Onko maailmasi todellinen?
Tähän voisi tiivistää Christopher Nolanin uuden elokuvan. Nolan teki sen taas: haastava, mahtava käsikirjoitus, joka kiehtoo mieltä pitkään leffan jälkeenkin (vrt. Memento, Prestige).
Mielestä on kyse, tajunnasta ja unista, aivokapasiteetista josta tunnetusti käytämme tietoisesti vain pienen osan. Samalla päästään ontologisiin, olemassaoloon liittyviin kysymyksiin. Mistä tiedämme, että tämä maailma, jonka aistimme havaitsevat, on se todellisin?
Elokuva on mielenkiintoinen soppa toimintajaksoja (huimasti kuvattuja) ja aivojumppaa. Näitä juonenkäänteitä ei kannata yrittää selittää puhelimessa kaverille. Toimintaosuudet ovat kahtalaisia: yhtäältä ihan tosissaan tehtyjä, toisaalta yliampuvuudessaan jopa lajityyppiä samalla ironisoivia. Tällaistako on alitajunnassamme? Karu tosiasia lienee, että ilman toimintajaksoja elokuva myisi huomattavasti vähemmän.
Elokuvien tarkoitus on viihdyttää – mutta viihde ei ole koskaan vain viihdettä. Se sisältää aina enemmän; ja sitä parempi, mitä älykkäämpiä käsikirjoituksia kuvattavaksi asti päätyy. Parhaimmillaan elokuva herättää, saa virkeäksi, ajaa pohtimaan omaa elämäänsä. Pyöriikö hyrrä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti