Lumi piristää mieltä, mutta eilisen taide-elämykset olivat kohtalaisen synkkiä. Kjell Westön Missä kuljimme kerran oli päässyt juuri valkoisen terrorin kohdalle. Bussimatkalla Helsinkiin luin rangaistuspartion automatkasta Vihtiin. Mielenkiintoista katsella Kampin vanhempia kerrostaloja ja ajatella, että tuossa nuo seisoivat jo silloin, kun sisällissota runteli maata.
Perillä minua odotti Eastwoodin elokuva Changeling – vaihdokas. Hyvin hienoa elokuvatyötä – mutta pahuksen synkkä. Kyllähän lopussa toivoakin on: yhteiskunta kehittyi jälleen hivenen, poliisilaitoksen korruptio sai iskun. Mutta ytimessä on sellaista pahuutta, jota ei ole mukava kohdata. Aivan kuten kertomuksissa Suomen sisällissodasta.
Pahuus on paha aihe. Yhtäältä siitä pitäisi puhua, jotta yhä uudelleen ymmärtäisimme, että meissä se pirulauta myös on. Kukaan ei ole täysin vapaa ihmiskunnan synkästä taakasta. Onneksi se ei monen elämässä pääse esiin karmeimmalla tavalla: sodan kaltaiset ääriolosuhteet tuovat esiin myös ihmisestä ääriominaisuudet.
Toisaalta pahasta puhuminen on vaikeaa. Aina on vaarana, että sitä ruvetaan ulkoistamaan. Ne tai nuo ovat pahoja, en minä tai me. Toinen vaara on se, että pahan edessä lamaannutaan. Maailman kärsimys on sitä luokkaa, että välillä on kyllä vaikeaa säilyttää toiveikkuus ja iloisuus.
Mutta silti pahasta pitää puhua. Kätkeminen ei ole käsittelyä. Julki tuotua voidaan käsitellä yhdessä. Myöntää surulliset tosiasiat ja yrittää omalta osaltamme toimia paremman puolesta. Ja ehkä kärsimyksen tummaa taustaa vasten pienet murheetkaan eivät enää niin paljon paina: ehkä jopa ilo voi kasvaa siitä, kun ymmärtää, miten hyvin asiat monesti ovat, kun perusasiat vain ovat kunnossa.
p.s. Mielenkiintoinen pahuutta meissä vai muissa - video on Kotimaan katsauksen dokumentointi Helluntainuoret vs. hevimusiikki vuodelta 1986. Suosittelen. Asiantuntijana mm. Veltto Virtanen... (Nuoriso-ohjaaja puhuu muuten asiaa videon toisessa osassa, vaikkei kovin rock olekaan!).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti