Hyvä, paha ja Vartija

On vaikeaa tavoittaa samanaikainen hyvä ja paha. Silti ainoa rehellinen vaihtoehto on todeta molempien vahva olemassaolo. Tästä peruslähtökohdasta kumpuavat neljän radiohartauden sarja ja Vartija-lehdessä ilmestynyt artikkeli teologianhistoriasta.

Kirjojen aihe voi kuulostaa tylsältä, mutta sen ei pidä antaa hämätä. Gary Dorrienin teokset liberaaliteologian historiasta Amerikassa johtivat minut monen teologisen löydön äärelle ja olivat jopa lukuelämys. Vasta viime vuosina itselleni on toden teolla selvinnyt, miten vahvasti teologian historiassa lyö aaltoliike. Välillä on tarpeen korostaa hyvyyttä, jottei lamaannus valtaa alaa. Mutta hyvyyden korostus voi langeta ylioptimismiin, ja viimeistään seuraava suuri katastrofi kasvattaa teologeja, jotka korostavat jälleen tarvetta ottaa pahuuden valta riittävän vakavasti.

Tämä aihe ei ole tärkeä pelkästään teologiasta kiinnostuneille, vaan myös muille. Maallistuneissa yhteiskunnissakin käy huonosti, jos hyvän ja pahan todellisuus unohtuu.

Sain tehtäväkseni neljän radiohartauden sarjan, kaksi marraskuussa ja kaksi tammikuussa, ja tämä valikoitui aiheeksi: hyvän ja pahan samanaikaisuus. Taustalla on Dorrienin teoksista tehtyjä löytöjä, kuten Reinhold Niebuhrin, Paul Tillichin ja Langdon Gilkeyn teologian rikkaus. Erityisesti Gilkeyn omaelämänkerrallinen romaani Shantung Compound antoi virikkeitä moneen radiohartauteen: toisen maailmansodan aikainen vankileiri Kiinassa tarjosi yhteiskunnan pienoiskoossa.

Radiohartauksille on tapahtumasivu Facebookissa ja marraskuun hartauksiakin voi kuunnella Yle Areenasta joulukuun alkupuolelle saakka. Aiheet, aikataulu ja linkit ovat alla. Dorrienin teoksista kirjoitin Vartija-lehden tuoreimpaan numeroon esittelyn, jota täydensin nettikirjoituksella. Toivottavasti nämä herättävät ajatuksia: kommentit ovat tervetulleita!

Hyvä ja paha: neljä keskiviikkoaamun radiohartautta
6.11. Arkipäivän tilastoimaton hyvyys
13.11. Perisynti ja perisiunaus
22.1. Haudaniloinen
29.1. Vanhojen viisaus

Pahuudesta

Sheldon Kopp ehdotti kerran otsikoksi kirjalle: ”Minä olen paha, sinä olet paha.”

Erinomaisen mutta erikoisesti nimetyn Jos kohtaat matkallasi Buddhan, tapa hänet! –kirjan (1974) tehnyt Kopp korosti sitä, että jokaisessa ihmisessä on pahuutta. Vankilapsykiatrina ja maailmankirjallisuuden lukijana hän tiesi sen liiankin hyvin. Aivan kuten Martti Lindqvist, jonka yksi lempikirjoista kyseinen teos oli.

Meillä on taipumus ulkoistaa paha. Ajatella, että pahat ihmiset tekevät pahoja tekoja. On ikävä ajatus, että me jokainen olemme sekoitus hyvää ja pahaa; mutta lopulta se on ainut rehellinen ja kestävä ajatus. Jos tiedostaa itsessään mahdollisuudet pahaan, on niitä hivenen helpompi yrittää ehkäistä toteutumasta.

Pahuuden pohtiminen sopii erinomaisesti paastonaikaan ja pian koittavalle hiljaiselle viikolle. Kulttuurimme ytimessä on kristinuskon kautta syvä kertomus pahuudesta ja kärsimyksestä. Se ei onneksi ole koko totuus, vaan ilo lopulta voittaa; mutta pahan valta on niin suuri, että sen pohtiminen todella kannattaa.

