinat, myytit ja sadut pyrkivät usein kertomaan olennaisen, omalla tavallaan. Ne kuvaavat maailman ja ihmisen luonnetta ja sitä kautta välittävät "totuuksia", joskin peilatussa muodossa.
Ennen kaikkea sadut kiinnostavat ja innostavat. Ne pitävät lumousta yllä. Ne viestittävät koko olemuksellaan, että elämässä on vielä mieltä. On uusia, kiehtovia asioita. Hyvä ja paha kamppailevat, mutta paha ei ole kokonaan voittanut (näin siis useimmissa saduissa).
Tähtien sodan tarinamaailma on rakennettu tietoisesti ihmiskunnan syville myyteille. Saduille ominaisella tavalla asioita on pelkistetty tarpeeksi (muttei liikaa), jotta niitä on helpompi käsitellä. Toki silkalla seikkailun vauhdilla ja huumalla on suuri osansa suosiosta. Mutta pohjalla on syviä ja kiehtovia teemoja.
Vanhempien ja lasten suhteet. Hyvän ja pahan kamppailu ihmissydämessä sekä maailmassa. Rakkaus, viha ja kuolema. Onko maailmankaikkeus pohjimmiltaan hyväntahtoinen? Voiko tavallinen ihminen vaikuttaa asioihin?
Uskonnontutkijana ajattelen, että Tähtien sodan ja Taru sormusten herrasta -elokuvien valtavan suosion yksi syy on se, että ne tarjoavat myyttiensä kautta sellaisia maailmankatsomuksellisia aineksia, joille on suuri tilaus myös (post)sekulaarissa maailmassa. Se suuri joukko ihmisiä, joilla on vaikeuksia löytää vastauksia perinteisistä uskonnoista, viehättyy fantasiamaailmoista, joissa hyvä kuitenkin pohjimmiltaan voittaa ja yksilöiden kamppailu saa merkityksensä suuremmasta tarkoituksesta. Ja ne ihmiset, kuten minä, jotka yhä kulkevat perinteisten uskontojen vaikutuspiirissä, löytävät näistä populaarikulttuurin myyteistä liittymäkohtia omaan katsomukseensa.
Varmasti kyse on myös pakoreaktioista, joista satuja ja fantasiaa on pitkään syytetty. Itse ajattelen, että parhaimmillaan satujen ja myyttien maailma antaa voimia ja viisautta reaalimaailman taisteluihin.
Uusin Tähtien sota -elokuva, The Force Awakens, on valtava ja monipuolinen ilmiö. Kuten jo aluksi totesin, on hienoa, että väki saa lumouksen kokemuksia ja rohkenee olla yhteydessä sadun maailmaan. Kulttuurissa tarvitaan yhteisiä keskustelunaiheita, joita tällaiset suuret ilmiöt tuottavat. Tarina sisältää kiehtovia elementtejä ja monet henkilöhahmot ovat rikkaita.
En halua olla ilonpilaaja ja suhtautua satuun liialla kriittisyydellä. Joitain huomioita kuitenkin ilmaisen. On mielenkiintoista, miten toisinaan esiintyy tarvetta luokitella yhdet asiat kehnoiksi ja toiset kelvoiksi. Vaikuttaa siltä, että moni haluaa korostaa uuden elokuvan ansiokkuutta edellisiin kolmeen (episodit 1-3) verrattuna. Itse liityn heihin, jotka eivät näe kovin suurta eroa episodi kolmen ja tämän elokuvan laadussa. Uudessa elokuvassa on tarinamaailman sisäisessä johdonmukaisuudessa useita puutteita, joita en nyt halua kuitenkaan tähän kirjoittaa auki. Kukin hyväksyköön minkä hyväksyy tässä suhteessa.
On kiinnostavaa verrata tiettyjä piirteitä Taru sormusten herrasta- ja Hobitti-elokuviin, edellisiin suursuosikkeihin maailmalla. Yhteinen haaste Tähtien sodan kanssa on siinä, kuinka paljon uskalletaan antaa tilaa suvantokohdille ja ihmettelynaiheille. Suuri osa lumouksesta syntyy tarinan paikkojen ja hahmojen ihmettelystä, mikä vaatii aikaa. Kuten moni arvioija on huomauttanut, J. J. Abrams ja kollegat eivät jostain syystä uskaltaudu tähän, vaan vauhtia pitää olla lähes koko ajan. Ongelma oli vielä paljon pahempi Hobitti-elokuvissa, joissa oli tultu kauas vaikkapa Sormusten ritarit -elokuvan ohjaajan versiosta. Ja sekin sisälsi paljon vähemmän suvantokohtia kuin Tolkienin teksti kaikkine runoineen ja tarkkoine maisemakuvauksineen.
Toinen asia, joka vaikuttaa molempiin elokuvasarjoihin (ja kaiken taiteen sekä viihteen vastaanottamiseen), on katsojan oma panostus ja asenne. Toisessa (taideteoksessa tai ihmisessä) ilmenevät epäkohdat voi peittää omalla tahdolla suhtautua positiivisesti. Tätä tapahtui mielestäni kuvaavasti siinä, miten monet ystäväni ottivat Hobitti-elokuvia vastaan. Lähtökohtana oli ihmisten oma tuntemus Tolkienin maailmasta ja halu yhdistää elokuvista saadut virikkeet positiivisesti omaan kokemukseen ja näkemykseen. Tätä kautta katsoja voi ohittaa monet pölhöydet (kuten Radagastin rekiajelut, terminaattorihaltiat ja hahmojen luonteenpiirteiden kömpelöt muokkaukset). Hallitsevaksi muodostuu elokuvia laajempi maailma, se käsitys, mikä on syntynyt itsen ja Tolkienin tuotannon vuorovaikutuksessa.
Tähtien sodan kohdalla tilanne on hivenen erilainen siinä suhteessa, että taustalla ei ole kirjasarjan kautta luotua maailmaa, vaan päinvastoin elokuvat ovat antaneet sysäyksen erilaisille kirjoille ja mahdollisille maailmoille. Mutta katsojan lähtökohtainen positiivisuus tai negatiivisuus vaikuttaa vastaanottoon olennaisesti myös näiden elokuvien suhteen.
Jotten kuulostaisi liian kriittiseltä, lienee syytä kertoa vähän lisää uuden Tähtien sodan positiivisista piirteistä. Esteettisesti elokuvassa on runsaasti hienoa työtä, kuten esimerkiksi hämärien lumimetsien muodostama tausta taistolle. John Williams tekee parhaansa musiikin suhteen, vaikka suvantojen puute tuottaa hankaluuksia. Esimerkiksi Reyn teema on monin tavoin upea. Eräissä kohtauksissa päästään syvemmälle lumouksen maailmaan, kuten kellarista löytyvän esineen yhteydessä nähtyjen näkyjen kohdalla.
Elokuvaan liittyy tuskaisen paljon kaupallisuutta (muistakaamme Avaruusboltsit -elokuvan Vader-hahmon vakiohuuto: Merchandising! Merchandising!), mutta on se synnyttänyt oikein hauskojakin kulttuuri-ilmiöitä, kuten Very Lonely Luke -twitterperformanssin (kiitos Kasper Strömmanille linkistä). Fantasiamaailmat ovat kietoutuneet arkimaailmaan, pysyvästi.
Tarinat, myytit ja sadut liittyvät yhteen syvällisellä tavalla. Niitä usein väheksytään ja niiden sijasta korostetaan historiaa, sitä mikä olisi aidosti tapahtunut ja totta. J. R. R. Tolkienin klassinen essee Saduista (On Fairy-Stories, ks. esim. Puu ja lehti -kirja) tarjoaa vuosi vuoden jälkeen ajateltavaa. Tolkien toteaa, että historia on pikemminkin satujen sivutuote, eikä toisinpäin. Ihmiset ovat kautta aikojen jäsentäneet maailmaa kertomusten avulla.
Historian "totuus" riippuu myös kovasti näkökulmasta. Suuria eroja on siinä, mitkä asiat koetaan olennaisimmiksi ja kertomisen arvoiseksi. Historia on aina osittaista historiaa.
Myös tarinat, myytit ja sadut pyrkivät usein kertomaan olennaisen, omalla tavallaan. Ne kuvaavat maailman ja ihmisen luonnetta ja sitä kautta välittävät "totuuksia", joskin peilatussa muodossa.
Ennen kaikkea sadut kiinnostavat ja innostavat. Ne pitävät lumousta yllä. Ne viestittävät koko olemuksellaan, että elämässä on vielä mieltä. On uusia, kiehtovia asioita. Hyvä ja paha kamppailevat, mutta paha ei ole kokonaan voittanut (näin siis useimmissa saduissa).
Tähtien sodan tarinamaailma on rakennettu tietoisesti ihmiskunnan syville myyteille. Saduille ominaisella tavalla asioita on pelkistetty tarpeeksi (muttei liikaa), jotta niitä on helpompi käsitellä. Toki silkalla seikkailun vauhdilla ja huumalla on suuri osansa suosiosta. Mutta pohjalla on syviä ja kiehtovia teemoja.
Vanhempien ja lasten suhteet. Hyvän ja pahan kamppailu ihmissydämessä sekä maailmassa. Rakkaus, viha ja kuolema. Onko maailmankaikkeus pohjimmiltaan hyväntahtoinen? Voiko tavallinen ihminen vaikuttaa asioihin?
