Kevään riemu ja G.M. Hopkins

Kevättä ei mikään kauniimpaa –
kun putkahtaen kiertyy ruoho rehevänä esiin…

Yksi parhaita kevätrunoilijoita minulle on irlantilainen Gerard Manley Hopkins (1844–1889). Hän on Suomessa kohtalaisen vähän tunnettu, mutta monien runoilijoiden arvostama; esimerkiksi Kirsi Kunnas on suomentanutkin muutaman hänen runoistaan (kuten lainauksen yllä). Se vaatiikin kunnasmaista taitoa: Hopkins leikittelee sanoilla sellaisella tavalla, jonka kääntäminen on toisinaan mahdotonta. Ainoa vaihtoehto on luoda itse uutta, samassa sävellajissa.

Hopkinsin kevätruno ”Spring” on malliesimerkki hänen runotaiteestaan: sanat soljuvat hämmästyttävän soinnukkaasti, mutta tyylittely ei ole itsetarkoituksellista, vaan muoto ja sisältö palvelevat aina toisiaan. Suomenkieliselle lukijalle runo tarjoaa haasteen, sanoja on maisteltava ja ehkä sanakirjaakin käytettävä. Mutta ensilukeminen kannattaa tehdä sydämen korvin.

Nothing is so beautiful as Spring –         
   When weeds, in wheels, shoot long and lovely and lush;         
   Thrush’s eggs look little low heavens, and thrush         
Through the echoing timber does so rinse and wring         
The ear, it strikes like lightnings to hear him sing;
   The glassy peartree leaves and blooms, they brush         
   The descending blue; that blue is all in a rush         
With richness; the racing lambs too have fair their fling.         

What is all this juice and all this joy?         
   A strain of the earth’s sweet being in the beginning
In Eden garden. – Have, get, before it cloy,         
   Before it cloud, Christ, lord, and sour with sinning,         
Innocent mind and Mayday in girl and boy,         
   Most, O maid’s child, thy choice and worthy the winning.

Hopkins oli jesuiittapappi, joka kirjoitti kuulemma salaa itseltäänkin. Kun runot aikanaan löydettiin, ne olivat sensaatio. Hopkins uudisti runotaidetta, mutta oli ainutlaatuinen myös luonnon ja kristinuskon yhdistäjänä. Itse tutustuin häneen Joseph Sittlerin kautta. Sittler liitti Hopkinsin runot ekoteologiaan, mikä oli vähintään kohtuullista, sillä 1800-luvun runoilija oli itse yksi varhaisista kristillisistä luonnonsuojelun puolestapuhujista (ks. esim. Binsey Poplars -runo).

Hopkinsin uskonkäsitys, eli samalla elämänkäsitys, on samansuuntainen kuin omani: elämän perustavimmat asiat ovat samalla syvimpiä uskonnollisia asioita. Kevään riemu on Hopkinsille itseisarvoisen hienoa, mutta samalla se todistaa hänelle Jumalan voimasta (vrt. kotoinen Suvivirsi). Toinen Hopkinsin kevätruno, The May Magnificat, liittää yhteen kevään elämänvoiman ja katolisen Maria-uskon, mutta se on jo toisen kirjoituksen aihe.

Kevättä ei mikään kauniimpaa –
kun putkahtaen kiertyy ruoho rehevänä esiin… 
Se meille muistuttaapi 
hyvyyttäs, Jumala,
ihmeitäs julistaapi
se vuosi vuodelta. 

Fern Hill

Porttikäytävä tuoksuu tutulta, raput narisevat muistia virkistäen ja ovi vingahtaa auki kuten ennenkin. Puolentoista vuoden jälkeen paluu asuntoon, jossa vietti monta kuukautta, on kiinnostava kokemus: uuden ja vanhan outo sekoitus.

Keittiön sekalainen astiakokoelma on yhä sama, kahvinkeittimestä puuttuu vain yksi osa enemmän. Huonekalujen hullunkurinen perhe kokoontuu yhä yhteen. Olohuoneen perällä on tuttu tumma kirjahylly ja sen tyhjillä hyllyillä tutut pari kirjaa – mukaan lukien kanneton runokokoelma ja sen sisällä Dylan Thomasin Fern Hill -runo.