Helsingin keskustassa on pieni mutta laadukas dominikaanien kulttuurikeskus, Studium Catholicum. Juuri päättyneenä viikonloppuna siellä syvennyttiin pahuuden mietiskelyyn,  olemassaolon pimeän puolen kohtaamiseen. Luennot johdattivat esimerkiksi Jobin kirjan ja masennuslääkkeiden teologiseen tarkasteluun. Hartauselämän, hiljaisuuden, keskustelun ja kahvinjuomisen yhdistelmä toimi mainiosti. Kaikkien retriittien ei tarvitse tapahtua pelkästään hiljaisuudessa. Esimerkiksi niistä luontoteemaisista retriiteistä, joita olen ollut mukana ohjaamassa, on myös saatu hyviä kokemuksia yhteisestä keskustelusta hiljaisten jaksojen keskellä.

Studiumissa vietetään joka torstaiaamu klo 8.30 ekumeenista rukoushetkeä, jonne kaikki halukkaat ovat tervetulleita. Pahuuden pohdiskeluun antaa virikkeitä Koppin kirjan lisäksi myös Ann Heberleinin mainio Pieni kirja pahuudesta (2011), joka lähestyy aihetta monipuolisesti sekä populäärikulttuurin, kaunokirjallisuuden että filosofian näkökulmasta. Kenties sen herättämiin ajatuksiin tulee palattua vielä toisessa blogikirjoituksessa: aineksia se ainakin on antanut riittämiin.

Tuhkakeskiviikko & Departed

Elokuvateatteri, mies astuu lavalle esittelemään elokuvaa – risti otsassaan.

On ehkä hivenen vaikea kuvitella, että Suomessa yliopiston elokuvateatterissa istuttaisiin tuhkaristit otsilla. Amerikassa siihen ei kiinnitetä kummempaa huomiota. Uskonto ja sen symbolit ovat vielä osa arjen kokemusmaailmaa.

Kuinka moni suomalainen on yleensä osallistunut tuhkakeskiviikon jumalanpalvelukseen, jossa paaston alkamisen merkiksi piirretään tuhkalla risti otsaan? Tuhka on katoavaisuuden merkki: risti viittaa kuolemaan ja kilvoitteluun, mutta ennen kaikkea ylösnousemukseen. Koko paastonajassa on koko ajan läsnä kaksi puolta: juhlan odotus ja jo tapahtunut juhla. Keskittyminen pyrkii palvelemaan ihmistä.

Suomalaisissa seurakunnissa ei yleensä pidetä tuhkakeskiviikkoa tärkeänä, eikä aina oikeasti paastoakaan. Ehkä sillä on yhteys siihen, että luterilaisina ei haluta tehdä asioista numeroa eikä korostaa omia tekoja – kuten kilvoittelua paaston aikana. Ja kuitenkin tuhkaristi on juuri sellaista aisteilla havaittavaa uskonnollista kokemusta ja elämistä, jollaista moni ihminen kaipaa.

Elokuva alkaa: ”En halua olla ympäristöni tuotos. Haluan, että ympäristöni on minun tuotokseni. Vuosia sitten meillä oli kirkko. Se on tapa sanoa, että meillä oli toisemme.” Ja Gimme Shelter jyrähtää käyntiin. Anna suojapaikka. ”War, children, it’s just a shot away.”

Martin Scorcesen elokuvissa on yleensä syvä pohjavire. Ihmisen pahuus ja unelmat roiskuvat valkokankaalla. Marty mietti nuorena, ryhtyäkö papiksi vai ohjaajaksi. Välillä hän yhdistää kutsumuksia.

The Departed on hyvä esimerkki elokuvasta, jonka syväviesti jää turhan usein huomaamatta. Taide on ikiaikaisesti tarjonnut mahdollisuuksia sekä viihteellisempiin että syvempiin tulkintoihin. Parhaissa taideteoksissa on taso, johon usein hienovaraiset merkit viittaavat. Kuten taulun tai elokuvan nimi.

”The Faithful Departed.” Uskossa poisnukkuneet. Mitä tarkoittaa, että elokuvan nimi on departed? Missä ja miten sama sana toistuu leffassa? Mikä on se asetelma, jonka elokuvan alku antaa koko tarinalle?