Uskonnontutkijana ajattelen, että Tähtien sodan ja Taru sormusten herrasta -elokuvien valtavan suosion yksi syy on se, että ne tarjoavat myyttiensä kautta sellaisia maailmankatsomuksellisia aineksia, joille on suuri tilaus myös (post)sekulaarissa maailmassa. Se suuri joukko ihmisiä, joilla on vaikeuksia löytää vastauksia perinteisistä uskonnoista, viehättyy fantasiamaailmoista, joissa hyvä kuitenkin pohjimmiltaan voittaa ja yksilöiden kamppailu saa merkityksensä suuremmasta tarkoituksesta. Ja ne ihmiset, kuten minä, jotka yhä kulkevat perinteisten uskontojen vaikutuspiirissä, löytävät näistä populaarikulttuurin myyteistä liittymäkohtia omaan katsomukseensa.
Varmasti kyse on myös pakoreaktioista, joista satuja ja fantasiaa on pitkään syytetty. Itse ajattelen, että parhaimmillaan satujen ja myyttien maailma antaa voimia ja viisautta reaalimaailman taisteluihin.
Uusin Tähtien sota -elokuva, The Force Awakens, on valtava ja monipuolinen ilmiö. Kuten jo aluksi totesin, on hienoa, että väki saa lumouksen kokemuksia ja rohkenee olla yhteydessä sadun maailmaan. Kulttuurissa tarvitaan yhteisiä keskustelunaiheita, joita tällaiset suuret ilmiöt tuottavat. Tarina sisältää kiehtovia elementtejä ja monet henkilöhahmot ovat rikkaita.
En halua olla ilonpilaaja ja suhtautua satuun liialla kriittisyydellä. Joitain huomioita kuitenkin ilmaisen. On mielenkiintoista, miten toisinaan esiintyy tarvetta luokitella yhdet asiat kehnoiksi ja toiset kelvoiksi. Vaikuttaa siltä, että moni haluaa korostaa uuden elokuvan ansiokkuutta edellisiin kolmeen (episodit 1-3) verrattuna. Itse liityn heihin, jotka eivät näe kovin suurta eroa episodi kolmen ja tämän elokuvan laadussa. Uudessa elokuvassa on tarinamaailman sisäisessä johdonmukaisuudessa useita puutteita, joita en nyt halua kuitenkaan tähän kirjoittaa auki. Kukin hyväksyköön minkä hyväksyy tässä suhteessa.
On kiinnostavaa verrata tiettyjä piirteitä Taru sormusten herrasta- ja Hobitti-elokuviin, edellisiin suursuosikkeihin maailmalla. Yhteinen haaste Tähtien sodan kanssa on siinä, kuinka paljon uskalletaan antaa tilaa suvantokohdille ja ihmettelynaiheille. Suuri osa lumouksesta syntyy tarinan paikkojen ja hahmojen ihmettelystä, mikä vaatii aikaa. Kuten moni arvioija on huomauttanut, J. J. Abrams ja kollegat eivät jostain syystä uskaltaudu tähän, vaan vauhtia pitää olla lähes koko ajan. Ongelma oli vielä paljon pahempi Hobitti-elokuvissa, joissa oli tultu kauas vaikkapa Sormusten ritarit -elokuvan ohjaajan versiosta. Ja sekin sisälsi paljon vähemmän suvantokohtia kuin Tolkienin teksti kaikkine runoineen ja tarkkoine maisemakuvauksineen.
Toinen asia, joka vaikuttaa molempiin elokuvasarjoihin (ja kaiken taiteen sekä viihteen vastaanottamiseen), on katsojan oma panostus ja asenne. Toisessa (taideteoksessa tai ihmisessä) ilmenevät epäkohdat voi peittää omalla tahdolla suhtautua positiivisesti. Tätä tapahtui mielestäni kuvaavasti siinä, miten monet ystäväni ottivat Hobitti-elokuvia vastaan. Lähtökohtana oli ihmisten oma tuntemus Tolkienin maailmasta ja halu yhdistää elokuvista saadut virikkeet positiivisesti omaan kokemukseen ja näkemykseen. Tätä kautta katsoja voi ohittaa monet pölhöydet (kuten Radagastin rekiajelut, terminaattorihaltiat ja hahmojen luonteenpiirteiden kömpelöt muokkaukset). Hallitsevaksi muodostuu elokuvia laajempi maailma, se käsitys, mikä on syntynyt itsen ja Tolkienin tuotannon vuorovaikutuksessa.
Tähtien sodan kohdalla tilanne on hivenen erilainen siinä suhteessa, että taustalla ei ole kirjasarjan kautta luotua maailmaa, vaan päinvastoin elokuvat ovat antaneet sysäyksen erilaisille kirjoille ja mahdollisille maailmoille. Mutta katsojan lähtökohtainen positiivisuus tai negatiivisuus vaikuttaa vastaanottoon olennaisesti myös näiden elokuvien suhteen.
Jotten kuulostaisi liian kriittiseltä, lienee syytä kertoa vähän lisää uuden Tähtien sodan positiivisista piirteistä. Esteettisesti elokuvassa on runsaasti hienoa työtä, kuten esimerkiksi hämärien lumimetsien muodostama tausta taistolle. John Williams tekee parhaansa musiikin suhteen, vaikka suvantojen puute tuottaa hankaluuksia. Esimerkiksi Reyn teema on monin tavoin upea. Eräissä kohtauksissa päästään syvemmälle lumouksen maailmaan, kuten kellarista löytyvän esineen yhteydessä nähtyjen näkyjen kohdalla.
Elokuvaan liittyy tuskaisen paljon kaupallisuutta (muistakaamme Avaruusboltsit -elokuvan Vader-hahmon vakiohuuto: Merchandising! Merchandising!), mutta on se synnyttänyt oikein hauskojakin kulttuuri-ilmiöitä, kuten Very Lonely Luke -twitterperformanssin (kiitos Kasper Strömmanille linkistä). Fantasiamaailmat ovat kietoutuneet arkimaailmaan, pysyvästi.
keskiviikko 18. kesäkuuta 2014
Suuri kauneus
Rooma, ikuinen kaupunki, ihmisen ainainen kuva.
Eliitti juhlii, väki virtaa kaduilla, jokainen etsii jonkinlaista tarkoitusta elämälleen.
Paolo Sorrentinon hieno elokuva Suuri kauneus (La Grande Bellezza) on aikansa kuva ja toisaalta ajaton. Musiikki ja ilmiöt liittävät elokuvan 2000-luvun alkuun. Moni on nähnyt elokuvassa Berlusconin ajan Italian kritiikkiä.
Elokuvan ydin on kuitenkin ajaton: ihmisen etsintä. Juhlinta ja maine houkuttelevat. Nautinnoista ja statuksesta muodostuu elämän perusta. Ja kuitenkin jokin sisällä kalvaa: tässäkö kaikki?
Ehdin pitkästä aikaa elokuviin ja valitsin leffan trailerin perusteella. Sen lyhyt 'saarna' oli hieno. Ehkä se muistutti Waltarista? Ainakin elokuvan jälkeen, jostain syystä, poimin hyvin pitkästä aikaa Valtakunnan salaisuus -teoksen kirjahyllystä. Takakansi oli jätetty kirjanmerkiksi sivulle 288, jossa päähenkilö puhuu:
”Onnen oikusta sain tosiaan miehuuteni alkaessa mahdollisuuden saavuttaa kaiken, mitä nuorena olin turhaan ja kuluttavasti himoinnut”, jatkoin. ”Ystävyyttä, suosiota, ruumiin nautintoa. Jopa valtaa olisin voinut saavuttaa, jos olisin himoinnut valtaa, mutta vallanhimoa en koskaan ole ymmärtänyt. Pian tunsin vain tuhan maun suussani. Määrättömän nautinnon jälkeen olin vain lohduton. Mutta tiedän etten tahdo turvonneeksi elähtäneenä ukkona Roomassa toistella typerästi vanhoja ajatuksia ja loppuun naurettuja kaskuja.”
Sorrentino ja Waltari soittavat samoja säveliä. Syvällä elämän keskellä on Suuri kauneus, rakkaus ja usko, kestävä perusta elämän korskan keskellä.
p.s. Sorrentinolle kiitos myös johdannosta Vladimir Martynovin musiikkiin.
Eliitti juhlii, väki virtaa kaduilla, jokainen etsii jonkinlaista tarkoitusta elämälleen.
Paolo Sorrentinon hieno elokuva Suuri kauneus (La Grande Bellezza) on aikansa kuva ja toisaalta ajaton. Musiikki ja ilmiöt liittävät elokuvan 2000-luvun alkuun. Moni on nähnyt elokuvassa Berlusconin ajan Italian kritiikkiä.
Elokuvan ydin on kuitenkin ajaton: ihmisen etsintä. Juhlinta ja maine houkuttelevat. Nautinnoista ja statuksesta muodostuu elämän perusta. Ja kuitenkin jokin sisällä kalvaa: tässäkö kaikki?
Ehdin pitkästä aikaa elokuviin ja valitsin leffan trailerin perusteella. Sen lyhyt 'saarna' oli hieno. Ehkä se muistutti Waltarista? Ainakin elokuvan jälkeen, jostain syystä, poimin hyvin pitkästä aikaa Valtakunnan salaisuus -teoksen kirjahyllystä. Takakansi oli jätetty kirjanmerkiksi sivulle 288, jossa päähenkilö puhuu:
”Onnen oikusta sain tosiaan miehuuteni alkaessa mahdollisuuden saavuttaa kaiken, mitä nuorena olin turhaan ja kuluttavasti himoinnut”, jatkoin. ”Ystävyyttä, suosiota, ruumiin nautintoa. Jopa valtaa olisin voinut saavuttaa, jos olisin himoinnut valtaa, mutta vallanhimoa en koskaan ole ymmärtänyt. Pian tunsin vain tuhan maun suussani. Määrättömän nautinnon jälkeen olin vain lohduton. Mutta tiedän etten tahdo turvonneeksi elähtäneenä ukkona Roomassa toistella typerästi vanhoja ajatuksia ja loppuun naurettuja kaskuja.”