Now as I was young and easy under the apple boughs
About the lilting house and happy as the grass was green,
     The night above the dingle starry,
          Time let me hail and climb
     Golden in the heydays of his eyes,
And honoured among wagons I was prince of the apple towns
And once below a time I lordly had the trees and leaves
          Trail with daisies and barley
     Down the rivers of the windfall light.

Runon loput viisi säkeistöä ja lähdetiedot löytyvät osoitteesta http://www.poets.org/viewmedia.php/prmMID/15378.

Ennen kuin edellisen kerran tulin Chicagoon, runo oli tuttu vain osittain: väitöskirjani kohde, kirjallisuutta rakastava teologi Joseph Sittler, viittasi siihen toisinaan. Otin tavakseni lukea aamuisin englanniksi Uutta testamenttia ja selailla runokokoelmaa, mikä johti minut Fern Hillille.

Runon selittäminen on karseaa puuhaa. Jos syöt erinomaisen aterian ja kuuntelet kaunista musiikkia, voitko kertoa kokemuksesi sanojen avulla toiselle? Runous parhaimmillaan sukeltaa syvälle kokemusten ytimeen, mutta se tapahtuu juuri siinä muodon ja sisällön yhteenkietoutumisessa, joka on runo ja jota ei voi täysin toistaa toisessa muodossa.

Omalta osaltani voin sanoa, etten tiedä toista runoa, joka yhtä kiehtovasti tavoittaa lapsuuden ilon, väkevän kokemuksen ja lumoavan maailman. Lauseissa elää valo, leikki ja luonto; niissä väreilee perimmäisten muistikuvien säteilevä kirkkaus. Lopulta kaikelle muodostaa taustan ikääntyminen, ajan vääjäämätön kuluminen, kuolevaisuuden kaiho – ihmisen osa.

Thomasin kieli kurkottaa uskontoon kuvatessaan syvimpiä merkityksiä. Voiko lapsuutta, luontoa ja ihmisen osaa lopulta kuvata muulla tavoin?

In the sun that is young once only,
          Time let me play and be 
     Golden in the mercy of his means,
And green and golden I was huntsman and herdsman, the calves
Sang to my horn, the foxes on the hills barked clear and cold,
          And the sabbath rang slowly
     In the pebbles of the holy streams.

Jurmo ilmasta

Lentokoneen ikkunaan piirtyy ensimmäisenä Utö, maankamaran ulommainen vartio. 

Yleensä sanotaan, että saari on meressä.
Nyt, kesäisen alkuyön sinisyydessä
Jurmon maaginen muoto
lepää – ei meressä, vaan maailmassa!

Taivas ja meri ovat yhtä
yhtä suurta tummansinisyyttä;
lempeä taustakangas
vedenpäällisen elämän näyttämölle.

Maailman iltasaaristo;
yö on vain luoto
päivä on meri
kaikkeus on valo.



Lentomatka Hollannista Suomeen 28.6.2012, saariston ylitys klo 23.35

Marraskuusta adventtiin

Idolit kaatuvat
liitot purkautuvat
haaveet maatuvat
toiveet surkastuvat

Päivät päättyvät
työt tylsyvät
surut syventyvät
yöt yltyvät

Mutta maailmat muuttuvat
unet uudistuvat
Kerran kuninkaat saapuvat
ja ovet avautuvat.

Ensilumi

Hämmästyttävästi piristää, kun maisema on jälleen valkoinen. Itse lumipyryn piristävyydestä moni on ehkä eri linjoilla, erityisesti autoilijat... mutta lopputulos, talvi, tuo lumen - valoa.

Kaksi ajatusta tästä. Ensiksi, viite aina yhtä taitavan Jim Brandenburgin valokuvablogiin. Minnesotassa satoi ensilumi lähes samoihin aikoihin; luonto onkin siellä monin tavoin samankaltainen pohjoismaihin nähden. Moni siirtolainen täältä asettuikin sinne.

Harmi, että Brandenburg ei lopulta päässyt polvivamman vuoksi Vuoden luontokuva - tapahtumaan. Mutta toivottavasti miehen maine Suomessa kasvaisi silti; niin komean henkisiä ja fyysisesti taitavia hänen kuvansa ovat.