Alku löytyy Youtubesta: voit halutessasi katsoa sen tästä. Elokuvatarjonta on ollut korkeatasoista, mutta harvoin kohtaa näin hienoja leffan aloituksia. Pääpaha, todellakin melkoinen paholaisen vertauskuva, kertoo valinnasta. Nöyrtyäkö – vai ottaako itselleen. Nuori poika käy vielä kirkossa. Kunnes hänet houkutellaan, ostetaan. Mitkä ovat ensimmäiset sanat kaupankäynnin jälkeen?

”Sinun käsiisi, Herra, annamme palvelijasi sielun. Tämän maailman silmissä hän on nyt kuollut. Anna anteeksi ne kaikki synnit, jotka hän ihmisen heikkoudessa teki.”

Ja poika sanoo: ”Aamen.” Näiden sanojen ja koko kohtauksen merkitys avautuu vasta koko elokuvan myötä.

Piru puhuu: ”Kirkko haluaa päättää sun paikkas. Polvistu, seiso, polvistu, seiso – jos sä seuraat tuollaista juttua, en mä tiedä mitä voin tehdä sun hyväkses. Mies tekee oman kohtalonsa. Kukaan ei anna sitä sulle. Sä otat sen. Non-serviam.”
”James Joyce”, näppärä poika vastaa.

”Kun sä päätät todella olla joku, sä voit olla sitä. Ne ei kerro sulle tätä kirkossa. Kun mä olin sun ikäinen, ne sanoi että meistä voi tulla joko poliiseja tai rikollisia. Nykyään mä sanon: kun sä katsot ladattua asetta – mitä eroa sillä on?”

Valinta. Identiteetti. Isähahmot. Totteleminen tai omien halujen tavoittelu, yhdistelmänä. Mikä ajaa ihmistä pohjalla? Yhä kaipaus olla hyvä? Katsoa auringossa kimmeltävää kupolia, ja kaiken jälkeenkin unelmoida siitä, että olisi hyvä?

Departed. Kuolleet.
”Anna anteeksi ne kaikki synnit, jotka hän ihmisen heikkoudessa teki.”

Karamazovin veljekset

Elämän voisi kirjoittaa reunamerkintöinä Karamazovin veljeksiin – tai kirjan voisi nähdä reunamerkintöinä koko elämään.

Blogin kirjoittaminen kirjasta on hivenen haasteellista. Mitä tästä valtavasta kudoksesta onnistuisi sanomaan lyhyesti? Ja kuitenkin kirja on sen verran vaikuttava, ettei siitä haluaisi olla aivan hiljaakaan. Eikö blogien idea ole, että kirjoitetaan tärkeiksi koetuista asioista?

Raamatusta on sanottu, että se lukee meitä. Niin tekevät myös parhaat muut kirjat. Ne asettavat meidät dialogiin, eivät päästä otteestaan: mikä on sinun suhteesi tähän?

Mitä ajattelet, onko Mitja syyllinen? Mikä on yleensä lurjusten arvo? Ovatko kelvottomat syntiset pohjimmiltaan erilaisia kuin sinä itse, vaikka pitäisit itseäsi kelvollisempana?

Ivan vaikuttaa älykkäältä – mutta onko hän mielestäsi viisas? Käykö moderni Ivan Karamazov Tuomasmessussa – salaa, ehtoollista kartellen, silmät kurtussa katsellen ristiä?

Mitä ajattelet läpeensä uskonnollisista ihmisistä? Onko Alesa hyväntahtoinen kummajainen, joka pakenee elämän ristiriitaisuutta uskontoon? Mitä ajattelet Zozimasta ja häneen liittyvistä ihmeellisistä tapahtumista? Ovatko ne vain psykologiaa?

Dostojevski katsoo ihmistä hahmojen kautta; me kaikki seisomme huoneessa, suhteessa muihin. Me kohtaamme katseen; mitä me ajattelemme? Mihin me uskomme? Mikä on meidän suhteemme tähän – elämään, Jumalaan, ihmisen syvään pahuuteen ja jalouteen?

Paholaiselle

Älä anna paholaiselle pikkusormea

vaan keskisormea

U2 Stadionilla

Yleisesti määriteltynä ”stadion” on paikka, jonne kokoonnutaan merkittäviä tapahtumia ja niiden jakamista varten. Kyse on näyttämöstä: ja näyttämöissä on kyse katsojien ja esillä olevien suhteesta.