Sorrentino ja Waltari soittavat samoja säveliä. Syvällä elämän keskellä on Suuri kauneus, rakkaus ja usko, kestävä perusta elämän korskan keskellä.
p.s. Sorrentinolle kiitos myös johdannosta Vladimir Martynovin musiikkiin.
keskiviikko 21. elokuuta 2013
Pieni rakkaudentunnustus
Tunnustan: rakastan. Nimittäin Before -elokuvasarjaa.
Jos olet romanttinen (ja vielä erityisesti jos olet teini), Before Sunrise laulaa vastustamattomasti nuoruudesta ja elämän matkoista. Etsin pitkään Kath Bloomin levyä.
Kymmenen vuotta myöhemmin olet ehkä naimisissa tai vakituisessa parisuhteessa, ja Before Sunset puhuu uskottavasti ja älykkäästi vanhenemisesta, unelmien muuttumisesta ja persoonallisuuksien monimutkaisuudesta.
Jälleen kymmenen vuoden kuluttua, keski-iän kynnyksellä, unelmien arvon muistaminen on entistä vaikeampaa, pitkää parisuhdetta voi helposti pitää itsestäänselvyytenä ja usein lastenhoito haastaa suhteen kestävyyden – ja Before Midnight sähähtelee juuri sillä taajuudella.
Äskettäin julkaistu Rakkautta ennen keskiyötä on hieno elokuva, joka käsittelee parisuhteita harvinaisen moniulotteisesti. Se on myös melkoinen elokuvatekninen taidonnäyte: ohjaaja Richard Linklater ja pääosia näyttelevät Julie Delpy ja Ethan Hawke onnistuvat erittäin pitkien ja intensiivisten yhtäjaksoisten kohtausten tekemisessä. (Kuvaaja Christos Voudourisille pisteet myös.)
Elokuvalla on erityispiirre: se on paras tuntemani elokuva parisuhteessa tapahtuvasta riitelystä. Leffaa voisi hyvin käyttää parisuhdekurssien keskustelumateriaalina. Mutta miksi riitelyn kuvaus on niin onnistunutta? Mainitsen kolme asiaa.
Henkilöt ovat samaan aikaan oikeassa ja väärässä, kuten oikeissakin riidoissa usein tapahtuu. Ei ole kyse siitä, kumpi on yksinkertaisesti oikeassa: vaan molemmat ovat sekä osittain oikeassa että osittain väärässä. Etenkin riidan edetessä.
Before Midnight kuvaa hienosti sitä, miten parisuhteessa vallitsevat perusjännitteet pääsevät riitatilanteiden kärjistyessä esiin ja vaikeuttavat riidan lopettamista. Esimerkiksi (avio)erosta aiheutuvat ongelmat siitä, miten ja missä aiemmasta suhteesta syntyneitä lapsia hoidetaan, väistämättä luovat paineita. Nykyisessä suhteessa aikoinaan tehdyt ratkaisut saattavat yhä hiertää, vaikka niistä on (monta kertaa) sovittu.
Viimeiseksi, elokuva kiinnittää mainiosti huomiota henkilökohtaisiin ongelmanratkaisukeinoihin, jotka kumpuavat sekä persoonallisuuksien luonteesta että opituista käyttäytymismalleista. Näiden keinojen skaala on laaja: myönnytyksiä, uhkailuja, neuvottelua, pakenemista, yrityksiä vain unohtaa… Luultavasti yksi syy, miksi pidin elokuvasta niin paljon, on siinä esiintyvä sama strategia jota itse huomaan käyttäväni (silloin harvoin kun riitelemme :) - eli yritys ratkaista pattitilanteita huumorilla.
Yleensä ne riidat, jotka kärjistyvät, ovat laajemmasta näkökulmasta katsottuna sekä karmeita että koomisia. Ihmisillä on anteeksiantamisen avaimet käsissään, ja silti he sätkivät kuin pellet. Tämän voi tajuta vaikkapa Kreikan-loman viimeisenä yönä.
P.S. Vauvaperhekin voi päästä leffaan, kiitos isovanhempien.
Jos olet romanttinen (ja vielä erityisesti jos olet teini), Before Sunrise laulaa vastustamattomasti nuoruudesta ja elämän matkoista. Etsin pitkään Kath Bloomin levyä.
Kymmenen vuotta myöhemmin olet ehkä naimisissa tai vakituisessa parisuhteessa, ja Before Sunset puhuu uskottavasti ja älykkäästi vanhenemisesta, unelmien muuttumisesta ja persoonallisuuksien monimutkaisuudesta.
Jälleen kymmenen vuoden kuluttua, keski-iän kynnyksellä, unelmien arvon muistaminen on entistä vaikeampaa, pitkää parisuhdetta voi helposti pitää itsestäänselvyytenä ja usein lastenhoito haastaa suhteen kestävyyden – ja Before Midnight sähähtelee juuri sillä taajuudella.
Äskettäin julkaistu Rakkautta ennen keskiyötä on hieno elokuva, joka käsittelee parisuhteita harvinaisen moniulotteisesti. Se on myös melkoinen elokuvatekninen taidonnäyte: ohjaaja Richard Linklater ja pääosia näyttelevät Julie Delpy ja Ethan Hawke onnistuvat erittäin pitkien ja intensiivisten yhtäjaksoisten kohtausten tekemisessä. (Kuvaaja Christos Voudourisille pisteet myös.)
Elokuvalla on erityispiirre: se on paras tuntemani elokuva parisuhteessa tapahtuvasta riitelystä. Leffaa voisi hyvin käyttää parisuhdekurssien keskustelumateriaalina. Mutta miksi riitelyn kuvaus on niin onnistunutta? Mainitsen kolme asiaa.
Henkilöt ovat samaan aikaan oikeassa ja väärässä, kuten oikeissakin riidoissa usein tapahtuu. Ei ole kyse siitä, kumpi on yksinkertaisesti oikeassa: vaan molemmat ovat sekä osittain oikeassa että osittain väärässä. Etenkin riidan edetessä.
Before Midnight kuvaa hienosti sitä, miten parisuhteessa vallitsevat perusjännitteet pääsevät riitatilanteiden kärjistyessä esiin ja vaikeuttavat riidan lopettamista. Esimerkiksi (avio)erosta aiheutuvat ongelmat siitä, miten ja missä aiemmasta suhteesta syntyneitä lapsia hoidetaan, väistämättä luovat paineita. Nykyisessä suhteessa aikoinaan tehdyt ratkaisut saattavat yhä hiertää, vaikka niistä on (monta kertaa) sovittu.
Viimeiseksi, elokuva kiinnittää mainiosti huomiota henkilökohtaisiin ongelmanratkaisukeinoihin, jotka kumpuavat sekä persoonallisuuksien luonteesta että opituista käyttäytymismalleista. Näiden keinojen skaala on laaja: myönnytyksiä, uhkailuja, neuvottelua, pakenemista, yrityksiä vain unohtaa… Luultavasti yksi syy, miksi pidin elokuvasta niin paljon, on siinä esiintyvä sama strategia jota itse huomaan käyttäväni (silloin harvoin kun riitelemme :) - eli yritys ratkaista pattitilanteita huumorilla.
Yleensä ne riidat, jotka kärjistyvät, ovat laajemmasta näkökulmasta katsottuna sekä karmeita että koomisia. Ihmisillä on anteeksiantamisen avaimet käsissään, ja silti he sätkivät kuin pellet. Tämän voi tajuta vaikkapa Kreikan-loman viimeisenä yönä.
P.S. Vauvaperhekin voi päästä leffaan, kiitos isovanhempien.
maanantai 19. maaliskuuta 2012
Game of Thrones
Väkivaltaa ja juonitteluja; kunnialliset ihmiset ajautuvat turmioon. Game of Thrones ja Shakespeare soittavat samoja teemoja.
Ruusujen sota ja Englannin tuhoisa historia olivat inspiraationa sekä Shakespearelle että George R.R. Martinille, Tulen ja jään laulu –kirjasarjan tekijälle. Rikkaat ja kunnianhimoiset hamuavat valtaa, ja tavalliset ihmiset yrittävät vain selvitä hengissä.
Valtaistuinpelin televisioversio on suurella rahalla, mutta onneksi myös taidolla tehty HBO:n suurprojekti. Se onnistuu fantasia-aiheen kuvauksessa pohjimmiltaan juuri sen vuoksi, ettei se pyri olemaan fantasiasarja: se on mukaansa tempaava tarina, joka sattuu tapahtumaan kuvitteellisessa maailmassa.
Helmikuussa vertailin kahta alkuvuodesta alkanutta suursarjaa ja mietin, miksi hylkäsin Broadwalk Empiren ja jatkoin Game of Thronesin katselemista. Molemmissa on sama ongelma: väkivalta on korostetun raakaa ja vaikuttavuutta tavoittelevaa. Yhtäältä on hyväksi, että väkivalta ei ole vain siistittyä ja veretöntä tinasotilaiden kamppailua. Veri muistuttaa, että kyse on kärsimyksestä. Mutta lopulta väkivaltakuvastoa käytetään niin paljon ja sellaisella tavalla, että pohjimmaiseksi motiiviksi muodostuu kuitenkin kiero viihdyttäminen. Game of Thronesin televisioversio sisältää enemmän yksityiskohtaista väkivaltaa kuin sinänsä jo väkivaltainen kirja.
