Fern Hill

Porttikäytävä tuoksuu tutulta, raput narisevat muistia virkistäen ja ovi vingahtaa auki kuten ennenkin. Puolentoista vuoden jälkeen paluu asuntoon, jossa vietti monta kuukautta, on kiinnostava kokemus: uuden ja vanhan outo sekoitus.

Keittiön sekalainen astiakokoelma on yhä sama, kahvinkeittimestä puuttuu vain yksi osa enemmän. Huonekalujen hullunkurinen perhe kokoontuu yhä yhteen. Olohuoneen perällä on tuttu tumma kirjahylly ja sen tyhjillä hyllyillä tutut pari kirjaa – mukaan lukien kanneton runokokoelma ja sen sisällä Dylan Thomasin Fern Hill -runo.

Now as I was young and easy under the apple boughs
About the lilting house and happy as the grass was green,
     The night above the dingle starry,
          Time let me hail and climb
     Golden in the heydays of his eyes,
And honoured among wagons I was prince of the apple towns
And once below a time I lordly had the trees and leaves
          Trail with daisies and barley
     Down the rivers of the windfall light.

Runon loput viisi säkeistöä ja lähdetiedot löytyvät osoitteesta http://www.poets.org/viewmedia.php/prmMID/15378.

Ennen kuin edellisen kerran tulin Chicagoon, runo oli tuttu vain osittain: väitöskirjani kohde, kirjallisuutta rakastava teologi Joseph Sittler, viittasi siihen toisinaan. Otin tavakseni lukea aamuisin englanniksi Uutta testamenttia ja selailla runokokoelmaa, mikä johti minut Fern Hillille.

Runon selittäminen on karseaa puuhaa. Jos syöt erinomaisen aterian ja kuuntelet kaunista musiikkia, voitko kertoa kokemuksesi sanojen avulla toiselle? Runous parhaimmillaan sukeltaa syvälle kokemusten ytimeen, mutta se tapahtuu juuri siinä muodon ja sisällön yhteenkietoutumisessa, joka on runo ja jota ei voi täysin toistaa toisessa muodossa.

Omalta osaltani voin sanoa, etten tiedä toista runoa, joka yhtä kiehtovasti tavoittaa lapsuuden ilon, väkevän kokemuksen ja lumoavan maailman. Lauseissa elää valo, leikki ja luonto; niissä väreilee perimmäisten muistikuvien säteilevä kirkkaus. Lopulta kaikelle muodostaa taustan ikääntyminen, ajan vääjäämätön kuluminen, kuolevaisuuden kaiho – ihmisen osa.

Thomasin kieli kurkottaa uskontoon kuvatessaan syvimpiä merkityksiä. Voiko lapsuutta, luontoa ja ihmisen osaa lopulta kuvata muulla tavoin?

In the sun that is young once only,
          Time let me play and be 
     Golden in the mercy of his means,
And green and golden I was huntsman and herdsman, the calves
Sang to my horn, the foxes on the hills barked clear and cold,
          And the sabbath rang slowly
     In the pebbles of the holy streams.