Ei ole kyse vain siitä, että esillä oleva, esiintyjä antaa jotain katsojalle, vaikka tämä onkin vuorovaikutuksen pääsuunta. Kyse on vuorovaikutuksesta: esiintyjä voi antaa jotain vain siksi, että seuraaja haluaa ottaa sitä vastaan, ja koska heillä on tietty yhteinen todellisuus, josta ammennetaan. Esiintyjän on kuvattava todellisuutta tavalla, josta katsoja (osallistuja) riittävässä määrin tunnistaa itsensä ja maailman, jossa elää.

Oliko tämä nyt tylsin alku, mitä on nähty U2:n keikkaa käsittelevälle kirjoitukselle? Toivottavasti ei: ainakaan jos asioiden juuret kiinnostavat. Sillä yhteisen todellisuuden sanoittamisessa ja kuvaamisessa musiikin (sekä muun shown) keinoin on U2:n suosion perusta.

Ei voi olla näin suosittu yhtye, jos sanoma ja meininki ei resonoi ihmisten kokemusmaailman tärkeimpien tekijöiden kanssa. U2 uskoo hyvyyteen, ja niin haluavat uskoa ihmisetkin. Kyse on ihmisen ailahtelevien tunteiden kuvauksesta, joiden keskelle iloa ja toivoa välittävä sanoma iskeytyy.

Sama asia tapahtuu (tai pitäisi tapahtua) ripissä messussa. Pahuuden ja kärsimyksen tunnustaminen ja myöntäminen avaa oven toivolle ja vapauttavalle ilolle.

Mutta eikö U2:n keikka (erityisesti perjantaina 20.8.) ollut lähinnä valtavaa biletystä? Miten paha tai kärsimys siihen liittyi?

U2 on aina ollut omatuntoinen yhtye, kuten Otto Talvio hyvässä kirjoituksessaan (Nyt-liite, HS 20.8.) piirtää esiin. Tämä on olennainen osa biletyskappaleidenkin menestystä: ilman vakavampaa puolta niiltä putoaisi syvä kaikupohja. Sunday Bloody Sunday, Bullet the Blue Sky, ahdistuksesta ja toivosta kertovat monet Achtung Babyn kappaleet (kuten One, Until the End of the World, Ultra Violet, Acrobat, Love is Blindness…), Miss Sarajevo, Walk On ja muut: ne kuvaavat ihmisen ja ihmiskunnan syviä ongelmallisia tuntoja. Amnestyn kynttilät syttyvät, maailmassa on paljon työtä pahuutta vastaan.

Mutta silti on syytä iloita. Pohjimmiltaan siksi, että

Kerran on oleva paikka, jossa kaduilla ei ole nimiä
ja se on aika.

Ja näennäisesti uskontoneutraaliudestaan huolimatta ihmisistä huomattava valtaosa uskoo sydämessään hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan ja elämään kuoleman jälkeenkin.

Kurosawa ja Macbeth

Ihminen on sama idässä ja lännessä.

Kurosawan upeat elokuvat, joita Yle Teema ansiokkaasti näyttää, osoittavat tätä. Sain vihdoin ja viimein katsottua Seitsemän samuraita: melkoinen matka, mutta erittäin kannattava. Joskus elokuvissa pitkä kesto johtuu kyvyttömyydestä leikata - ja joskus pitkä kesto on tie paljon syvempään lopputulokseen.

Mutta samuraista lisää joskus myöhemmin – nyt on pinnalla Seittien linna, Kurosawan Macbeth-filmatisointi. Loppukohtaus on mieletön: uho ja tuho, kunnianhimon tien kauhistuttava päätepiste. (Kurosawan elokuvien kohdalla paitsi näkemys, myös kuvaustekniikka hämmästyttää. Seittien linnan nuolten myrsky – kohtauksen tekeminen tuon ajan elokuvatekniikalla on melkoinen saavutus. Kuvakulmien nerokkuus on vielä asia erikseen.)

Macbeth on niin syvä matka, ettei sitä unohda, jos todella taivaltaa sitä. Teksti vie ikävän lähelle ihmistä, vaikkei itse mikään sankari tai valtias olisikaan. Macbeth (tai samuraivaltias Seittien linnassa) on helppo leimata pahaksi, epäonnistujaksi – ja näitä molempia laatuja hänessä onkin. Mutta ei pelkästään, ja tässä on se ikävä tosiasia joka tuo hänet lähelle meitä jokaista. Macbethillä on yhä omatunto. Se melkein estää häntä tekemästä kauheuksia, ja se piinaa häntä jo heti tekojen jälkeen. ”Macbeth on murhannut unen!” – kohta on järisyttävä.