Toiseksi, ystävän seinältä löytyi jäätyvää järveä kuvaava taulu, jonka alla olivat sanat:

Tänä yönä jäätyy järvi. Vesi tuskin liikahtaa.
Kuun valkean paisteen alla on kuolemanhiljaa maa.
Vain mykässä vartiossa puut seisovat pimennossa,
puut pitkine varjoineen. Ja kaukana koira haukkuu.
Se on hirveä koira, se haukkuu sysimustaan pimeyteen.
- Tänä yönä jäätyy järvi. Kuu pysähtynyt on.
Pidä kädestäni kiinni, sinä Tajuamaton."

(Saima Harmaja: Jäätynyt järvi, 1931)

Vanhempi polvi ehkä runon tunteekin, minulle se oli aivan uusi. Jos on joskus seisonut pimeänä syysiltana metsän keskellä ja seurannut talven tuloa, ymmärtää jotain siitä ikiaikaisesta syvästä tunteesta, jonka Harmaja loitsii esiin.

Onneksi jään päälle sataa valkea lumi.

Syksy kukkii

Haapa palaa keltaliekillä:
kukkii kultaisena
vain muutaman päivän.

Joka vuosi sitä hämmästelee syksyn väriloistoa: tuhlailevaista kauneutta ennen talven pelkistystä. Jotain kovin hienoa on siinä, kun kerrostalon päädyn villiviini loistaa aivan tulipunaisena ja ohikävelevät väsyneet työläiset pysähtyvät sitä katsomaan.

Taiteen täytyy olla erittäin korkeatasoista, jotta kansanmies ja –nainen tulevat sen pysäyttämiksi.

Aamuisin

Mitä katselet ensi töiksesi aamuisin?

Luulen, että sillä on yllättävän suuri merkitys. Ainakin pidemmän päälle. Jos talvisin katselee vain verhoja ja pimeyttä, masennus uhkaa.

Tuomas Nevanlinna ehdotti taannoin, että aamun lehden sijaan kannattaisi lukea runoja. Niiden kieli ja maailma sopii paremmin heräävälle mielelle kuin uutisten karu maailma.

Kristillisessä perinteessä aamuhartaudella on aina ollut erityinen sijansa. Kyse on keskittymisestä: siitä mitä ajatellaan (tai ollaan ajattelematta...), mihin katsotaan, mitä kuunnellaan. Laulamisella, runomuotoisella tekstillä tai vaikkapa ikonin katsomisella voi olla pitkälle päivään ulottuva vaikutus.

Itse olen yrittänyt luoda ja ylläpitää aamurutiinia, johon kuuluu verhon avaaminen ja ulos katsominen: puut tervehtivät herääjää ja vähitellen kevättä kohti myös auringonnousun sävyt. Kierrän läpi aina jotain kirjaa: yleensä Viisas vuosi-kokoelmaa, joka on hämmästyttävän riittoisa, ja vaihtelevasti lyhyiden hartaustekstien kirjoja (viime vuosien paras ollut Kun puhun sinulle, australialaisen sarjakuvapiirtäjä Leunigin loistava opus). Näiden vierellä on valokuvakirja, Arthus-Bertrand tai Brandenburg, joista löytyy päivätyt kuvat. Sitten valittu musiikki soimaan ja puuroa sekoittamaan...

Välillä tekee tiukkaa viitsiä, mutta yleisvaikutus on sangen piristävä. Yleisnero Goethen ohjetta yrittäen seurata:

"Jos haluat pysyä nuorena, lue joka päivä runo,
kuuntele hyvää musiikkia
katsele hienoa maalausta
ja, jos mahdollista, tee jotain hyvää."


p.s. Leunigin kirja on näköjään käsittämättömässä tarjouksessa (linkki). Ehdoton suositus.

Pakkasaurinko

Pakkasaurinko
kuin syleilisi maisemaa
jokin
joku
Hyvyys

Talvi on lääkäri

Talvi on lääkäri
pukeutuu valkoisiin vaatteisiin
ottaa vastaan
kuuntelee

piristää
kehoittaa pitämään huolta
heti kun voi, käskee kuntoilla
nauttia raikkaasta ilmasta

kotona
posket punaisina
juoda kuumaa
hymyillä
kiittää
parantua.