Molemmat televisiosarjat pyrkivät luomaan eläviä henkilöhahmoja, joiden kohtaloista katsoja välittäisi ja joihin hän jollain tavalla voisi samaistua, edes osittain. Steve Buscemi on loistava Boardwalk Empiressa. Mutta gansterisarjoja ja –elokuvia on nähty niin paljon ja sellaisella Scorsese-laadulla, ettei aihepiiri vain jaksanut sytyttää.
Ratkaisevin tekijä sarjavalinnassa oli kuitenkin Valtaistuinpelin laatu. George R.R.Martin on pyrkinyt samaan kuin toinen x.R.R., eli J.R.R. Tolkien: luomaan maailman, jolla on pitkä historia. Paikka luo tarinan. Menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuusennustusten yhteiskuvaus koukuttaa seuraamaan historian kulkua. Paikat ja tapahtumat, joista tarjotaan aluksi vain viitteitä, herättävät uteliaisuuden. Runsas henkilöiden joukko tuo vaihtelua ja väriä kerrontaan.
Ajattelin jo, etten enää kymmenen vuoden tauon jälkeen haksahtaisi paksuihin moniosaisiin fantasiakirjasarjoihin (vrt. Ajan ikuinen pyörä, jonka kyydistä putosin nukahtaneena jo 2000). Toisin kävi, osin varmasti tähän talveen sopivista eskapismin syistä. Mutta jotain sellaista Song of Fire and Ice -kirjasarja tavoittaa, joka myös iättömässä Shakespearessa puhuttelee: ihmisen perustunteiden, syvän pahuuden ja jalouden kuvauksen.
Televisiosarja onnistuu ihmiskuvauksessaan osittain jopa ensimmäistä kirjaa paremmin. Kerrontarakenne ei ole sidottu tiettyihin henkilöihin, kuten kirjassa, mikä mahdollistaa kaikista pahimpien hahmojen moniulotteisemman kuvauksen. Se, että sellaiseen on ryhdytty, kertoo näkemyksestä ja ammattitaidosta. Jokaisessa ihmisessä on mahdollisuuksia moneen suuntaan, mutta valtaistuinpelit korruptoivat helposti myös kunniastaan kiinni pitävät. Tai musertavat heidät, mikä on liian usein tosielämän ikävä historiallinen totuus.
sunnuntai 19. helmikuuta 2012
Julma maa, Onnellisten aika
Elokuva-arkisto tarjoilee kauneutta Terrence Malickin elokuvasarjan myötä kevättalvella 2012.
Kaksi ensimmäistä elokuvaa on jo esitetty: esikoisteos Julma maa (Badlands) ja sisarteoksensa Onnellisten aika (Days of Heaven). Loput kolme saavat kukin muutaman näytöksen per viikko, eli vielä ehtii mukaan.
Malickia pidetään eriskummallisena nerona, joka suuresta suosiostaan huolimatta on ohjannut vain viisi elokuvaa. Hänen elokuviaan yhdistää erittäin vahva visuaalisuus, luontokuvasto, käsikirjoitusten erityislaatuisuus ja ihmisyyden perusteemojen kuvaaminen. Elokuvat pääsevät oikeuksiinsa ennen kaikkea valkokankaalta nähtynä, ja Elokuva-arkistoa täytyy kiittää mahdollisuudesta.
Julma maa (1973) on yksi kaikkein aikojen arvostetuimpia esikoisohjauksia, joka esitteli suurelle yleisölle sekä Martin Sheenin että Sissy Spacekin.Tarina on karu: nuoripari ajautuu yhteiskunnan ulkopuolelle. Miehestä näyttää siltä, että ainoa tapa varmistaa onnen jatkuminen edes jonkin aikaa on todistajien tappaminen. Harvassa elokuvassa kuvataan tappamista yhtä pelkistetysti, samaan aikaan karmeasti ja neutraalisti. Paljon myöhemmin Oliver Stone ja Quentin Tarantino käyttivät elokuvaa esikuvanaan omalle karmaisevalle Natural Born Killers –teokselleen. Molempia yhdistää Yhdysvaltojen yhteiskunnan rakenteisiin pesiytyneen väkivallan kritiikki.
Julma maa on hämmentävä teos, jota voi lähestyä myös eksistentiaalisena tutkielmana ihmisistä ääritilanteissa. Malickille tunnusomainen vahva musiikin käyttö on jo läsnä, samoin kuvauksen väkevyys. Preerialla vilahtelevat linnut ja eläimet, taivas on pilvistä kaunis, puiden oksat kylpevät valossa ja ihminen toilailee ohikiitävyydessään kaiken keskellä.
Onnellisten aika (1978) on kuvaukseltaan vielä voimakkaampi, eikä mitenkään sattumalta. Malick ja elokuvaajansa ylittivät budjetin ja kuvausaikataulut, koettelivat kaikkien hermoja, tekivät näennäisen satunnaisia valintoja ja panostivat päivässä ennen kaikkea auringonlaskun ajan kuvaamiseen. Taustatyönä he tutkivat maalaustaiteen klassikkoja, etenkin Vermeeriä ja Hopperia.
Lopputulos on elokuva, jota esimerkiksi kuuluisa kriitikko Roger Ebert pitää yhtenä kaikkien aikojen kauneimmista. Kohtalaisen yksinkertainen kolmiodraama-tarina kerrotaan pääasiassa kuvien kautta – ja millaisen kuvien! Väläyksen niistä saa esimerkiksi hakukoneen kautta. Elokuva tuhlailee parin sekunnin väläyksiin näkymiä, joita moni elokuvantekijä etsii vuosia.
Näitä kahta elokuvaa on joskus kutsuttu sisarteoksiksi: molemmat kuvaavat Yhdysvaltojen keskiosaa ja molemmissa on jollain tavalla kyse yhteiskunnan laidalla olemisesta. Molemmissa on myös rakkaustarina keskeisessä osassa; Onnellisten ajassa jopa Richard Gere selviää kohtalaisen hyvin roolistaan, ja Brooke Adams näyttelee kasvoillaan erittäin komeasti. (Mielenkiintoista olisi tietää, arvioisiko joku naiskatsoja näyttelijäsuoritukset toisin päin!) Lapsenomainen kertojaääni yhdistää myös elokuvia, ja tuo niihin sekä selityksiä että salaperäisyyttä.
Elokuvat ovat parhaimmillaan, kun ne saavat ajattelemaan, tarjoavat kauneutta ja viihdyttävät. Jälkimmäinen sana on vaikeasti määriteltävä, mutta jos elokuva tempaa mukaansa, on se onnistunut. Nähdään teattereissa.
torstai 22. syyskuuta 2011
Tree of Life
Missä sinä olit silloin kun minä laskin maan perustukset,
kun aamun tähdet riemuiten karkeloivat ja Jumalan pojat huusivat ääneen iloaan?
- Job 38: 4,7
Näillä Raamatunjakeilla alkaa Terence Malickin uusin elokuva, Tree of Life: pitkä ja hämmästyttävän kaunis kommentaari elämästä. Malick on ennenkin ollut tunnettu hitaista, lumoavista kuvista, joita esimerkiksi Veteen piirretty viiva (Thin Red Line) ja The New World ovat tarjoilleet. Luonto on keskeisessä osassa, mutta myös ihminen: kyse on yhteenkuuluvuudesta, keskellä olemisesta. Yksilö voi usein vain hämmästellä, sekä kauneutta että kauheutta.
En heti muista toista elokuvaa, johon olisi koottu yhtä paljon kauniita kuvia. Lasten maailma tavoitetaan kaikessa multaisessa käsinkosketeltavuudessaan ja leijuvassa unenomaisuudessaan. Ankara mutta hyvää tarkoittava isä on harvinaisen monisärmäinen hahmo, ja Brad Pitt tekee erinomaista työtä roolissaan; äiti (Jessica Chastain) on enemmän luonnonlapsi, samaan aikaan irrallinen ja kiinteästi yhteenkuuluva ympäristönsä kanssa. ”Pitäkää huolta toisistanne! Rakastakaa kaikkea, jokaista lehteä…”
Ei tämä kaikille eikä etenkään kaikkiin aikoihin varmasti uppoa. Elokuva vaatii mahdollisuuden keskittyä, ja riittävästi tilaa pääkopassa; mutta ennen kaikkea itselleen annetun luvan lähteä lentoon. Lapsenomaisin silmin katsottuna elämän ihmettely sekä mikroskooppisessa että universuminlaajuisessa mittakaavassa, solut ja ihmiset ja tulivuoret ja planeetat kaikki asettuvat kokemuksen soljuvaan virtaan. Preisnerin Lacrimosa jyrisee äidin surua menetyksestään, poika ui talosta ulos ja valo heijastuu taivaallisesti myös pilvenpiirtäjien seinästä Sean Pennin taustalla; kaikki asettuu elämän kokonaisuuden yhteyteen, ja unetkin ovat todellisuutta.
lauantai 12. maaliskuuta 2011
Tuhkakeskiviikko & Departed
Elokuvateatteri, mies astuu lavalle esittelemään elokuvaa – risti otsassaan.
On ehkä hivenen vaikea kuvitella, että Suomessa yliopiston elokuvateatterissa istuttaisiin tuhkaristit otsilla. Amerikassa siihen ei kiinnitetä kummempaa huomiota. Uskonto ja sen symbolit ovat vielä osa arjen kokemusmaailmaa.
Kuinka moni suomalainen on yleensä osallistunut tuhkakeskiviikon jumalanpalvelukseen, jossa paaston alkamisen merkiksi piirretään tuhkalla risti otsaan? Tuhka on katoavaisuuden merkki: risti viittaa kuolemaan ja kilvoitteluun, mutta ennen kaikkea ylösnousemukseen. Koko paastonajassa on koko ajan läsnä kaksi puolta: juhlan odotus ja jo tapahtunut juhla. Keskittyminen pyrkii palvelemaan ihmistä.
Suomalaisissa seurakunnissa ei yleensä pidetä tuhkakeskiviikkoa tärkeänä, eikä aina oikeasti paastoakaan. Ehkä sillä on yhteys siihen, että luterilaisina ei haluta tehdä asioista numeroa eikä korostaa omia tekoja – kuten kilvoittelua paaston aikana. Ja kuitenkin tuhkaristi on juuri sellaista aisteilla havaittavaa uskonnollista kokemusta ja elämistä, jollaista moni ihminen kaipaa.
Elokuva alkaa: ”En halua olla ympäristöni tuotos. Haluan, että ympäristöni on minun tuotokseni. Vuosia sitten meillä oli kirkko. Se on tapa sanoa, että meillä oli toisemme.” Ja Gimme Shelter jyrähtää käyntiin. Anna suojapaikka. ”War, children, it’s just a shot away.”
Martin Scorcesen elokuvissa on yleensä syvä pohjavire. Ihmisen pahuus ja unelmat roiskuvat valkokankaalla. Marty mietti nuorena, ryhtyäkö papiksi vai ohjaajaksi. Välillä hän yhdistää kutsumuksia.
The Departed on hyvä esimerkki elokuvasta, jonka syväviesti jää turhan usein huomaamatta. Taide on ikiaikaisesti tarjonnut mahdollisuuksia sekä viihteellisempiin että syvempiin tulkintoihin. Parhaissa taideteoksissa on taso, johon usein hienovaraiset merkit viittaavat. Kuten taulun tai elokuvan nimi.
”The Faithful Departed.” Uskossa poisnukkuneet. Mitä tarkoittaa, että elokuvan nimi on departed? Missä ja miten sama sana toistuu leffassa? Mikä on se asetelma, jonka elokuvan alku antaa koko tarinalle?
Alku löytyy Youtubesta: voit halutessasi katsoa sen tästä. Elokuvatarjonta on ollut korkeatasoista, mutta harvoin kohtaa näin hienoja leffan aloituksia. Pääpaha, todellakin melkoinen paholaisen vertauskuva, kertoo valinnasta. Nöyrtyäkö – vai ottaako itselleen. Nuori poika käy vielä kirkossa. Kunnes hänet houkutellaan, ostetaan. Mitkä ovat ensimmäiset sanat kaupankäynnin jälkeen?
”Sinun käsiisi, Herra, annamme palvelijasi sielun. Tämän maailman silmissä hän on nyt kuollut. Anna anteeksi ne kaikki synnit, jotka hän ihmisen heikkoudessa teki.”
Ja poika sanoo: ”Aamen.” Näiden sanojen ja koko kohtauksen merkitys avautuu vasta koko elokuvan myötä.
Piru puhuu: ”Kirkko haluaa päättää sun paikkas. Polvistu, seiso, polvistu, seiso – jos sä seuraat tuollaista juttua, en mä tiedä mitä voin tehdä sun hyväkses. Mies tekee oman kohtalonsa. Kukaan ei anna sitä sulle. Sä otat sen. Non-serviam.”
”James Joyce”, näppärä poika vastaa.
”Kun sä päätät todella olla joku, sä voit olla sitä. Ne ei kerro sulle tätä kirkossa. Kun mä olin sun ikäinen, ne sanoi että meistä voi tulla joko poliiseja tai rikollisia. Nykyään mä sanon: kun sä katsot ladattua asetta – mitä eroa sillä on?”
Valinta. Identiteetti. Isähahmot. Totteleminen tai omien halujen tavoittelu, yhdistelmänä. Mikä ajaa ihmistä pohjalla? Yhä kaipaus olla hyvä? Katsoa auringossa kimmeltävää kupolia, ja kaiken jälkeenkin unelmoida siitä, että olisi hyvä?
Departed. Kuolleet.
”Anna anteeksi ne kaikki synnit, jotka hän ihmisen heikkoudessa teki.”
On ehkä hivenen vaikea kuvitella, että Suomessa yliopiston elokuvateatterissa istuttaisiin tuhkaristit otsilla. Amerikassa siihen ei kiinnitetä kummempaa huomiota. Uskonto ja sen symbolit ovat vielä osa arjen kokemusmaailmaa.
Kuinka moni suomalainen on yleensä osallistunut tuhkakeskiviikon jumalanpalvelukseen, jossa paaston alkamisen merkiksi piirretään tuhkalla risti otsaan? Tuhka on katoavaisuuden merkki: risti viittaa kuolemaan ja kilvoitteluun, mutta ennen kaikkea ylösnousemukseen. Koko paastonajassa on koko ajan läsnä kaksi puolta: juhlan odotus ja jo tapahtunut juhla. Keskittyminen pyrkii palvelemaan ihmistä.
Suomalaisissa seurakunnissa ei yleensä pidetä tuhkakeskiviikkoa tärkeänä, eikä aina oikeasti paastoakaan. Ehkä sillä on yhteys siihen, että luterilaisina ei haluta tehdä asioista numeroa eikä korostaa omia tekoja – kuten kilvoittelua paaston aikana. Ja kuitenkin tuhkaristi on juuri sellaista aisteilla havaittavaa uskonnollista kokemusta ja elämistä, jollaista moni ihminen kaipaa.
Elokuva alkaa: ”En halua olla ympäristöni tuotos. Haluan, että ympäristöni on minun tuotokseni. Vuosia sitten meillä oli kirkko. Se on tapa sanoa, että meillä oli toisemme.” Ja Gimme Shelter jyrähtää käyntiin. Anna suojapaikka. ”War, children, it’s just a shot away.”
Martin Scorcesen elokuvissa on yleensä syvä pohjavire. Ihmisen pahuus ja unelmat roiskuvat valkokankaalla. Marty mietti nuorena, ryhtyäkö papiksi vai ohjaajaksi. Välillä hän yhdistää kutsumuksia.
The Departed on hyvä esimerkki elokuvasta, jonka syväviesti jää turhan usein huomaamatta. Taide on ikiaikaisesti tarjonnut mahdollisuuksia sekä viihteellisempiin että syvempiin tulkintoihin. Parhaissa taideteoksissa on taso, johon usein hienovaraiset merkit viittaavat. Kuten taulun tai elokuvan nimi.
”The Faithful Departed.” Uskossa poisnukkuneet. Mitä tarkoittaa, että elokuvan nimi on departed? Missä ja miten sama sana toistuu leffassa? Mikä on se asetelma, jonka elokuvan alku antaa koko tarinalle?
Alku löytyy Youtubesta: voit halutessasi katsoa sen tästä. Elokuvatarjonta on ollut korkeatasoista, mutta harvoin kohtaa näin hienoja leffan aloituksia. Pääpaha, todellakin melkoinen paholaisen vertauskuva, kertoo valinnasta. Nöyrtyäkö – vai ottaako itselleen. Nuori poika käy vielä kirkossa. Kunnes hänet houkutellaan, ostetaan. Mitkä ovat ensimmäiset sanat kaupankäynnin jälkeen?
”Sinun käsiisi, Herra, annamme palvelijasi sielun. Tämän maailman silmissä hän on nyt kuollut. Anna anteeksi ne kaikki synnit, jotka hän ihmisen heikkoudessa teki.”
Ja poika sanoo: ”Aamen.” Näiden sanojen ja koko kohtauksen merkitys avautuu vasta koko elokuvan myötä.
Piru puhuu: ”Kirkko haluaa päättää sun paikkas. Polvistu, seiso, polvistu, seiso – jos sä seuraat tuollaista juttua, en mä tiedä mitä voin tehdä sun hyväkses. Mies tekee oman kohtalonsa. Kukaan ei anna sitä sulle. Sä otat sen. Non-serviam.”
”James Joyce”, näppärä poika vastaa.
”Kun sä päätät todella olla joku, sä voit olla sitä. Ne ei kerro sulle tätä kirkossa. Kun mä olin sun ikäinen, ne sanoi että meistä voi tulla joko poliiseja tai rikollisia. Nykyään mä sanon: kun sä katsot ladattua asetta – mitä eroa sillä on?”
Valinta. Identiteetti. Isähahmot. Totteleminen tai omien halujen tavoittelu, yhdistelmänä. Mikä ajaa ihmistä pohjalla? Yhä kaipaus olla hyvä? Katsoa auringossa kimmeltävää kupolia, ja kaiken jälkeenkin unelmoida siitä, että olisi hyvä?
Departed. Kuolleet.
”Anna anteeksi ne kaikki synnit, jotka hän ihmisen heikkoudessa teki.”
perjantai 25. helmikuuta 2011
Eläviä kuvia
DocFilms, kausikortti, iltojen ilo. Elokuva-arkiston ja kaupallisen teatterin välimuoto, laatua painottaen. Luulen, että yksi talven Chicago-muistoista liittyy siihen tunnelmaan, kun astuu hyvän elokuvan jälkeen kirkastuneena ulos holvikäytävään ja katselee Rockefeller-kappelia iltavalaistuksessa.
Poimintoja, hedelmiä tarjolle.
White Material (Claire Denis, 2009). Vaikuttavimpia pahuuden ja sekasorron kuvauksia. Ei kuvallisesti herkkähermoisille. Isabelle Huppert on jälleen hämmästyttävä; tällä kertaa afrikkalaisen kahviplantaasin omistajattarena, joka yrittää saada sadon pelastettua sisällissodan kaaoksen keskeltä. Hyvän ja pahan rajat kulkevat jossain hämärissä, aika kiertyy, lapsisotilaiden nousu ja tuho raastaa, Tindersticksin valtaava musiikki häilyy kaiken yllä. Eräänlainen Pimeyden sydän.