Askel pahuuden puolelle on lähellä, liian lähellä – ja Macbeth ottaa sen, vaimonsa houkuttelemana, vaimon, jota riivaa jokin syvä katkeruus menneisyydestä (kenties lapsiin liittyvä). Syvässä pahuuden ja ennen kaikkea ihmisyyden kuvauksessa, Pimeyden sydän-kirjassa (ja samalla Ilmestyskirja. Nyt! – elokuvassa), päähenkilö matkaa yhä lähemmäs juuri tätä rajaa. Poikkeusyksilöillä on poikkeuksellinen houkutus astua lopullisesti tuon rajan yli. Henkilö kuvaa:

”Hän oli tosin astunut tuon viimeisenkin askelen, oli astunut partaan yli, kun taas minun oli sallittu vetää empivä jalkani takaisin. Ja siinä koko ero ehkä onkin; kukaties kaikki viisaus, kaikki totuus, kaikki vilpittömyys tiivistyy siihen häipyvän lyhyeen hetkeen, jona astumme kynnyksen yli näkymättömään.”
(Joseph Conrad, Pimeyden sydän, suom. Kristiina Kivivuori)

Pahuus

Mitä pidempään pilaantunut saa olla oloissaan

sitä mädäntyneemmäksi se käy.

Pahuus (Changeling)

Lumi piristää mieltä, mutta eilisen taide-elämykset olivat kohtalaisen synkkiä. Kjell Westön Missä kuljimme kerran oli päässyt juuri valkoisen terrorin kohdalle. Bussimatkalla Helsinkiin luin rangaistuspartion automatkasta Vihtiin. Mielenkiintoista katsella Kampin vanhempia kerrostaloja ja ajatella, että tuossa nuo seisoivat jo silloin, kun sisällissota runteli maata.

Perillä minua odotti Eastwoodin elokuva Changeling – vaihdokas. Hyvin hienoa elokuvatyötä – mutta pahuksen synkkä. Kyllähän lopussa toivoakin on: yhteiskunta kehittyi jälleen hivenen, poliisilaitoksen korruptio sai iskun. Mutta ytimessä on sellaista pahuutta, jota ei ole mukava kohdata. Aivan kuten kertomuksissa Suomen sisällissodasta.

Pahuus on paha aihe. Yhtäältä siitä pitäisi puhua, jotta yhä uudelleen ymmärtäisimme, että meissä se pirulauta myös on. Kukaan ei ole täysin vapaa ihmiskunnan synkästä taakasta. Onneksi se ei monen elämässä pääse esiin karmeimmalla tavalla: sodan kaltaiset ääriolosuhteet tuovat esiin myös ihmisestä ääriominaisuudet.

Toisaalta pahasta puhuminen on vaikeaa. Aina on vaarana, että sitä ruvetaan ulkoistamaan. Ne tai nuo ovat pahoja, en minä tai me. Toinen vaara on se, että pahan edessä lamaannutaan. Maailman kärsimys on sitä luokkaa, että välillä on kyllä vaikeaa säilyttää toiveikkuus ja iloisuus.

Mutta silti pahasta pitää puhua. Kätkeminen ei ole käsittelyä. Julki tuotua voidaan käsitellä yhdessä. Myöntää surulliset tosiasiat ja yrittää omalta osaltamme toimia paremman puolesta. Ja ehkä kärsimyksen tummaa taustaa vasten pienet murheetkaan eivät enää niin paljon paina: ehkä jopa ilo voi kasvaa siitä, kun ymmärtää, miten hyvin asiat monesti ovat, kun perusasiat vain ovat kunnossa.


p.s. Mielenkiintoinen pahuutta meissä vai muissa - video on Kotimaan katsauksen dokumentointi Helluntainuoret vs. hevimusiikki vuodelta 1986. Suosittelen. Asiantuntijana mm. Veltto Virtanen... (Nuoriso-ohjaaja puhuu muuten asiaa videon toisessa osassa, vaikkei kovin rock olekaan!).