Viattomuuden aika (1993). Keskiviikkojen Scorsese-sarjan tuntemattomampi helmi. Nyansseja, sävyjä, valoja ja varjoja. Daniel Day-Lewis, Michelle Pfeiffer ja Winona Ryder ovat jokainen kerta kaikkiaan erinomaisia, mutta Day-Lewis kerrassaan hämmästyttävä. Kuvauksellisesti ja ohjaajan näkemyksen kannalta mestarillinen työ: seuraa esimerkiksi kukkien käyttöä.
Etienne! (Jeff Mizushima, 2009). Road movie polkupyöräillen hamsterin kanssa? Kuvamateriaali näyttää 1980-luvulta, vaikka on uutta? Hämmentävä pätkä. Outoutta, koskettavia henkilöhahmoja, mainiota indiemusaa ja tien päällä olemisen elämänmakuista tunnelmaa.
Four Lions (2010). Komedia lontoolaisista muslimiterroristeista? Hauskaa? Kyllä, hämmästyttävää. Erittäin rohkea elokuva, joka onnistuu sekä hyvin vakavien ajatusten herättämisessä että melkoisten naurujen antamisessa. Lopputekstien aikana ainut vakava särö, muuten tarkkaan harkittua. Monin tavoin tärkeä elokuva, josta saisi melkoisia keskustelupiirejä. Esimerkiksi terroristin pikkupojasta, joka kasvatetaan perheen elämäntapaan.
Poimintoja, hedelmiä tarjolle.
White Material (Claire Denis, 2009). Vaikuttavimpia pahuuden ja sekasorron kuvauksia. Ei kuvallisesti herkkähermoisille. Isabelle Huppert on jälleen hämmästyttävä; tällä kertaa afrikkalaisen kahviplantaasin omistajattarena, joka yrittää saada sadon pelastettua sisällissodan kaaoksen keskeltä. Hyvän ja pahan rajat kulkevat jossain hämärissä, aika kiertyy, lapsisotilaiden nousu ja tuho raastaa, Tindersticksin valtaava musiikki häilyy kaiken yllä. Eräänlainen Pimeyden sydän.
Viattomuuden aika (1993). Keskiviikkojen Scorsese-sarjan tuntemattomampi helmi. Nyansseja, sävyjä, valoja ja varjoja. Daniel Day-Lewis, Michelle Pfeiffer ja Winona Ryder ovat jokainen kerta kaikkiaan erinomaisia, mutta Day-Lewis kerrassaan hämmästyttävä. Kuvauksellisesti ja ohjaajan näkemyksen kannalta mestarillinen työ: seuraa esimerkiksi kukkien käyttöä.
Etienne! (Jeff Mizushima, 2009). Road movie polkupyöräillen hamsterin kanssa? Kuvamateriaali näyttää 1980-luvulta, vaikka on uutta? Hämmentävä pätkä. Outoutta, koskettavia henkilöhahmoja, mainiota indiemusaa ja tien päällä olemisen elämänmakuista tunnelmaa.
Four Lions (2010). Komedia lontoolaisista muslimiterroristeista? Hauskaa? Kyllä, hämmästyttävää. Erittäin rohkea elokuva, joka onnistuu sekä hyvin vakavien ajatusten herättämisessä että melkoisten naurujen antamisessa. Lopputekstien aikana ainut vakava särö, muuten tarkkaan harkittua. Monin tavoin tärkeä elokuva, josta saisi melkoisia keskustelupiirejä. Esimerkiksi terroristin pikkupojasta, joka kasvatetaan perheen elämäntapaan.
tiistai 4. tammikuuta 2011
Vuodesta 2010
.
Vuodenvaihde on hyvää aikaa katsoa hetkeksi taaksepäin. Mitä kulunut vuosi toi tullessaan? Mitä toivoin siltä? Mitä tapahtui?
Ihmiselle tekee hyvää pysähtyä ajan kulumisen edessä – hetkeksi, ja sitten jatkaa elävää matkaansa.
Muistelun myötä palautuu mieleen, kuinka monenlaisia asioita onkaan tapahtunut. Kaikki lyhyet ja pidemmät reissut, työt ja tehtävät, osittaiset onnistumiset ja epäonnistumiset; ja kaiken yllä tietty suloinen sallimus. Näin itse koen.
En käy henkilökohtaisia muistoja tarkemmin erittelemään: niiden sijaan on yhteisesti helpompi puhua taiteen kautta, laajasti ymmärrettynä. Opintovapaalle jäämisen yksi hyvä seuraus on ollut hivenen kasvanut taiteen parissa oleskelu. Epäsäännöllisten työaikojen seassa on haaste pysyä hereillä, liikkeessä, nauttia laadusta.
Vuoden televisiosarjoista eniten on jäänyt mieleen John Adams, josta blogissakin kirjoitin. (Eipä sinänsä, että kovin montaa sarjaa olisinkaan seurannut…) Sarjan hienous on pitkän linjan ihmiskuvauksessa: yksilön ja yhteisön yhteiskäsittelyssä. Kutsumuksen, perhe-elämän, vaikeuksien, kuolevaisuuden käsittelyssä – perustavimpien asioiden.
”Iloitkaa aina Herrassa! Miksen tajunnut tätä aikaisemmin?” sanoo vanha Adams pellolla, maata käsissään. Adamsin ja Jeffersonin vanha ystävyys nivoutuu yhteen koko maallisen elämän käsittelyn kanssa.
Elokuvista voisi kirjoittaa pitkään; niin monta hienoa klassikkoa on saanut vuoden aikana katsoa. Chaplinin Kultakuume elävän orkesterin säestämänä Lahden Sibeliustalossa; Metropoliksen hämmentävän hieno yhteiskunta- ja ihmiskuvaus; Citizen Kanen koskettava nousu ja tuho.
Kaikista suurimman vaikutuksen tekivät kuitenkin Andrei Tarkovskin Peili ja Andrei Rublev, jotka totisesti vaativatkin aikaa ja energiaa sulaakseen. On hämmentävää huomata, että elokuvan voi tehdä kuten runon; ja silti lopputulos voi olla erittäin koskettava ja syvällinen. Joskus mietin, onko uskonnollinen puhekin usein turhan järkipitoista: onko kaiken pakko olla ”ymmärrettävää” hetiselvyyden merkityksessä? Eivätkö syvällisimmät asiat ole juuri sellaisia, jotka avautuvat vähitellen, eivätkä ole koskaan aivan tiukasti määriteltävissä?
Wim Wendersin Paris, Texas oli myös hämmentävän hieno. Pyhäinpäivänä katsoin vuosikymmenen tauon jälkeen Berliinin taivaan alla; Wenders omaa hiljaisuuden kertovan taidon. Uudemmista elokuvista Menetetty maa oli oudon mieliinpainuva.
Kirjojen saralla olen määrällisesti eniten nauttinut Joseph Sittlerin erittäin korkeatasoisista teksteistä. On etuoikeus tehdä väitöskirjaa teksteistä ja puheista, jotka on valmisteltu kaunokirjallisesti.
Toinen perusjärkäle vuoden tekstinautinnoissa on ollut Karamazovin veljesten loppuunsaattaminen. Tammikuu, Kittilän kaamos ja Mitjan syvenevä syöksykierre; lokakuu ja murha; marraskuu ja oikeudenkäynti. Kaikista suurin taide sisältää sekä kauneuden että pahuuden ymmärryksen, ja sitä Dostojevski tosiaan edustaa.
Varhaisten aamujen (jotka eivät niin hirvittävän varhaisia tietysti ole olleet) herättäjinä toimineet Gibranin Profeetta ja Saint-Exuperyn ajatuskokoelma ovat palvelleet ansiokkaasti. Pikku Prinssistä tunnetun Exuperyn Yölento on todella hieno kirja. Kustantaja mainostaa pokkaria seikkailukertomuksena, mikä on vain osatotuus. Alkuperäisnimi Terre des Hommes kertoo enemmän: kyse on ihmisten maan kuvauksesta, ihmisestä luonnon keskellä. Aforismitasoista, upeaa tekstiä.
Eeva-Liisa Manner ja Lauri Viita päätyivät alkukohdaksi suomalaiseen runouteen perehtymiseen – tielle, joka on kovin alussa. Molemmissa on hyvin syvää uskonnollista virettä, laajasti nähtynä.
Olennainen maininta kuuluu kaikelle huumoripitoiselle, joka on virkeyttänyt päiviä; Fingerporille, Flight of the Conchordsille, Hotakaiselle, Wes Andersonille.
Kuinkahan pitkälle kukaan jaksaa lukea tällaista katsausta? Onnittelut sinulle, joka vielä olet mukana. Laadussa, hyvässä taiteessa on se ominaispiirre, että sitä haluaisi jakaa muiden kanssa; toivottavasti joku saa jonkun vinkin tästäkin – ja kertoo minulle omansa.
Jälleen on yksi vuosi enemmän – ja vähemmän. Aika vierii vääjäämättömästi. Muistakaamme nauttia – ja pitää huolta. Kiitos tämän vuoden lukijoille!
Vuodenvaihde on hyvää aikaa katsoa hetkeksi taaksepäin. Mitä kulunut vuosi toi tullessaan? Mitä toivoin siltä? Mitä tapahtui?
Ihmiselle tekee hyvää pysähtyä ajan kulumisen edessä – hetkeksi, ja sitten jatkaa elävää matkaansa.
Muistelun myötä palautuu mieleen, kuinka monenlaisia asioita onkaan tapahtunut. Kaikki lyhyet ja pidemmät reissut, työt ja tehtävät, osittaiset onnistumiset ja epäonnistumiset; ja kaiken yllä tietty suloinen sallimus. Näin itse koen.
En käy henkilökohtaisia muistoja tarkemmin erittelemään: niiden sijaan on yhteisesti helpompi puhua taiteen kautta, laajasti ymmärrettynä. Opintovapaalle jäämisen yksi hyvä seuraus on ollut hivenen kasvanut taiteen parissa oleskelu. Epäsäännöllisten työaikojen seassa on haaste pysyä hereillä, liikkeessä, nauttia laadusta.
Vuoden televisiosarjoista eniten on jäänyt mieleen John Adams, josta blogissakin kirjoitin. (Eipä sinänsä, että kovin montaa sarjaa olisinkaan seurannut…) Sarjan hienous on pitkän linjan ihmiskuvauksessa: yksilön ja yhteisön yhteiskäsittelyssä. Kutsumuksen, perhe-elämän, vaikeuksien, kuolevaisuuden käsittelyssä – perustavimpien asioiden.
”Iloitkaa aina Herrassa! Miksen tajunnut tätä aikaisemmin?” sanoo vanha Adams pellolla, maata käsissään. Adamsin ja Jeffersonin vanha ystävyys nivoutuu yhteen koko maallisen elämän käsittelyn kanssa.
Elokuvista voisi kirjoittaa pitkään; niin monta hienoa klassikkoa on saanut vuoden aikana katsoa. Chaplinin Kultakuume elävän orkesterin säestämänä Lahden Sibeliustalossa; Metropoliksen hämmentävän hieno yhteiskunta- ja ihmiskuvaus; Citizen Kanen koskettava nousu ja tuho.
Kaikista suurimman vaikutuksen tekivät kuitenkin Andrei Tarkovskin Peili ja Andrei Rublev, jotka totisesti vaativatkin aikaa ja energiaa sulaakseen. On hämmentävää huomata, että elokuvan voi tehdä kuten runon; ja silti lopputulos voi olla erittäin koskettava ja syvällinen. Joskus mietin, onko uskonnollinen puhekin usein turhan järkipitoista: onko kaiken pakko olla ”ymmärrettävää” hetiselvyyden merkityksessä? Eivätkö syvällisimmät asiat ole juuri sellaisia, jotka avautuvat vähitellen, eivätkä ole koskaan aivan tiukasti määriteltävissä?
Wim Wendersin Paris, Texas oli myös hämmentävän hieno. Pyhäinpäivänä katsoin vuosikymmenen tauon jälkeen Berliinin taivaan alla; Wenders omaa hiljaisuuden kertovan taidon. Uudemmista elokuvista Menetetty maa oli oudon mieliinpainuva.
Kirjojen saralla olen määrällisesti eniten nauttinut Joseph Sittlerin erittäin korkeatasoisista teksteistä. On etuoikeus tehdä väitöskirjaa teksteistä ja puheista, jotka on valmisteltu kaunokirjallisesti.
Toinen perusjärkäle vuoden tekstinautinnoissa on ollut Karamazovin veljesten loppuunsaattaminen. Tammikuu, Kittilän kaamos ja Mitjan syvenevä syöksykierre; lokakuu ja murha; marraskuu ja oikeudenkäynti. Kaikista suurin taide sisältää sekä kauneuden että pahuuden ymmärryksen, ja sitä Dostojevski tosiaan edustaa.
Varhaisten aamujen (jotka eivät niin hirvittävän varhaisia tietysti ole olleet) herättäjinä toimineet Gibranin Profeetta ja Saint-Exuperyn ajatuskokoelma ovat palvelleet ansiokkaasti. Pikku Prinssistä tunnetun Exuperyn Yölento on todella hieno kirja. Kustantaja mainostaa pokkaria seikkailukertomuksena, mikä on vain osatotuus. Alkuperäisnimi Terre des Hommes kertoo enemmän: kyse on ihmisten maan kuvauksesta, ihmisestä luonnon keskellä. Aforismitasoista, upeaa tekstiä.
Eeva-Liisa Manner ja Lauri Viita päätyivät alkukohdaksi suomalaiseen runouteen perehtymiseen – tielle, joka on kovin alussa. Molemmissa on hyvin syvää uskonnollista virettä, laajasti nähtynä.
Olennainen maininta kuuluu kaikelle huumoripitoiselle, joka on virkeyttänyt päiviä; Fingerporille, Flight of the Conchordsille, Hotakaiselle, Wes Andersonille.
Kuinkahan pitkälle kukaan jaksaa lukea tällaista katsausta? Onnittelut sinulle, joka vielä olet mukana. Laadussa, hyvässä taiteessa on se ominaispiirre, että sitä haluaisi jakaa muiden kanssa; toivottavasti joku saa jonkun vinkin tästäkin – ja kertoo minulle omansa.
Jälleen on yksi vuosi enemmän – ja vähemmän. Aika vierii vääjäämättömästi. Muistakaamme nauttia – ja pitää huolta. Kiitos tämän vuoden lukijoille!
keskiviikko 13. lokakuuta 2010
Kuudes ystävä
Keltaiset puut, tuuli ja sininen taivas: en voi välttyä siltä, että Sibeliuksen kuudes sinfonia tuo alkusävelillään mieleen syksyn.
Muodon ja sisällön suhde on aika monimutkainen juttu. Missä kulkee raja siitä, mikä on sisältöä ja mikä muotoa?
Erityisesti musiikissa tämä käy selvästi ilmi. On olemassa sisältöä, tietty melodia. Mutta muoto, soitinkokoonpanot ja tempo ja sovitus, vaikuttaa olennaisesti.
Tiedän, etten ole ainoa, jolle kuudes sinfonia tuo samat mielleyhtymät. Mutta tiedän, että myös monia, monia muita mahdollisia on. Herättääkö musiikin tietty sisältö ja muoto tiettyjä yleisesti havaittavia mielikuvia – sisältöjä?
Tunnettua on, että Sibelius näki sävelten ja värien yhteyksiä, kuvitti näköhavaintoja (tai oikeastaan kokonaisvaltaisia aistihavaintoja) musiikiksi. Elokuva hallitsee enemmän vastaanottajan aisteja: mutta onko musiikin ja elokuvan ero sittenkään niin suuri?
Olen vähitellen, silloin kun energiaa riittää, tutustunut herra Jannen sinfonioihin. Pikkuhiljaa, kun niiden kanssa viettää aikaa, niistä tulee ystäviä. Muutaman jo tunnen; muutamaa vielä en. Sangen antoisia tuttavuuksia, matkakumppaneita. Sinfonia Lahti on hyvä esittelijä, Spotifystakin löytyvä.
Muodon ja sisällön suhde on aika monimutkainen juttu. Missä kulkee raja siitä, mikä on sisältöä ja mikä muotoa?
Erityisesti musiikissa tämä käy selvästi ilmi. On olemassa sisältöä, tietty melodia. Mutta muoto, soitinkokoonpanot ja tempo ja sovitus, vaikuttaa olennaisesti.
Tiedän, etten ole ainoa, jolle kuudes sinfonia tuo samat mielleyhtymät. Mutta tiedän, että myös monia, monia muita mahdollisia on. Herättääkö musiikin tietty sisältö ja muoto tiettyjä yleisesti havaittavia mielikuvia – sisältöjä?
Tunnettua on, että Sibelius näki sävelten ja värien yhteyksiä, kuvitti näköhavaintoja (tai oikeastaan kokonaisvaltaisia aistihavaintoja) musiikiksi. Elokuva hallitsee enemmän vastaanottajan aisteja: mutta onko musiikin ja elokuvan ero sittenkään niin suuri?
Olen vähitellen, silloin kun energiaa riittää, tutustunut herra Jannen sinfonioihin. Pikkuhiljaa, kun niiden kanssa viettää aikaa, niistä tulee ystäviä. Muutaman jo tunnen; muutamaa vielä en. Sangen antoisia tuttavuuksia, matkakumppaneita. Sinfonia Lahti on hyvä esittelijä, Spotifystakin löytyvä.
maanantai 6. syyskuuta 2010
Vesku
Onko Veskun maailma todellinen?
Inceptionin jälkeen vähän erilaista elokuvaa. Veskua pidetään laajalti ottaen yleisnerona. Toisaalta eräs ystäväni on sangen ärsyyntynyt siitä, että oikeastaan Vesku on kohonnut kaiken arvostelun yläpuolelle: ”Se on niin monilahjakas, että!” Suomen Kuvalehden leffa-arvostelu varmaan nostaisi ystäväni verenpainetta kohtauslukemia kohti.
Lienee tosiasia, että kyseessä on hyvin harvinainen yksilö. Jotkut ovat lahjakkaita kaikessa, mihin ryhtyvät. Mutta lahjakkuudella on kova hinta.
Joskus pienenä sitä ajatteli jotenkin tyhmän naiivisti, että juopot juovat lahjattomuuttaan. Sittemmin on havainnut yhä selvemmin sen, kuinka nimenomaan lahjakkaat ja herkät ihmiset ovat hyvin alttiita päihderiippuvuuksille. Jotta kestäisivät… (mitä?)
Mutta mitä ajattelette elokuvassa kerrotuista yliluonnollisista kokemuksista? Ne ovat tiukka paikka nykyihmiselle. Eihän nyt maailmassa voi olla sellaista, mitä järki ei selitä! Kyseessä täytyy olla jotenkin muuten selitettävissä oleva asia. Viimeistään harha, jos ei muuta.
Elämän laita-alueilla törmää niin usein ilmiöihin, joita yliluonnollisiksi kutsutaan, että niitä ei aina kutsu enää samalla sanalla. Mutta mitä sinä ajattelet? Ovatko Veskun kommentit yleisneron viimeinen horjahdus kuvittelemaan liikoja? Vai onko kyseessä harvinaisen rehellinen tunnustus sellaisista tunnoista, joista tietää saavansa hyvin monelta kahjon leiman? Ja entä ilmiöt itse – ovatko ne vain aivojen tuotetta?
Inceptionin jälkeen vähän erilaista elokuvaa. Veskua pidetään laajalti ottaen yleisnerona. Toisaalta eräs ystäväni on sangen ärsyyntynyt siitä, että oikeastaan Vesku on kohonnut kaiken arvostelun yläpuolelle: ”Se on niin monilahjakas, että!” Suomen Kuvalehden leffa-arvostelu varmaan nostaisi ystäväni verenpainetta kohtauslukemia kohti.
Lienee tosiasia, että kyseessä on hyvin harvinainen yksilö. Jotkut ovat lahjakkaita kaikessa, mihin ryhtyvät. Mutta lahjakkuudella on kova hinta.
Joskus pienenä sitä ajatteli jotenkin tyhmän naiivisti, että juopot juovat lahjattomuuttaan. Sittemmin on havainnut yhä selvemmin sen, kuinka nimenomaan lahjakkaat ja herkät ihmiset ovat hyvin alttiita päihderiippuvuuksille. Jotta kestäisivät… (mitä?)
Mutta mitä ajattelette elokuvassa kerrotuista yliluonnollisista kokemuksista? Ne ovat tiukka paikka nykyihmiselle. Eihän nyt maailmassa voi olla sellaista, mitä järki ei selitä! Kyseessä täytyy olla jotenkin muuten selitettävissä oleva asia. Viimeistään harha, jos ei muuta.
Elämän laita-alueilla törmää niin usein ilmiöihin, joita yliluonnollisiksi kutsutaan, että niitä ei aina kutsu enää samalla sanalla. Mutta mitä sinä ajattelet? Ovatko Veskun kommentit yleisneron viimeinen horjahdus kuvittelemaan liikoja? Vai onko kyseessä harvinaisen rehellinen tunnustus sellaisista tunnoista, joista tietää saavansa hyvin monelta kahjon leiman? Ja entä ilmiöt itse – ovatko ne vain aivojen tuotetta?
tiistai 31. elokuuta 2010
Inception
Onko maailmasi todellinen?
Tähän voisi tiivistää Christopher Nolanin uuden elokuvan. Nolan teki sen taas: haastava, mahtava käsikirjoitus, joka kiehtoo mieltä pitkään leffan jälkeenkin (vrt. Memento, Prestige).
Mielestä on kyse, tajunnasta ja unista, aivokapasiteetista josta tunnetusti käytämme tietoisesti vain pienen osan. Samalla päästään ontologisiin, olemassaoloon liittyviin kysymyksiin. Mistä tiedämme, että tämä maailma, jonka aistimme havaitsevat, on se todellisin?
Elokuva on mielenkiintoinen soppa toimintajaksoja (huimasti kuvattuja) ja aivojumppaa. Näitä juonenkäänteitä ei kannata yrittää selittää puhelimessa kaverille. Toimintaosuudet ovat kahtalaisia: yhtäältä ihan tosissaan tehtyjä, toisaalta yliampuvuudessaan jopa lajityyppiä samalla ironisoivia. Tällaistako on alitajunnassamme? Karu tosiasia lienee, että ilman toimintajaksoja elokuva myisi huomattavasti vähemmän.
Elokuvien tarkoitus on viihdyttää – mutta viihde ei ole koskaan vain viihdettä. Se sisältää aina enemmän; ja sitä parempi, mitä älykkäämpiä käsikirjoituksia kuvattavaksi asti päätyy. Parhaimmillaan elokuva herättää, saa virkeäksi, ajaa pohtimaan omaa elämäänsä. Pyöriikö hyrrä?
Tähän voisi tiivistää Christopher Nolanin uuden elokuvan. Nolan teki sen taas: haastava, mahtava käsikirjoitus, joka kiehtoo mieltä pitkään leffan jälkeenkin (vrt. Memento, Prestige).
Mielestä on kyse, tajunnasta ja unista, aivokapasiteetista josta tunnetusti käytämme tietoisesti vain pienen osan. Samalla päästään ontologisiin, olemassaoloon liittyviin kysymyksiin. Mistä tiedämme, että tämä maailma, jonka aistimme havaitsevat, on se todellisin?
Elokuva on mielenkiintoinen soppa toimintajaksoja (huimasti kuvattuja) ja aivojumppaa. Näitä juonenkäänteitä ei kannata yrittää selittää puhelimessa kaverille. Toimintaosuudet ovat kahtalaisia: yhtäältä ihan tosissaan tehtyjä, toisaalta yliampuvuudessaan jopa lajityyppiä samalla ironisoivia. Tällaistako on alitajunnassamme? Karu tosiasia lienee, että ilman toimintajaksoja elokuva myisi huomattavasti vähemmän.
Elokuvien tarkoitus on viihdyttää – mutta viihde ei ole koskaan vain viihdettä. Se sisältää aina enemmän; ja sitä parempi, mitä älykkäämpiä käsikirjoituksia kuvattavaksi asti päätyy. Parhaimmillaan elokuva herättää, saa virkeäksi, ajaa pohtimaan omaa elämäänsä. Pyöriikö hyrrä?
maanantai 10. toukokuuta 2010
Kurosawa ja Macbeth
Ihminen on sama idässä ja lännessä.
Kurosawan upeat elokuvat, joita Yle Teema ansiokkaasti näyttää, osoittavat tätä. Sain vihdoin ja viimein katsottua Seitsemän samuraita: melkoinen matka, mutta erittäin kannattava. Joskus elokuvissa pitkä kesto johtuu kyvyttömyydestä leikata - ja joskus pitkä kesto on tie paljon syvempään lopputulokseen.
Mutta samuraista lisää joskus myöhemmin – nyt on pinnalla Seittien linna, Kurosawan Macbeth-filmatisointi. Loppukohtaus on mieletön: uho ja tuho, kunnianhimon tien kauhistuttava päätepiste. (Kurosawan elokuvien kohdalla paitsi näkemys, myös kuvaustekniikka hämmästyttää. Seittien linnan nuolten myrsky – kohtauksen tekeminen tuon ajan elokuvatekniikalla on melkoinen saavutus. Kuvakulmien nerokkuus on vielä asia erikseen.)
Macbeth on niin syvä matka, ettei sitä unohda, jos todella taivaltaa sitä. Teksti vie ikävän lähelle ihmistä, vaikkei itse mikään sankari tai valtias olisikaan. Macbeth (tai samuraivaltias Seittien linnassa) on helppo leimata pahaksi, epäonnistujaksi – ja näitä molempia laatuja hänessä onkin. Mutta ei pelkästään, ja tässä on se ikävä tosiasia joka tuo hänet lähelle meitä jokaista. Macbethillä on yhä omatunto. Se melkein estää häntä tekemästä kauheuksia, ja se piinaa häntä jo heti tekojen jälkeen. ”Macbeth on murhannut unen!” – kohta on järisyttävä.
Askel pahuuden puolelle on lähellä, liian lähellä – ja Macbeth ottaa sen, vaimonsa houkuttelemana, vaimon, jota riivaa jokin syvä katkeruus menneisyydestä (kenties lapsiin liittyvä). Syvässä pahuuden ja ennen kaikkea ihmisyyden kuvauksessa, Pimeyden sydän-kirjassa (ja samalla Ilmestyskirja. Nyt! – elokuvassa), päähenkilö matkaa yhä lähemmäs juuri tätä rajaa. Poikkeusyksilöillä on poikkeuksellinen houkutus astua lopullisesti tuon rajan yli. Henkilö kuvaa:
”Hän oli tosin astunut tuon viimeisenkin askelen, oli astunut partaan yli, kun taas minun oli sallittu vetää empivä jalkani takaisin. Ja siinä koko ero ehkä onkin; kukaties kaikki viisaus, kaikki totuus, kaikki vilpittömyys tiivistyy siihen häipyvän lyhyeen hetkeen, jona astumme kynnyksen yli näkymättömään.”
(Joseph Conrad, Pimeyden sydän, suom. Kristiina Kivivuori)
tiistai 22. joulukuuta 2009
The Road - soundtrack
Tie - ääniraita.
Nick Cave ja Warren Ellis tekevät hämmästyttävän hienoa elokuvamusiikkia. The Assassination of Jesse James - leffaan tehty äänimaailma oli kesän ehdottomia löytöjä. Huikean kauniita jousi- ja pianosovituksia, yksinkertaisia mutta tarkasti piirtäviä melodioita, hyvin vahvaa tunnelmaa.
Myspacen kautta on löytynyt yksittäisiä muitakin miesten kappaleita: esim. Song for Mary on mainio. Ja Proposition-leffasta löytyy myös, mutta nyt on juuri julkaisussa soundtrack uuteen The Road-elokuvaan.
Ja onpa hieno. En viitsi nyt enempää ylistää, ettei mene överiksi, mutta sangen vahvoja tunteita musiikki onnistuu välittämään. Spotifysta on paljon iloa.
Miksihän juuri elokuvamusiikki onnistuu usein herättämään niin paljon? Vaikkei edes itse elokuvaa olisi nähnyt, kuten tässä tapauksessa. Ehkä syy on pelkistämisen pakossa: aikaa ei ole paljon, tunnelma on luotava lyhyiden kappaleiden kautta. Ja vahvasti.
-*-
Elokuva on matka: samoin äänimaisema. Tie.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)